Lukekaapas tuo ja koettakaa arvata, kuka sen on kirjoittanut. Klikatkaa lopussa olevaa linkkiä vasta sen jälkeen.
____________________________________________
Mutta tietenkin olen kiitollinen siitä, jos minun puolestani joku rukoilee, sillä vaikka en ole elänyt kunnon kristityn tavoin, kristittynä pidän itseäni ja Jeesusta Kristusta vapahtajanani.
Tietenkin olen ajatellut tuonpuoleistakin, mutta mitään tulimereen joutumista en pelkää, kun en usko sellaiseen.
Tähän ikään ehtineenä olen yhä tihenevässä tahdissa ollut tekemisissä kuoleman kanssa, saattamassa omaisiani ja tovereitani viimeiselle matkalleen. Luonnollisesti omakaan aikani ei voi olla enää kovin kaukana. Ehkä juuri sen tietäen minua on ruvennut puhuttelemaan psalmintekijän pyyntö: ”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä; opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen!” (Ps.39:5).
Suhtaudun kuolemani ajatukseen levollisesti. Toivon vain, että kuolemani olisi armollinen; en toivo äkkikuolemaa, mutta toivoisin voivani välttyä kuolemaa usein edeltäviltä tuskallisilta sairauksilta tai täysin toisten varaan johtavalta avuttomuudelta.
Kiitos uskovaisen mummoni ja pelottavan sota-ajan lapsena uskoin epäilyksittä Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Tietenkin myös toivoin joskus pääseväni taivaaseen. Aikuistuessani uskoni heikentyi kovin, oikeastaan en noita asioita vuosikymmeniin juuri ajatellut.
Jumalan olemassaoloa en sentään koskaan kieltänyt enkä halveksinut kristillisiä arvoja, vaikka ne omassa elämässäni huonosti näkyivät. Hengelliset tilaisuudet, joihin joskus osallistuin työhönikin liittyen, saivat silti puheineen ja lauluineen mieleni helposti herkistymään ja jotakin saattoi liikahtaa syvällä sisimmässäni, vaikka koetin varoa näyttämästä sitä ulospäin. Kyllä minä hiljaa itsekseni iltarukouksen usein luin ja elämän kovin riepotellessa turvauduin rukoukseen joskus muulloinkin.
Viime aikoina olen yhä useammin joutunut kohtaamaan kuoleman lähipiirissäni. Kovimmin se kohtasi minua puolitoista vuotta sitten, kun syöpä vei rakkaan vaimoni. "Tuonpuoleiset” asiat ovat tulleet useammin mieleeni varmaan siksikin, että toivoisin tapaavani rakkaani siellä jossain.
Olen taipuvainen uskomaan, että kaikki ei pääty kuolemaan. Sen tuolla puolen voi hyvin olla jotakin, mihin kuolema avaa oven. Ja vaikka elämällämme lienee monta tarkoitusta, se voi olla myös koeaika ikuisuutta varten. Tämä maallinen vaelluksemme varmaan siis rakentaa ikuisuusosaamme, mutta uskon myös armolla olevan siinä sijansa, ja kuningas Daavidin tavoin minäkin pyydän: ”Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani, sinä, joka olet uskollinen ja hyvä” (Ps.25:7).
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000015260146
____________________________________________
Mutta tietenkin olen kiitollinen siitä, jos minun puolestani joku rukoilee, sillä vaikka en ole elänyt kunnon kristityn tavoin, kristittynä pidän itseäni ja Jeesusta Kristusta vapahtajanani.
Tietenkin olen ajatellut tuonpuoleistakin, mutta mitään tulimereen joutumista en pelkää, kun en usko sellaiseen.
Tähän ikään ehtineenä olen yhä tihenevässä tahdissa ollut tekemisissä kuoleman kanssa, saattamassa omaisiani ja tovereitani viimeiselle matkalleen. Luonnollisesti omakaan aikani ei voi olla enää kovin kaukana. Ehkä juuri sen tietäen minua on ruvennut puhuttelemaan psalmintekijän pyyntö: ”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä; opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen!” (Ps.39:5).
Suhtaudun kuolemani ajatukseen levollisesti. Toivon vain, että kuolemani olisi armollinen; en toivo äkkikuolemaa, mutta toivoisin voivani välttyä kuolemaa usein edeltäviltä tuskallisilta sairauksilta tai täysin toisten varaan johtavalta avuttomuudelta.
Kiitos uskovaisen mummoni ja pelottavan sota-ajan lapsena uskoin epäilyksittä Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Tietenkin myös toivoin joskus pääseväni taivaaseen. Aikuistuessani uskoni heikentyi kovin, oikeastaan en noita asioita vuosikymmeniin juuri ajatellut.
Jumalan olemassaoloa en sentään koskaan kieltänyt enkä halveksinut kristillisiä arvoja, vaikka ne omassa elämässäni huonosti näkyivät. Hengelliset tilaisuudet, joihin joskus osallistuin työhönikin liittyen, saivat silti puheineen ja lauluineen mieleni helposti herkistymään ja jotakin saattoi liikahtaa syvällä sisimmässäni, vaikka koetin varoa näyttämästä sitä ulospäin. Kyllä minä hiljaa itsekseni iltarukouksen usein luin ja elämän kovin riepotellessa turvauduin rukoukseen joskus muulloinkin.
Viime aikoina olen yhä useammin joutunut kohtaamaan kuoleman lähipiirissäni. Kovimmin se kohtasi minua puolitoista vuotta sitten, kun syöpä vei rakkaan vaimoni. "Tuonpuoleiset” asiat ovat tulleet useammin mieleeni varmaan siksikin, että toivoisin tapaavani rakkaani siellä jossain.
Olen taipuvainen uskomaan, että kaikki ei pääty kuolemaan. Sen tuolla puolen voi hyvin olla jotakin, mihin kuolema avaa oven. Ja vaikka elämällämme lienee monta tarkoitusta, se voi olla myös koeaika ikuisuutta varten. Tämä maallinen vaelluksemme varmaan siis rakentaa ikuisuusosaamme, mutta uskon myös armolla olevan siinä sijansa, ja kuningas Daavidin tavoin minäkin pyydän: ”Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani, sinä, joka olet uskollinen ja hyvä” (Ps.25:7).
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000015260146
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja rehellistä. Usko joko on tai ei ole ja J.K:lla se epäilemättä on.