Mitä merkitystä millään on,
meillä ihmisillä varsinkaan, koko olemassaolomme on päämäärätöntä haapuilua murheesta toiseen. Elämisessä en näe enää mitään loistokkuutta, mitään syvempää syytä jatkaa eteenpäin. Ennen haaveilin ulkomaille matkailemisesta, uusien paikkojen näkemisestä - mutta nyt mikään ei vaan sytytä, mikään ei kiinnosta tai tunnu miltään, kuinka kliseiseltä se sitten kuulostaakaan. Elämällä ei vain ole mitään iloista tai ihanaa tarjottavana, vain murheita, laskuja, eräpäiviä ja tylsiä tavoitteita jotka vain lannistavat minua entisestään. Ei ole helppoa, jos mahdollista ollenkaan, nousta tästä murheen suosta - jonne itse olen itseni haudannut. Kun katson taaksepäin, suurin osa elämästäni on murheen maalaamaa, turhamaista, ja merkityksetöntä, kärsimystä olen vain muille tuottanut. En näe tulevaisuutta itselläni, en perhettä enkä hyvää ammattia, juuri olen aikuisuuden porteille päässyt, mutta mikään tässä maailmassa ei ilahduta minua, mikään ei sen kummemmin naurata tai sytytä intohimon liekkiä sieluuni. Olen nuori, tiedän sen. Moni kärsii elämänsä aikana paljon, miksen siis minäkin - mutta jotkut päättävät myös päättää päivänsä ja säästää niin itsensä kuin muutkin turhalta vaivalta ja kärsimykseltä. Kaikki me kuolemme kuitenkin, miksi siis pitkittää tuskiamme. Monesti olen ajatellut lopettaa tämän kaiken, mutten koskaan ole uskaltanut ajatusta edemmäs edetä. Leikittelen usein ajatuksilla - ajatuksilla omasta kuolemastani, ihmisten reaktioista, tapahtumista. Kuolemasta yleensäkin. Olen masentunut, synkkyyteen vaipunut. Katselen sivusta muiden menoa ja istun itse pimeässä nauramassa typerille ja turhille ajatuksilleni - yksinäisille huudoilleni tässä merkityksettömässä olemassaolon vaelluksessa. Täytän päiväni turhuuksilla ja ajatuksilla, mitä nopeammin päivät menevät sen parempi. Väsyneeksi jo tunnen itseni kaiken tämän taakkani kanssa, mutta vielä koitan mennä hieman edemmäs elämässäni - jos sitä sellaiseksi nyt voi kutsua. En itseni, mutta pikemminkin muiden (läheisteni) takia. Olen tavallaan jo kuollut, konkreettinen loppusilaus vain puuttuu - epäilen josko sitä koskaan edes tulee, ehkä minut on tuomittu ikuisiksi ajoiksi vaeltamaan omassa yksinäisessä olemassaolossani, jossa ns. elämäni rajoittuu vain pääkoppani sisään - ajatuksiin ja ajatusleikkeihin siitä millaista elämäni voisi olla jos en olisi tällainen kun olen. Mutta en voi tapahtuneita muuttaa, enkä itseänikään. Olen mikä olen, tuskin muuksi muutun.
Ihmiset joilla on "elämä", stressaavat kaikesta tyhjänpäiväisestä; lastenrattaiden ostosta, tupperwaaran kipoista, jauhomerkeistä... vaikka mistä. Olen niin kyllästynyt jo tähän maailman menoon ja elämänhaluisten katseluun että voin melkein pahoin. Surkuhupaisaa on katsoa jotain teennäisiä "salkkareita" ja kauniita ja rohkeita. Lehtien kuuluisuuslööppejä ja muuta turhaa. Yksin nauran ja melkein itken samalla tätä kaikkea. Itse kun en tahdo millään löytää sitä tahtoa olla turhamainen ja elää täysillä. Matelen vain ja ihmettelen muiden hössötystä. Elämä todellakin on jotain aivan muuta.
Tällaista tämä on, eikä se parane tai helpotu. Turha on etsiä helpotusta turhasta maailmasta.
T. yksi toinen "masentunut"
...tai pikemminkin: elämän merkityksen kadottanut - tai sen löytänyt, sillä eihän mitään merkitystä millään ole. Kuolema on vain helpotus tähän kaikkeen turhamaisuuteen.
Mites muut? Vieläkö olette hengissä masennustenne ja murheittenne kanssa?..
meillä ihmisillä varsinkaan, koko olemassaolomme on päämäärätöntä haapuilua murheesta toiseen. Elämisessä en näe enää mitään loistokkuutta, mitään syvempää syytä jatkaa eteenpäin. Ennen haaveilin ulkomaille matkailemisesta, uusien paikkojen näkemisestä - mutta nyt mikään ei vaan sytytä, mikään ei kiinnosta tai tunnu miltään, kuinka kliseiseltä se sitten kuulostaakaan. Elämällä ei vain ole mitään iloista tai ihanaa tarjottavana, vain murheita, laskuja, eräpäiviä ja tylsiä tavoitteita jotka vain lannistavat minua entisestään. Ei ole helppoa, jos mahdollista ollenkaan, nousta tästä murheen suosta - jonne itse olen itseni haudannut. Kun katson taaksepäin, suurin osa elämästäni on murheen maalaamaa, turhamaista, ja merkityksetöntä, kärsimystä olen vain muille tuottanut. En näe tulevaisuutta itselläni, en perhettä enkä hyvää ammattia, juuri olen aikuisuuden porteille päässyt, mutta mikään tässä maailmassa ei ilahduta minua, mikään ei sen kummemmin naurata tai sytytä intohimon liekkiä sieluuni. Olen nuori, tiedän sen. Moni kärsii elämänsä aikana paljon, miksen siis minäkin - mutta jotkut päättävät myös päättää päivänsä ja säästää niin itsensä kuin muutkin turhalta vaivalta ja kärsimykseltä. Kaikki me kuolemme kuitenkin, miksi siis pitkittää tuskiamme. Monesti olen ajatellut lopettaa tämän kaiken, mutten koskaan ole uskaltanut ajatusta edemmäs edetä. Leikittelen usein ajatuksilla - ajatuksilla omasta kuolemastani, ihmisten reaktioista, tapahtumista. Kuolemasta yleensäkin. Olen masentunut, synkkyyteen vaipunut. Katselen sivusta muiden menoa ja istun itse pimeässä nauramassa typerille ja turhille ajatuksilleni - yksinäisille huudoilleni tässä merkityksettömässä olemassaolon vaelluksessa. Täytän päiväni turhuuksilla ja ajatuksilla, mitä nopeammin päivät menevät sen parempi. Väsyneeksi jo tunnen itseni kaiken tämän taakkani kanssa, mutta vielä koitan mennä hieman edemmäs elämässäni - jos sitä sellaiseksi nyt voi kutsua. En itseni, mutta pikemminkin muiden (läheisteni) takia. Olen tavallaan jo kuollut, konkreettinen loppusilaus vain puuttuu - epäilen josko sitä koskaan edes tulee, ehkä minut on tuomittu ikuisiksi ajoiksi vaeltamaan omassa yksinäisessä olemassaolossani, jossa ns. elämäni rajoittuu vain pääkoppani sisään - ajatuksiin ja ajatusleikkeihin siitä millaista elämäni voisi olla jos en olisi tällainen kun olen. Mutta en voi tapahtuneita muuttaa, enkä itseänikään. Olen mikä olen, tuskin muuksi muutun.
Ihmiset joilla on "elämä", stressaavat kaikesta tyhjänpäiväisestä; lastenrattaiden ostosta, tupperwaaran kipoista, jauhomerkeistä... vaikka mistä. Olen niin kyllästynyt jo tähän maailman menoon ja elämänhaluisten katseluun että voin melkein pahoin. Surkuhupaisaa on katsoa jotain teennäisiä "salkkareita" ja kauniita ja rohkeita. Lehtien kuuluisuuslööppejä ja muuta turhaa. Yksin nauran ja melkein itken samalla tätä kaikkea. Itse kun en tahdo millään löytää sitä tahtoa olla turhamainen ja elää täysillä. Matelen vain ja ihmettelen muiden hössötystä. Elämä todellakin on jotain aivan muuta.
Tällaista tämä on, eikä se parane tai helpotu. Turha on etsiä helpotusta turhasta maailmasta.
T. yksi toinen "masentunut"
...tai pikemminkin: elämän merkityksen kadottanut - tai sen löytänyt, sillä eihän mitään merkitystä millään ole. Kuolema on vain helpotus tähän kaikkeen turhamaisuuteen.
Mites muut? Vieläkö olette hengissä masennustenne ja murheittenne kanssa?..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Juuri tuon minä koin silloin kaksikymmentä vuotta sitten. Juuri tuollaiset olivat ajatukseni, täysin synkät.
Ei millään jaksa käsittää, miten synkäksi ihmismieli voi painua.
Minä olen ollut jo kauan energiaa ja intoa täynnä ja elämä on kohdallani todella mielenkiintoista.
Oletko hakenut lääkitystä, jos et ole niin kipin kapin hakemaan. Sinä tarvitset apua.
Silloin aikanaan söin vuoden mielialalääkkeitä ja sen jälkeen minun ei ole tarvinnut niitä syödä.
Vaikka mille tuntuisi tänään, niin tulevaisuus on valoisa, sinun täytyy uskoa.
Lapsuus oli huoletonta aikaa jollon sai vapaasti nauttia elämästään ja kun tulit täys ikäiseksi niin siitä se helvetti alkoikin kun ei enään saanu nauttia vaan nyt pitää valittaa että kuin huoletonta se lapsuus itseasiassa oli ja kun siihen ei enään tällä tietomäärällä pääse takas.
enhän sinä jo tiedätkin ettei pitäisi verrata nyky elämää lapsuuden huolettomuuteen koska sitä ei koskaan voi saada takaisin, vaan sen sijaan pitäisi verrata tätä päivää huomiseen ja koittaa elää parempi huominen.
ite sairastuin paniikkihäiriöön 17 vanhana johon ikään mennessä olin kerenny elään huolettomana ja käyden ulkomailla 4-5 kertaa ja sitten kaikki vaan tökkäs niinkuin seinään kun ei enään minnekkään voinu mennä ilman paniikkia ja pelkotiloja, josta alkoi minun syvä masennukseni ja nyt olen 35 ja en osaa muuta tehdä kuin surra sitä menetettyä lapsuuttani.
kunpa vaan jotenki pystyisi unohtamaan kaikki 17vuotiaan jälkeen tapahtuneen.
vaan opetella ajattelemaan uudella tavalla. Ensinnäkin hoida pois päiviltä paniikkihäiriö. Kerro itsellesi että se tunne, joka sitä aiheuttaa on väärä ja täysin kyvytön hallitsemaan sinua.
Käy sitä vastaan, äläkä anna enää periksi. Se tunne ei sinua tapa ja kaikki mikä ei ole kuolemaksi vahvistaa.
Minä pääsin paniikista irti toimimalla juuri noin. Toinen keino on, että kun se tunne lähestyy alat nauramaan, vaikka vängellä, kehoosi erittyy hormonia, joka laukaisee jännitystä ja panikointia. Opettele nauramaan juuri nyt. Vaikka se olisi kuinka väkinäistä niin siitä se pikkuhiljaa irtaantuu. Mene vaikka netin vitsipalstalle ja naura vaikkei naurattaisikaan, myöhemmin alkaa kyllä naurattaa.
Niin tutulta toi kertomasi tuntui, suorastaan pelottavan tutulta. Jotenkin vain siitäkin yli pääsin. Nyt,kun nuo kuvailemasi turhuudentunteet ovat itseltäni ohi, voin vain kertoa sinulle ystäväiseni, että kyllä hengissä on paljon parempi olla kuin kuolleena.
Vaikka itsestäsi juuri nyt tuntuu siltä, ettei meinais millään jaksaa, niin niitä voimia kuitenkin löytyy jostakin ihmepiiloista, ne pitää vain löytää.
Tänään ei ole mikään ystävänpäivä, mutta Sinun on ehkä hyvä tietää että synkkyyden takana on aina parempi aika. Sitä odotellessasi, älä vedä vääriä johtopäätöksiä.
Tuus, ilari Yrjönpoika.
Vaikka nyt et uskoisikaan Jumalaan, ala silti puhua hänelle. Hän on niin suuri armossaan, että hapuilutkin puoleensa hän kuulee ja haluaa tulla apuun. Anna hänelle lupa tulla auttamaan sinua.
Et sinä ole yksin, hän joka sinutkin loi, on valmis korjaamaan luomistyönsä.
Tuohan oli kuin Saarnaajan kirjasta.