Miten vanhempanne ovat kohdelleet teitä muita Aspergerin syndroomaa sairastaneita? Onko teidät hyväksytty sellaisina kuin olette, vai onko teitä pakotettu muuttumaan ja esim. tukistettu pieninä ja haukuttu mm. kamaliksi ihmisiksi ja hävetty kun olette olleet hankalia? Omat vanhempani tekivät juuri noin ja vaikka he nyt sairaudesta kuultuaan ovat alkaneet ymmärtää, ei se kuitenkaan poista ikäviä lapsuusmuistoja.
Se, kun äitini tänä päivänäkin vaatii minua käymään terapiassa muuttuakseni "tavalliseksi", jotta hän voisi hyväksyä minut, tuntuu samalta kuin hän vaatisi minua käymään kauneusleikkauksessa.
Se, kun äitini tänä päivänäkin vaatii minua käymään terapiassa muuttuakseni "tavalliseksi", jotta hän voisi hyväksyä minut, tuntuu samalta kuin hän vaatisi minua käymään kauneusleikkauksessa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
ovat kyllä aina hyväksyneet mut tälläisenä kuin olen, vaikka jouduinkin tapaamaan penskana jos jonkinlaista "terapeuttia". Sen sijaan ex:ni kuvitteli mun muuttunava "tavalliseksi" sen jälkeen, kun oli saanut as diagnoosin ja käyn terapiassa.
13-vuotias poikani diagnosoitiin viime syksynä.
Hän on lapsistani nuorin ja ainut assi, eli siis isoveljet ei asseja, heillä on eri isä.
Mutta assiin on suhtauduttu ja edelleenkin suhtaudutaan aivan samalla tavalla, kuin isoveljiinkin.
Aikaisemmin kun en tiennyt aspergerista mitään, niin kylläkin monesti ihmettelin tiettyjä asioita, mutta koskaan hän ei oo saanut ainuttakaan tukkapöllyä, eikä ole haukuttu. Päinvastoin, hänhän oli kiltti ja rauhallinen verrattuna "normaaleihin" vilkkaisiin isoveljiinsä.
En ole yrittänyt koskaan häntä muuttaa, enkä aiokkaan. Terapiaa ei ole määrätty ja koulua käy edelleenkin normaalilla luokalla. Opettaja tietää diagnoosin, luokkakaverit ei tiedä. Poika saa itse päättää kelle kertoo ja kelle ei. Vielä ei halua selitellä kavereilleen.
Assi on hyväksytty sellaisena kun on. Tiettyjä arkipäivään liittyviä tapoja on opetettu enemmän ja aina opetellaan lisää. Onneksi hän aina kertookin mitä ei oo ymmärtänyt ja mikä on epäselvää ja kyselee kovasti asioita. Ja ihmettelee ihmisten tymyyttä monissa asioissa, kuten se kun hän kysyi että mitä eroa on abortilla ja keskenmenolla. Tietenkin kerroin totuuden ja siitähän taas sitä pohtimista riittikin....
Joskus väsyttää pitkät keskustelu tuokiot mitä ihmeellisimmistä asioista jotka hänellä tupsahtaa jostain kummasta mieleen. Mutta ymmärrän että assin kanssa pitää asia käydä loppuun. Mutta olen myös selittänyt ettei pidä loukkaantua jos joku ei jaksa keskustella jostain tietystä asiasta jne...
sinä et pääse mihinkään jos vaalit ikäviä lapsuuden muistoja. Ei ne siitä mihinkään muutu, vaikka kaikki niin haluaisivatkin. Yritä olla vanhempasi viisaampi,anna äidin vaatia mitä vaatii. Häneltä vaatii todennäköisesti hyvin paljon että myöntäisi edes itselleen tehneen sinulle väärin. Ehkä siksi jatkaa entistä vaatimistaan,ehkä hän haluaa kokea olevansa edes jotakuinkin oikeassa.
Puhu vanhempiesi kanssa. Ehkä he joskus kykenevät myöntämään toimineensa väärin. Jos eivät, älä itse kanna menneisyyden vääryyksiä matkassasi. Helpottaa ainakin omaa oloa, kun luopuu niistä, vaikka ei ne minnekään katoaisikaan.
Asseille on tosi vaikeeta unohtaa elämänsä ikävät kokemukset. He muistelevat niitä lopun ikäänsä.
Siksi he tarvitsevatkin usein terapiaa.
Esim. Jos assille järjestät kivan päivän lintsillä ja sitten illalla kysyt että oliko kivaa lintsillä, niin hän ensimmäisenä kertookin negatiiviset puolet kuten miten piti jonottaa johonkin laitteeseen jne.. eli siitä tulee kysyjälle sellainen tunne että hänellä ei ollutkaan kivaa ja että tällänenkö kiitos saatiin, pelkkää tyytymätöntä narinaa.
Assit ei ole helpoimpia lapsia.
jossa puhutaan vain ongelmista ja heikkouksista?
Älä unohda mitä vanhempasi tekivät väärin sinua kohtaan lapsuudessasi. Pidä ne kokemukset mielessäsi omia lapsiasi varten. Voit niiden kasvatuksessa välttää monen, monen monta sudenkuoppaa.
Asseilla on just tollanen tyyppivika eli he murehtivat lopun ikäänsä negatiivisiä muistojaan ja sen varjolla unohtavat kivat asiat.
Tämä on sellanen asia jossa aspergerin pitäisi tehdä töitä ja siksi usein käyvätkin terapiassa.
Asperger löytää kaiken kivankin keskeltä AINA jotain negatiivistä ja VAIN se nousee pintaan.
Huono juttu. huono juttu.
Mielestäni on kyllä varsin tyypillistä myös se, että mistään mitään tietämättömät nt vanhemmat eivät voi edes mitenkään tajuta assista lastaan. Siis, kyllä viisas vanhempi tietenkin yrittää ymmärtää lastaan ja auttaa parhaansa mukaan, mutta harva on niin viisas, että todella osaa auttaa oikealla tavalla. Paljon tehdään pahaa hutiloimalla.
Kun itse olen assi, niin pysytn tietämään oikean tavan auttaa assista ihmistä ja ymmärrän häntä, toisin kuin nt. Mielestäni on tietynlainen etuoikeus tietää paljon assista ja autismista, koska asiasta paljon tietävät voivat antaa jälkeläisilleen paremman tulevaisuuden.
Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, joilla valtaa, mutta pahuutta ja tyhmyyttä sitäkin enemmän, he ovat niitä, jotka hidastavat kehitystä ja haittaavat kaikkien assien ja koko maailman kehitystä. He ovat todellisia "vääriä profeettoja", väärän tiedon ja harhaanjohdon ruumiillistumia.
Vielä piti sanoa tämä, että As siis normaalisti aiheuttaa pessimismiä. Se on vaikea haitta assiselle ihmiselle itselleen, koska hän on silloin herkkä masentumaan. As aiheuttaa myös perfektionismia, mikä on varsin lähellä pessimismiä.
Pessimismi voi jopa hieman juontaa perfektionismista ja siinä mielessä voin sanoa, että viisas assi tajuaa, että tulevaisuudessa voi menestyä paremmin, vain ottamalla opikseen virheistään ja yksi tapa on oppia, on olla murehtimatta huonoja asioita.
Niin, ja keskimäärin assit ei taida olla sen vaikeampia, kuin mitkään muutkaan lapset. Tosin jotkut vailla määrätietoisuutta olevat onnistuvat tekemään kaikesta ongelman.
Onko sinulla lapsia??
Sinä kun luulet osaavasi kasvattaa assi-lasta paremmin, kuin nt, niin kerroppas ne "hyvät" kasvatus tapasi.
Tiedoksi vaan että tunnen muitakin asseja, kuin oman lapseni ja voinpa sanoa onnistuneeni paljon paljon paremmin, kuin tuntemani assi-isä joka on yh. assi-pojalleen. Minua suorastaan säälittää se murkku-ikäinen poika, kun ei sillä oo kavereita ja isänkään kanssa eivät juttele, kun ei se isä osaa jutella sen kaa. Siellä ne kaksi erakkoa nököttää omissa oloissaan. Pojan paras kaveri on tietokone. Molemmat kärsivät masennuksesta.
Mistä voit tietää onko assit vaikeampia kasvattaa, kuin normaalit? Onko sulla asiasta mitään kokemusta?
Minulla on sen verran kokemusta että minulla on 2 normaalia poikaa, jotka jo aikuisia ja nuorin on assi. Minun ei ole tarvinnut tehdä mistään asioista ongelmia, mutta minä olen nähnyt kuinka assille monet tavallisetkin arkipäivän asiat saattavat olla paljon vaikeampia, kuin normaalille. Eli asioita väännetään rautalangasta jotta ne ymmärretään. Assille joutuu perustelemaan ja selittämään miksi joku asia tehdään niin tai näin. Heille kun kaikki asiat ei ole niin yksinkertaisia tai itsestään selvyyksiä.
Assi-poika on todella fiksu ja lahjakas koulussa, mutta ei välttämättä osaa pukeutua tilanteen tai sään mukaisesti. Oman puhtauden ja siisteyden hoidostakin pitää jatkuvasti muistutella, kun taas normaalit halusivat automaattisesti huolehtia ulkonäöstään ja siisteydestään. Ym. Ym. arkipäivään liittyvää.
Tosi minä kasvatan assia aivan samoilla säännöillä ja kriteereillä kuin normaalitkin. Mutta assi on omalla tavalla työläämpi.
Ja ollaanpa juteltu hyvinkin paljon siitä negatiivisesta ja positiivisesta ajattelusta ja mitä siitä seuraa ja miten se vaikuttaa omaan itseensä ja kavereitten suhtautumiseen jne. Samoin kuin siitäkin että miltä toisesta kenties tuntuu hänen epäkohteliaat tokaisunsa jne.
Ei minulla ole kyllä lapsia ja olen itsekin tuskin aikuinen.
En millään tavalla pyskinyt haukkumaan ketään huonoksi kasvattajaksi. Itse en todellakaan osaisi vielä kasvattaa lasta. Mielestäni minulla on vielä paljon opittavaa, ennen kuin voin miettiä lapsia.
Pointtina minulla oli se, että nt:t eivät vain pysty täysin ymmärtämään assia. Se on vain tietty tosiasia, mistä ei pääse yli.
Aina tietenkin ymmärrys riippuu omasta kiinnostuksesta, mutta nt:n on tosiaan niin vaikea kaikkea ymmärtää, että sanoisin, että assilla on siinämielessä etu ainakin suhteessa toiseen assiin, ellei myös autistiin, että ymmärrys on helppoa.
Olen samaa mieltä, että muuten assilla voi olla huonommat edellytykset as-lapsen kasvattamiseen.
Mutta siis kaikkihan riippuu omista valinnoista. Luulen, että sopivissa olosuhteissa assi voi olla ihan hyväkin vanhempi.
Yksin jääminen on masennusta.
olen assiäidin kasvattama assi, enkä toivoisi samaa kohtaloa kenellekään. Olen jäänyt täysin vaille sitä lämpöä mitä lapsen pitäisi äidiltä saada. Äitini ei ikinä koskettanut minua, ei pitänyt sylissä. Vaikeuksien tullen hän käänsi henkisesti (joskus ihan fyysisestikin) selkänsä minulle.
En tiedä olisiko tilanne hänen kohdallaan korjaantunut jos hän olisi tiedostanut assiutensa.
Podin koko lapsuuteni ja nuoruuteni hirvittävää henkistä nälkää, kaipuuta että joku huomaisi minut. Vasta kun sain oman lapsen tilanne parani ja unohdin itsemurhahaaveet. Hänelle olen yrittänyt antaa lämpöä ja huomiota minkä olen osannut. Hänkin on assi, lievähkö tosin, ja murrosikään ja aikuiseksi tultuaan hän on pitänyt minuun tietyllä assimaisella tavalla etäisyyttä vaikka toisaalta olemmekin läheisiä.
Luulen että asseja on kasvattajina erilaisia mutta silti periaatteessa NT-äidillä on assia paremmat edellytykset antaa lapselle sen tarvitsemaa lämpöä ja läheisyyttä, ihan jo lähtökohtaisesti, kun ajattelee assin määritelmää.
Niin, kyllä tiedän noista asioista varsin hyvin. Ehkä tosiaan suurin ongelma noin yleisesti voi olla tavallisten arkisten asioiden kanssa. Myös voi käydä niin, että jo opittuja taitoja unohdetaan taantumien myötä.
Mielestäni on kuitenkin huomattava, että assinen lapsi, jos nyt ei ole aivan autistisemmasta päästä, ei ole mitenkään merkittävästi kehityksestä jäljessä. Usein lähipiiri ylireagoi ja jos joku lähipiirin lapsi oppii sitomaan kengännauhat kolmivuotiaana, niin ajatellaan, että assi on hankala, kun ei oppinut taitoa kolmivuotiaana. Tässä kärjistetysti.
Eli olen huomannut, että assin arkiongelmista tehdään helposti liioitellun suuri numero ja on yllättävää, että hidasoppiset nt:t eivät mitenkään herätä vanhempien huomiota. Eli ongelma on myös jonkinlaisessa stereotypisuudessa myös jne.
Eli ei kannata liioitella ongelmia. Se nyt vaan on niin, että joissain asioissa assi on huonompi, kuin nt, mutta siitä ei kannata tehdä assille elämää estävää tekijää.
Omasta kokemuksestani olen todella nähnyt, että kaikkia pieniäkin heikkouksia suorastaan metsästetään ja sitten voivotellaan niitä ja jäädään kiukuttelemaan itsetehtyihin ongelmiin.
Tiedän kyllä, että oikeitakin ongelmia on ja tiedän myös, että assi voi olla nt:ta helpompi lapsi. Riippuu paljon siitäkin, mitä asioita lapselta vaatii. Ei kannata vaatia mahdottomia, tai ongelmia tulee.
Hyvä, että keskustelette, koska assi ei niinkään ymmärrä nähdäkseni niitä tokaisujaan.
Tuli aika hyökkäävä teksti, mutta olen pääosin kanssasi samaa mieltä. Enkä nyt syytä, että sinä, tai kukaan olisi tehnyt mitenkään väärin missään. Olen vain huomannut käytännössä, että tällaista tapahtuu.
Jokainen tarvitsee syliä ja lämpöä vauvasta asti. Ja assikin oppii sitä antamaan kun itse tiedostaa oman hellyyden kaipuunsa.
Eipä näistä arkipäivän asioista ole ongelmaa tehty. Tiedostan että vaatii vain hiukan enemmän kärsivällisyyttä lasta opastaessa ja ohjatessa. Mutta asiaan on jo totuttu.
Hiljaa hyvä tulee.
Kukapa ei olisi kuullut omasta tai toisen suusta "Ikinä en anna anteeksi".
-Kannattaisi antaa. Katkeruudella ihminen pilaa ennen muuta oman elämänsä. Se on kuin söisi itse myrkkyä ja odottaisi että toinen kuolee.
Kukaan ei pääse elämän läpi törmäämättä loukkauksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Osa teoista on tietoisia, mutta aina toinen ihminen ei edes tajua loukanneensa. Myös jokainen meistä on loukannut joskus jotakuta.
Jos jää kiinni loukkaantumiseen ja katkeroituu, se alkaa viedä voimia. Elämään tulee negatiivinen perusvire. Katkera ihminen näkee ensimmäisenä kaiken kielteisen. Katkeruus on kuin löyhkä, jonka ympärillä olijatkin haistavat.
Katkeruus on ympäristömyrkky. Se tekee tuhoa sekä kantajassaan että hänen lähipiirissään. Tie ulos katkeruudesta on ANTEEKSIANTO.
Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut kirjan AINAKO ANTEEKSI
Itse en ole sitä lukenut, mutta pitkävihaisille se voisi olla hyväksi.
Sen verran, että yhdessä asiassa asiassa me assit olemme nt:tä huomattavasti helpompia kasvatettavia, nimittäin siinä, että kun emme pahemmin käy ulkona ym. niin vanhempuien ei koskaan tarvitse pelätä puolestamme.
Ps. riippumatta siitä, mitä sinä tai muut tavikset sanotte, niin minä ainakin aijon as-mieheni kanssa hankkia lapsia. Koska olimme itse as-lapsia, niin tulemme ymmärtämään omiamme paremmin kuin yksikään nt-vanhempi...
hoitoon, johon emme lastamme halua - koska luulee tietävänsä, että aspergeria ei ole on vaan psyykkisiä ongelmia! Kuinka lasta joka on säntillinen auttaa margariinipakko hoito-osastolla. On monet kiinnipidot ja eristyshuoneen kokenut asian takia - joka kotona ei ole pakko!
Oma isänikin sanoi, että oli vaikea ymmärtää lapsia ennenkuin sai omat lapset. Ei ollut hän mikään helppo isä - yritti tehdä parhaansa. Olen itse yrittänyt välttää vanhempieni virheet. On lapset pärjänneet kasvatuksen puutteista huolimatta. En edes oivltanut, että olen assi - kunnes nuorimmainen sai diagnoosin. On ollut siitä se ilo, että on pystynyt antamaan paljon anteeksi vanhemmilleen ja kasvatuksen puutteille - ja ymmärrän itseäni paremmin.
Mutta ei autismi ole mikään synninpäästö - jokaisen pitää yrittää tehdä työtä itsensä kanssa, jotta voi ihmisiksi elää. Eli voimia tarvitaan vaikka välillä tuntuu, että ei enää jaksa näiden ongelmien kanssa taistella.
On oikein hyviä argumentteja. Kiva kuulla kokemuksistasi. Olen paljon oppinut autismista juuri sinulta! Joten tsemppiä!
Tarjoat terapiaa. Mutta millaista sen piäisi autisti-ihmiselle olla? Eikö arkipäivän tilanteet opeta oikeassa ympäristössä paremmin kuin terapia?
Auttaako lasta, jos kaikkia heikkouksia kaivellaan 24 tuntia vuorokaudessa? Voisiko terapia olla jotain vahvuuksien etsimistä ja tukemista?
Assiakin - hyvä suositus 2 tuntia reipasta liikuntaa päivässä pitää oireet kurissa - ettekö ole havainneet?
Oli tai ei kyllä jäynä aina itseä jäynää enemmän kuin jäynän kohdetta. Pitkävihaisuus on todella myrkkyä, josta paras luopua. Itse ihailen Nelson Mandelaa, joka istui 30 vuotta vankityrmässä ja pysyi antamaan anteeksi kiduttajilleen!
Aspergerin oireyhtymä ei ole sairaus vaan ominaisuus - luonteenpiirteiden kirjosta voisi puhua. Aspergeriin ei "sairastuta", se saadaan synnyinlahjana, tai "lahjana" (ellei ole kyse onnettomuudesta; esim. tylpän ohimolohkovamman seurauksena voi aiemmin "normaali" henkilö muuttua käyttäytymiseltään "assiksi" kun välittäjäaine- ja sähköiset toiminnot ynnä muut toiminnot aivoissa vamman seurauksena muuttuvat).
Omalla vekarallani on paitsi Aspergerin oireyhtymä, myös ylivilkkaus/tarkkaavaisuushäiriö sekä Gilles de la touretten oireyhtymä tikseineen dyspraksia muuta kremppaa.
Toisinaan olen vakaasti sitä mieltä että neurobiologiset oireyhtymät pitäisi kieltää lailla ;-) Mutta huumorilla taas eteenpäin mennään, päivä kerrallaan.