Miten voi selvitä oman isän yllättävästä kuolemasta? Kun on aina miettinyt että oma isä kuolisi vaan vanhuuteen "normaalisti", olisi nähnyt kouluista valmistautumisen,lapsenlapset jne..
Oma isäni kuoli la 4.3.2006 päivää ennen kun olisi täyttänyt 50vuotta. Mitään isoja juhlia ei kyllä ollut tiedossa mutta jotain pientä..
Hän sai ensimmäisen sydänkohtauksensa kotona. Ei ollut kiva tulla kotiin kun näkee paloauton menevän pihaan ja palomiesten juoksevan meille kotiin. Ensin ajattelin että meillä olisi tulipalo. Juoksin sisään ja siellä isä makaa lattialla elvytettävänä. Minut ja pikkusiskoni pakotettiin menemään toiseen huoneeseen odottamaan.
Voin sanoa että ne olivat elämäni kamalimmat ja pisimmiltä tuntuvat 45-minuuttia.
Isän oma sydän ei lyönyt kertaakaan kohtauksen jälkeen vaikka mitä yritettiin.
Nyt sitä ollaan sitten kolmistaan,minä,äiti ja pikkusisko.
Koko ajan on niin epätodellinen olo,ihan kuin isä olisi jossain reissussa ja tulisi kohta takaisin. Sitten taas välillä iskee kamala suru.
Äitikin on todella huonona kun joutuu hoitamaan niin paljon käytännönasioita; isän velkojen selvittelyä, asumistukea ettei lennetä pihalle heti ja muita tukia että ruokaa tulisi vielä taloon.
Itse en edes muista koska olen nukkunut viimeksi "normaalisti". Huomenna tulee 1kk ja joka yö pelkään nukkumista. Jos taas nukahdan niin joko heräilen koko ajan tai sitten nään niin kamalia painajaisia että en uskalla enään nukkua. Sitten ei koulussakaan paljoa jaksa,varsinkaan kun nyt on koeviikko.
Isän kuolema oli niin yllättävä ja surullinen asia kaikille että tässä menee kyllä todellatodella pitkään ennen kuin elämästä tulee taas täysin normaalia.
Musta tuntuu että en ole suostunut vielä hyväksymään tapahtunutta.
Terveydenhoitaja kyllä suositteli että menisin puhumaan psykologin kanssa mutta kun siitä puhuminen on niin vaikeaa! En pysty puhumaan siitä itkemättä, paitsi koulussa jonne olen opetellut puhumaan oikeastaan sellaisen "rutiinirepliikin".
Noh,mutta ei tänne jaarittelusta kyllä ole mitään hyötyä..
Suru ja ikävä on vaan niin tajuttoman suuri! :,(
isän kuolema
26
4624
Vastaukset
- jossu_84
kyllä isän kuolemasta selviää mutta se vie vaan aikaa..itseltä kuoli isä äkillisesti viime elokuussa..Itselle se oli tosi vaikea paikka vaikkei oltukaan kovin läheisiä..Mutta kyllä surusta selviää kun vaan antaa itselleen luvan surra..
- neiti17
Niinhän ne kaikki sanoo sitä. Ja kyllähän se varmasti totta onkin että aika tekee tehtävänsä.
Me oltiin isän kanssa kyllä aika lailla läheisiä.
Ikävä vaan on niin suuri. :( - otan osaa
neiti17 kirjoitti:
Niinhän ne kaikki sanoo sitä. Ja kyllähän se varmasti totta onkin että aika tekee tehtävänsä.
Me oltiin isän kanssa kyllä aika lailla läheisiä.
Ikävä vaan on niin suuri. :(suureen suruusi sydämestäni.
Isäni kuoli viime keväänä, tiedän kuinka vaikeaa se on ja se on sellainen asia, että mitkään sanat eivät oikein lohduta. Minulla meni kolmisen kuukautta, että pystyin jotenkin pääsemään tolalleni. En vieläkään haluaisi uskoa asiaa. Se on niin kauhean lopullista. Mutta pakko on vaan yrittää sopeutua asiaan omalla vauhdillaan ja tavallaan. Tähän asiaan ei ole mitään yleispätevää ohjetta. On rauhallisempia kausia ja surullisempia hetkiä, jolloin kaikki ryöpsähtää taas päälle. Vähän helpottaa kun ajattelee mukavia aikoja yhdessä, vaikka se lisääkin ikävää. Ja sen ajatteleminen, että ehkä kaikki on jossakin "korkeamman kädessä" mitä meille tapahtuu, vähän auttaa hyväksymään asian.
Eihän me "pienet ihmiset" mahdeta sille mitään, miten asiat menevät. On vain yritettävä elää eteenpäin. Arkisten ja tavallisten asioitten kanssa askaroidessa koko ajan jollain lailla saa mielenrauhaansa takaisin. Ajan mittaan helpottaa, mutta kauan se vie, se asia pitää vaan hyväksyä, ei saa yrittää pakottaa itseään tukahduttamaan tunteitaan.
Koittakaahan jaksella toinen toisianne tukien ! - sanoisin
otan osaa kirjoitti:
suureen suruusi sydämestäni.
Isäni kuoli viime keväänä, tiedän kuinka vaikeaa se on ja se on sellainen asia, että mitkään sanat eivät oikein lohduta. Minulla meni kolmisen kuukautta, että pystyin jotenkin pääsemään tolalleni. En vieläkään haluaisi uskoa asiaa. Se on niin kauhean lopullista. Mutta pakko on vaan yrittää sopeutua asiaan omalla vauhdillaan ja tavallaan. Tähän asiaan ei ole mitään yleispätevää ohjetta. On rauhallisempia kausia ja surullisempia hetkiä, jolloin kaikki ryöpsähtää taas päälle. Vähän helpottaa kun ajattelee mukavia aikoja yhdessä, vaikka se lisääkin ikävää. Ja sen ajatteleminen, että ehkä kaikki on jossakin "korkeamman kädessä" mitä meille tapahtuu, vähän auttaa hyväksymään asian.
Eihän me "pienet ihmiset" mahdeta sille mitään, miten asiat menevät. On vain yritettävä elää eteenpäin. Arkisten ja tavallisten asioitten kanssa askaroidessa koko ajan jollain lailla saa mielenrauhaansa takaisin. Ajan mittaan helpottaa, mutta kauan se vie, se asia pitää vaan hyväksyä, ei saa yrittää pakottaa itseään tukahduttamaan tunteitaan.
Koittakaahan jaksella toinen toisianne tukien !Sinulle, että olen samaa mieltä kanssasi, puhuminen asiasta on todella vaikeaa ilman että alkaa itkeä. Ainakin ensin on vähän helpompi kirjoittaa. Ehkä sekin vähän auttaa, selkiyttää ja helpottaa paremmin kuin että pyörittää päässään ajatuksia koko ajan. Mikset kirjoittaisi vaikka vihkoon ajatuksiasi tai vaikka tännekin uudestaan ?
Puhumisessa on vielä se vaikeus, että ystävät ja kaverit ovat vähän varpaillaan ja varovaisia, eivätkä osaa olla oikein luontevia, koska eivät tiedä voiko jutella ihan tavallisesti niinkuin ennenkin. Juuri se tavallinen juttelu olisi parasta. Itse sanoin kavereilleni, että ei tarvitse varoa, suren tietysti, mutta helpottakaa minun ja omaa oloanne olemalla niinkuin aina ennenkin, jutellaan niinkuin aina ennenkin, tavallisista asioista ja mistä vaan.
Niin tilanne palautui ennalleen heidän kanssaan.
Ihminen on sellainen, että kun hän käsittää, että toisella tilanne on niin vaikea, ei oikein tiedä mitä sanoisi ja mistä voi puhua.
Nämä ovat vain minun esiintulleita juttujani, sinulla toivottavasti menee helpommin näissä asioissa. - neiti17
sanoisin kirjoitti:
Sinulle, että olen samaa mieltä kanssasi, puhuminen asiasta on todella vaikeaa ilman että alkaa itkeä. Ainakin ensin on vähän helpompi kirjoittaa. Ehkä sekin vähän auttaa, selkiyttää ja helpottaa paremmin kuin että pyörittää päässään ajatuksia koko ajan. Mikset kirjoittaisi vaikka vihkoon ajatuksiasi tai vaikka tännekin uudestaan ?
Puhumisessa on vielä se vaikeus, että ystävät ja kaverit ovat vähän varpaillaan ja varovaisia, eivätkä osaa olla oikein luontevia, koska eivät tiedä voiko jutella ihan tavallisesti niinkuin ennenkin. Juuri se tavallinen juttelu olisi parasta. Itse sanoin kavereilleni, että ei tarvitse varoa, suren tietysti, mutta helpottakaa minun ja omaa oloanne olemalla niinkuin aina ennenkin, jutellaan niinkuin aina ennenkin, tavallisista asioista ja mistä vaan.
Niin tilanne palautui ennalleen heidän kanssaan.
Ihminen on sellainen, että kun hän käsittää, että toisella tilanne on niin vaikea, ei oikein tiedä mitä sanoisi ja mistä voi puhua.
Nämä ovat vain minun esiintulleita juttujani, sinulla toivottavasti menee helpommin näissä asioissa.paljon.
Kyllä mä uskon että tää tästä menee ohi joskus.
Ja olen kyllä miettinyt sitä psykologille puhumista koska olen huomannut että vaikka äiti kuinka on sanonut että asioista pitää puhua niin padon ne vaan sisälleni.
Tänään on omat synttäritkin..
- ilona
kuoli kuusi vuotta sitten, kun olin 16. Hän tosin kuoli syöpään sairastettuaan sitä pitkään, mutta itselleni lopullinen romahdus tuli totaalisena yllätyksenä.Sain sanottua hyvästi, mutta silti ikävöin häntä suuresti.
Olin itse vaihto-oppilaana kuoleman aikoihin,tulin käymään suomessa isäni ollessa sairaalassa, joten lähdin jo ennen hautajaisia takaisin Yhdysvaltoihin. En päässyt puhumaan kenellekkään kunnolla isäni kuoleman jälkeen,mikä omasta mielestäni on kamala virhe. Itse opettelin sen rutiinirepliikin "joo, kaikki on ihan hyvin.", joten en edelleenkään pysty puhumaan isäni kuolemasta itkemättä. Suosittelisin siis suuresti psykologille puhumista, vaikka se on vaikeaa.Et halua päätyä siihen, että soitat isäsi kännykkä numeroon, ja romahdat kun numero ei ole käytössä. - ja itke ikävääsi
Tee kaikkea joka auttaa saamaan ikävästä ja surusta kiinni.
Voisit myös puhua konkun kanssa, jonkun joka ymmärtää tunteesi.
Oma isäni kuoli 50v. 10kk, tosin olin vanhempi kuin sinä.
Surua ei kannata mennä karkuun.
Halaukset sinulle. - Sipe
Kertomuksesi tapahtuneesta on mielestäni sekava, johtuen surusta ja sen seurauksena kaikesta muusta. Olen 61 v leski, kokenut menetyksíä. isä, äiti, mies 41 avioliiton jälk.
Isän kuollessa v. 1951 keuhkotautiin kotona olin 8 v, ja aina isin tyttö. Olin veljeni kanssa kotona, äiti oli hakemassa lääkkeitä isälle. Äidin matka apteekkiin n 18 km, käveli, ei ollut autoja.
Isä kyseli kellonaikaa: Sanoin, kello on kymmenen yli kymmenen. Isä sanoi; kello on nyt varttia vaille.....korahteli ja rauhoittui, eli
kuoli. Kaikki muut muistot on yhtä kaaosta sen jälkeen, mutta sen tapahtuman jälkeen en ole "pelännyt" kuolleita, enkä mieheni poismenon jälkeen kuolemaa. Sairastin/sairastan haimasyöpää, joka on salakavalin syövistä, mutta
olen huomannut, että kohtalo määrää, olen fatalisti. Luin uudellen viestisi ja voin sanoa vain sen, että elämässämme ei kaiki ole oikeudenmukaista. Mieheni, kolmen lapsenlapsen isoisä veneili ja ilmeisesti tunsi jotain, koska ohjasi veneen ennen kaikkija " kiemuroita" rantaan. Keskimmäinen lapsenlapsistani, joka istui ukin vieressä sanoi
ns. kriisiryhmän kokouksessa: Anteeksi, minä sanon nyt ruman sanan, mutta ukki sanoi juuri ennen lyhistymistään; Voi perkele, ei!!- neiti17
Niin,on tää vieläkin epätodellista.
Isän lempisarja oli 24 ja nyt se onneksi loppu sillä vieläkin melkein rutiinilla otan sen isälle nauhalle ja sitten tajuan että eihän hän sitä ole tulossa katsomaan.. :(
Isältä pysty aina saamaan apua koulussa mm.fysiikassa ja matikassa kun se niitä osasi,mutta nyt täytyy selvitä itse.
Mökkikin meillä on, isälle se oli kaikkein rakkain paikka ja sitä kautta meni myös hautajaissaattue. Nyt en tiedä että milloin sinnekkään päästään tai ylipäätään mennään kun liikaa muistoja siellä. Isän sisaruksilla on mökit siinä samalla tontilla ja he siellä kyllä viettävät paljon aikaa.
Juhannus oli aina sellainen "pakkoreissu" mökille ja aina siitä oli kamala tappelu kun ei olisi jaksanut mennä, mutta nyt oikein haluaisin isän kanssa sinne...
Mä tiedän että ajan kanssa pitäisi mennä ohi,mutta mun pitäisi varmaan opetella myös ihan kunnolla suremaan. Kun kiellän itseäni itkemästä koska tekisin sitä muuten koko ajan ja välillä vaan tulee sellasia hetkiä että päälle lankeaa ihan kamala suru ja ikävä ja välillä taas yritän olla ajattelematta ja välillä taas saattaa tulla mieleen että pitäisikö soittaa isälle.
Sekavaa tää selittely,tiedän,mutta ajatukset on vaan niin sekaisin.
Yhden runon löysin,taisi olla täältä suomi24 joltain keskustelu palstalta ja mielestäni todella hyvä. Tai sopiva. Tai miten nyt sanoisin.
On aika surun sekä muistojen
kun kuuluu kutsu enkelten.
Jäljellä selitys sanaton,
miksi koti hiljainen on.
Matkaa rauhassa luo enkelten,
nyt paikkasi on päällä pilvien.
Vaikka jouduimmekin eri teille,
niin katsele sieltä ja vilkuta meille.
Kiitos sille joka tuon on kirjoittanut.
- sirunen
Otan osaa suureen suruusi :o(
Tiedän miltä sinusta tuntuu, koska olen kokenut saman. Myös minun isäni kuoli sydänkohtaukseen kotonaan. Kaikki kävi hyvin samalla lailla kuin sinulla. Äitini ja isäni asuivat kaksistaan, kun me lapset olimme muuttaneet pari vuotta sitten jo pois kotoa.
Marraskuussa 3 vuotta sitten äitini soitti illalla 19 aikoihin kauhuissaan, että isäni istuu tuolilla tajuttomana eikä hengitä. Äitini oli aivan poissa tolaltaan eikä järkyttyneenä osannut soittaa edes ambulanssia. Paiskasin luurin kiinni ja soitin hätäkeskukseen. Muistan ikuisesti ne sanat, kun sanoin sinne hätäkeskukseen, että nyt on todellakin kiire. Lähdin autolla ajamaan kamalassa lumimyräkässä kotiin siskoni kanssa. Myös meillä oli pihassa paloautoa ja ambulanssia. Kun avasin ulko-oven, isääni elvytettiin olohuoneen lattialla. Se oli aivan kamala tilanne. Myös äidilläni oli rytmihäiriöitä siinä järkytyksessä. Vieläkin kyyneleet alkavat valua, kun muistelee sitä tilannetta. Isä makasi levollisen näköisenä lattialla, kun sähköshokeilla yritettiin saada sydän käyntiin. Sitä yritettiin ja yritettiin. Muistan, kun se sähköshokkilaitekin varoitteli, että virta on vähissä. Sähköshokit eivät auttaneet ja lopulta ambulanssimiehien oli pakko luovuttaa. Se oli musertava tunne. Kaikki oli niin epätodellista. Ei sitä voinut uskoa, että nyt isä oli kuollut. Me kaikki: äitini, siskoni ja minä olimme aivan shokissa. Äiti ja minä itkimme ja siskoni oli aivan hiljaa. Tämän jälkeen kotiimme tulivat poliisit ja lopuksi ruumisauto hakemaan isää. Se oli aivan kamala ilta. Ruumisauto oli mennyt ensin väärään taloonkin, kun ei vanhempieni taloon löytäneet. Puistattavaa.
Muistan seuraavana aamuna herätessäni, että ajattelin kaiken olleen vain unta. Muistan vieläkin sen talvisen aamun. Ikkunasta ulos katsellessani näkyi vain kirkasta lunta. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Mietin vain koko ajan, että miten isä pärjää yksikseen. Onkohan hänellä nyt kaikki hyvin. Koko ajan itketti ja pää oli aivan sekaisin. Itkin sitä, miksi isän piti jättää minut tänne. Se oli kamalaa aikaa.
Tiedän, että sinulla on nyt tosi rankkaa. Mutta yritä jaksaa. Älä jää yksin. Ole läheistesi kanssa ja puhu heidän kanssaan niin paljon kuin pystyt. Puhu asiasta niin paljon kuin pystyt, koska se auttaa. Minun suurena tukenani oli perheeni lisäksi läheiset ystäväni. Ystävät ei kuitenkaan ole niin lähellä sitä kuolemaa kuin saman kokeneet perheenjäsenet. Ystävät osaavat olla "ulkopuolisina" eri lailla tueksi. He jaksavat kuunnella ja osaavat käsitellä sitä surua eri lailla kuin surun kohdanneet. Ainakin minusta tuntui siltä. Heistä oli todella suuri apu.
Isän yllättävästä kuolemasta selviää, mutta se vie aikaa. Vieläkin yli 3 vuotta isän kuolemasta, ajattelen isää usein, en ihan joka päivä mutta melkein. Pitkän aikaa minulla oli tunne, että isä on menossa mukana. Ettei isä ole kuollut. Isä on niinkuin ennenkin. Puuhastelee ulkotöissä tai katselee innokkaana hiihtokilpailuja tai mäkihyppyä telkasta. Välillä kun tajusin taas tyrmäävästi, että isä on todellakin kuollut, tuli suru ja itku.
Yritä puhua asiasta, koska se todellakin auttaa vaikka se kuinka ahdistavalta tuntuukin. Vaikka isän kuolemaa ei millään lailla haluaisikaan hyväksyä ja se tuntuu niin väärältä ja kohtuuttomolta, niin koita kestää. Ensimmäiset kuukaudet on pahimpia, mutta sitten se alkaa helpottamaan. Ja kannattaa mennä juttelemaan psykologille, koska se voi auttaa sua tosi paljon. Vaikka nyt ei tuntuiskaan siltä, niin voit olla tosi helpottunut, kun menet.
Voimia ja jaksamista sulle!!! - haluan ottaa
osaa.. nuo kumahtelevat kolkot sanat..
Itsekin menetin isäni yllättäin 20 vuoden ikäisenä.. sydän teki lopun yllättäin. Puhelu järkyttävin, mitä olen eläissäni saanut opiskeluboksiini. Juuri olin aloittanut opinnot uudella paikkakunnalla..
Aikaa on kulunut monia vuosia ja minun täytyy sanoa ikäväkseni, että oma elämäni ikäänkuin loppui siihen. Ei aluksi tietenkään, shokki oli liian suuri..tein normaalisti asioitani, opiskelin hullun lailla etc. En halunnu ikäänkuin uskoa tapahtunutta todeksi. Minullakin oli vain pitkän aikaa tunne, että isä on vain jossain matkoilla. Olin näkevinäni hänet ihmisjoukoissa. Katkeruus mita vanhoja ihmisiä kohtaan yllätti minut. Tai miksi muilla isät elossa.. Epäoikeudenmukaisuuden tunne valtava. Ja SURU ihan pohjaton. Tiedän.
Mutta sitten tuli stoppi. Kaikki mielekkyys katosi elämästäni. Olin ollut isän tyttö.. samalla aaltopituudella ja koin jääväni perheessäni aivan yksin.
Kunpa saisit puhuttua niin paljon kuin haluat ja pystyt oikeille ihmisille surustasi. Sitten kun haluat. Niin ei elämästäsi katoa ilo ja voima.. niinkuin itselleni kävi.
Siihen aikaan ei ollut mitään keskustelupalstoja, joiden uskon olevan nykynuorille tai aikuisille myös suurikin apu monissa elämäntilaneissa.. anonyymisti asioiden purkaminen.. - Äippä
Otan osaa suureen suruusi. Voimia sinulle ja koko perheellesi ja kaikesta huolimatta aurinkoista kevättä
- emppu
Minunkin isä kuoli juuri ihan vähän aikaa sitten odottamattomasti onnettomuudessa. Tuska on on aivan valtava. Ei voi uskoa todeksi. Vastahan juttelin isän kanssa. Isä oli niin tärkeä minulle. Ei sitä kukaan muu voi ymmärtää. Toisten tuki on kuitenkin tärkeää. Myös puhuminen. Pelottaa kuitenkin se, mitä isältä jäi kokematta ja näkemättä. Isäni ei ole saattamassa minua alttarille, näkemässä päivää kun valmistun, kertomassa hauskoja tarinoita. Se tuntuu pahalta. Siksi isäni on nytkin läsnä tässä vieressä. Hän vain on...
Mutta edelleenkin odotan, että isä vain kävelee ovesta sisään. Tervehtii niin kuin aina ennenkin. Surusta ei toivu koskaan. Mutta eteenpäin on vain pakko jaksaa. Vaikka vain hetki kerralaan...- evelyn
Oon todella pahoillani kaikkien teidän puolesta, jotka ootte joutunu kokemaan noin kovia.
Itse en tiedä tosta mitään, kun ei oo mitään tollasta joutunut kokemaan.
Oon jotenkin aina ajatellut että vastoinkäymisiä tulee kaikkien kohdalle jossain elämän vaiheessa, ketään ei päästetä liian helpolla. Tää on ehkä ihan tyhmää.
Kauhulla vaan odotan, että milloin on mun vuoro.
Toivottavasti en loukkaa tällä ketään, näin vaan ajattelen ja pelkään...
Ja siis, voimia kaikille kovia kokeneille!
- Valeolento likka 17v
Mä ymmärrän sun surun. Mun isäni ampui itsensä ku olin 13v se tapahtu jouluna 2001. Mä olin just 13 joulukuuta täyttänyt ton kolmetoista vuotta.. ja heti perään tulee uutinen että isä on sit mennyt tekemään jotain niin tyhmää. Se oli todella kova paikka. Äitistä osa kuoli isän mukana. Veli lopetti puhumisen. Mä en sitä tajunnut ajattelin ettei se voi olla.. ei isä oo poissa. Mut sit ku sen tajusin että se todella on poissa eikä koskaan enään palaa.. niin koulu rupes meneen huonosti, asiat meni niin päin per****ä että. Nyt oon päässyt surullisista muistoista yli..ja ruvenut miettimään sitä kaikkea mitä me tehtiin, naurettiin, olttiin joskus perhe. Mulla suru työ on vasta nyt.. monta vuotta myöhemmin. :) Myötätuntoo sulle! Ja jaksamista.
Jos haluut juttukaverin niin mulle voit puhua. Mä ymmärrän. Ja oon joutunut niin nuorella ikää kasvamaan aikuiseks henkisesti ku on ollut niin pahaa nuoruudessa..nähnyt ja kuullut.. ku äiti ja veli rupesivat käymään toistensa kimppuun sitten isän kuoleman jälkeen kaikki tuntu kääntyvän toisiaan vastaan. :) Mailaa jos tahdot kuuntelu ystävän. :)- neiti17
Niin ,meitä kyllä varmaan on valitettavasti monia jotka joutuvat kokemaan läheisen kuoleman.. :(
kyllä mä mielelläni voin mailailla saman kokeneiden ihmisten kanssa jotka ehkä osaavat jotenkin jakaa kokemuksia..
Mailiosotteeni on [email protected]
Mulla nää yöt nykyään kaikkein pahimpia. En tiedä mitä oikeasti pelkään,iltasin vaan kun sammutan valot niin pelottaa ihan hirveästi..
Ehkä se on siitä kun on joutunut kokemaan ensimmäisen kerran kuoleman näin läheltä ja henkilökohtaisesti. Jotenkin se vaan pelottaa.
Ei tuu enään mieleen että koska olisin "normaalisti" nukkunut,varmaankin joskus yli 1kk sitten.
Viikko ennen isän kuolemaa näin joka yö painajaisia isästä ja heräsin joka yö ihan tasan 1.30 yöllä. Sitten hän kuoli.. Ja nyt hädin tuskin nukun yössä yli 4 tuntia. - neiti17
neiti17 kirjoitti:
Niin ,meitä kyllä varmaan on valitettavasti monia jotka joutuvat kokemaan läheisen kuoleman.. :(
kyllä mä mielelläni voin mailailla saman kokeneiden ihmisten kanssa jotka ehkä osaavat jotenkin jakaa kokemuksia..
Mailiosotteeni on [email protected]
Mulla nää yöt nykyään kaikkein pahimpia. En tiedä mitä oikeasti pelkään,iltasin vaan kun sammutan valot niin pelottaa ihan hirveästi..
Ehkä se on siitä kun on joutunut kokemaan ensimmäisen kerran kuoleman näin läheltä ja henkilökohtaisesti. Jotenkin se vaan pelottaa.
Ei tuu enään mieleen että koska olisin "normaalisti" nukkunut,varmaankin joskus yli 1kk sitten.
Viikko ennen isän kuolemaa näin joka yö painajaisia isästä ja heräsin joka yö ihan tasan 1.30 yöllä. Sitten hän kuoli.. Ja nyt hädin tuskin nukun yössä yli 4 tuntia.Otan osaa. On varmasti kamalaa tuollainen onnettomuuskin.
Meillä isä oli ennen kohtaustaan melkein 2h hiihtolenkillä ja nyt on kaikki miettinyt että mitä jos se kohtaus olisi tullut siellä ja sitten olisi poliisit tullu ovelle kertomaan..
Tai jos se olisi tapahtunut yöllä ja aamulla oltaisiin löydetty.. En halua edes ajatella noita. Tärkeintä oli että apu tuli heti, n.3minuuttia kesti kun ensimmäiset olivat paikalla.
Kamalaa oli kyllä kun jouduttiin sitten odottamaan ruumisautoa yli 2 tuntia. Ei pystynyt menemään pois keittiöstä sillä silloin olisi joutunut näkemään isän lakanan alla..
Kaikki vaan kävi niin äkkiä,tuntuu että olen vieläkin vaan shokissa ja yritän vaan elää mahdollisimman normaalisti..
- ja kolmen lapsen äiti
Mä tiijän susta tuntuu,mä ite menetin mulle todella rakkaan isän vuosi sitten tammikuussa.Musta tuntui et mun maailma pysähtyy kun kävin sairaalassa aamu kuudelta isää vielä teholla katsomassa.Se oli ihan kauheeta,ei sitä kukaan voi uskoo ennenkuin sen kokee itse.Vaikka monet sanoo et elämän on jatkuttava...sen surun keskellä mitä sä käyt äitisi ja pikkusiskosi kanssa,teillä on oikeus niihin tunteisiin ja siihen kyynelten määrään.Vaikka kuka tahansa sanois mitä hyvänsä itkekää se paha olo pois,se helpottaa ja ne muistot mitä teillä on,jakakaa ne.Vaikka kyllähän se vuosia vie kun siitä toipuu,ite teen surutyötä parasta aikaa,välillä on parempia päiviä ja toisinaan taas tuntuu ettei jaksa,eikä kukaan ymmärrä.Vaikka kyllähän niitäkin ihmisiä varmaan on,mut ne pitää jättää omaan arvoonsa.Jokainen suree omalla tavallaan.Koska me ollaan niin erilaisia.Mut mä ja mun perhe toivotaan teille jaksamista ja voimia...osanottomme suureen suruunne.Mulle voi laittaa sähköpostia jos tuntuu sellaselta...yritän vastailla pikaisesti.
- muistot jää
Meitä kohtalotovereita on paljon.Olen ollut läsnä,kun oma isäni kuoli yhtäkkiä kesken ruokailun. Yritin elvyttää ennen ambulanssin tuloa,muttei sillä ollut enää vaikutusta.Näin vain kuinka hän lipui pois.
Joitakin vuosia sen jälkenn menetin äitini samoin,yhtäkkisesti ja silloin kyllä tuntui,että kuolema on julma; tulee arvaamatta ja läimäsee oikein kunnolla.
Molemmat olivet minulle erittäin läheisiä ja kaipaan heitä päivittäin.Joskus enemmän ,joskus vähemmän. Kaipaus jää ja se on hyvä. Silloin he ovat jättäneet jotakin tänne ja heidän elämä jatkuu meisssä,jotka tänne jäämme.
Jokainen suree omalla tavallaan, mutta itselläni auttoi puhuminen,puhuminen ja puhuminen. Kirjoitin myös päiväkirjaa,jonne purin suruani.
Sinä selviät siitä,mutta vielä olet vereslihalla tapauksen johdosta.Vaali isäsi muistoa ja kerro hänestä aikanaan omille lapsillesi, niin isäsi tulee heillekin "tutuksi".
Mene äitisi syliin kun siltä tuntuu, se auttaa.
Voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle.. - saman kokenut
Tämä tarina kosketti minua, koska olin itse myös 17-vuotias kun isäni kuoli 49-vuotiaana. Hän ei tosin kuollut yllättäen, vaan syöpäsairauteen. Mutta silti muistan sen päivän kun hän kuoli loppuelämäni, olin paikalla kun hän nukkui pois elämästäni. Suru oli suunnaton, olin vielä aina ollut "isintyttö".
Pakko elämän on vain mennä eteenpäin, itsekin olen saanut kolme lasta, ja monesti mietin vieläkin millaista olisi jos he olisivat saaneet tutustua isoisäänsä. Elämä on epäreilua, eikä kaiken tarkoitusta koskaan ymmärrä, mutta toivon, että jaksat löytää elämästä vielä valoisia puolia. Olet nuori ja kaikkea kivaan vielä tulee tapahtumaan sinulle. Voimia sinulle ja perheellesi. Aika on ainut joka auttaa suruun.- neiti17
Niin,mä tiedän kyllä että aika auttaa , tai ainakin pitäisi.
Muakin surettaa niin paljon kun isä ei ole näkemässä valmistumistani lukiosta,häitä (sitten tulevaisuudessa) eikä lapsenlapsia.. :(
Muutenkin on niin hirveästi asioita josta haluaisin jutella isän kanssa ja kertoa,mutta ei vaan voi. Pystyy vaan kertomaan ääneen ja toivomaan että isä kuulee..
Välillä on hetkiä jolloin ei muista edes ajatella koko asiaa ja välilä taas tulee niin suunnaton ikävä ja kaipuu ettei meinaa saada itkua loppumaan.. - saman kokenut
neiti17 kirjoitti:
Niin,mä tiedän kyllä että aika auttaa , tai ainakin pitäisi.
Muakin surettaa niin paljon kun isä ei ole näkemässä valmistumistani lukiosta,häitä (sitten tulevaisuudessa) eikä lapsenlapsia.. :(
Muutenkin on niin hirveästi asioita josta haluaisin jutella isän kanssa ja kertoa,mutta ei vaan voi. Pystyy vaan kertomaan ääneen ja toivomaan että isä kuulee..
Välillä on hetkiä jolloin ei muista edes ajatella koko asiaa ja välilä taas tulee niin suunnaton ikävä ja kaipuu ettei meinaa saada itkua loppumaan..Toivon, että tämä kevät auttaa sinua, tunne siitä että elämä kuitenkin jatkuu, kun kukat ja puut ja luonto yleensäkin alkaa kukoistaa, vaikka nyt tuntuisi kuinka kurjalta. Muistan kuinka minullakin oli aluksi tunne, että isä näkee mitä minulle tapahtuu, ehkä se tunne auttoi eteenpäin ja antoi voimaa jatkaa. Isäsi kulkee kuitenkin mukanasi, koko loppuelämäsi, hyvinä muistoina, niitä kukaan ei voi viedä sinulta pois. Toivon sinulle hyvää kevättä kaikesta huolimatta ja onnea elämässä eteenpäin.
- Verso
Minä menetin isäni sunnuntai-iltana. Isällä oli ollut jo aiemmin monia sydänkohtauksia, joten muistelen pelänneeni isän kuolemaa jo kymmenisen vuotta. Nyt se on sitten tapahtunut, mutta en minäkään tahdo ymmärtää sitä millään.
Minä itse olen iältäni jo lähempänä kolmeakymmentä ja asun eri paikkakunnalla, kuin vanhempani. Muistan ikuisesti veljeni soiton, kun isä oli lyyhistynyt kodin lattialle. Elimme epätietoisuudessa noin puolen tunnin ajan, kun ambulanssimiehet häntä yrittivät elvyttää. Lopulta veljeni soitti, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Minä vain kysyin tyhmänä, että tarkoittaako tämä, että isä on kuollut.
Eilisen päivän itkin kokonaan. Tänään vain satunnaisesti. Pian joudun matkustamaan kotikotiin ja koen tuskan ihan uudella tavalla, kun koti on tyhjä. Kumpa aika kuluisi nopeammin, että pääsisin pahimmasta tuskasta yli...
Voimia ja jaksamista sinulle! - nuorella
Otan osaa sinun suureen suruusi.En tiedä miten sinua lohduttaisi.Minulta on kuollut kaksi veljeä vuoden sisällä,on kyllä hirveä kaipuu jäljellä.Toinen näistä haudattiin kaksi viikkoa sitten.Rukoilen sinulle voimia ,että jaksaisit eteenpäin.Me emme käsitä kyllä taivaan isän tahtoa.Hän on vain päättänyt asian ,että me jäljelle jääneet muistaisimme myös oman elämän rajallisuuden.VOIMIA SINULLE.
- tyttö.
Luin tarinasi.surullista.Kerrankin voin sanoa oikeasti jollekin,"että tiedän miltä susta tuntuu",koska oen itse kokenut saman.!!
Isäni kuoli 21.4.2006 vain 41-vuotiaana äkillisesti sydänkohtaukseen.Luulin minäkin että saan hoitaa isäni ja äitiäni kun he ovat vanhoja,mutta toisin kävi.Tiedän kuitenkin,että isä on nyt hyvässä hoidossa taivaassa,enkelien kansa.Siellä mikään ei voi satuttaa isääni,eikä ketään muutakaan.!Suru on suui ja ikävä on mahdoton.Tulee vielä monia kertoja kun ikävä iskee ja itkusta ei tule loppua.mutta se helpottaa!Minä ite turvaudun siihen,että meilä on ne kauniit ja ihanat muistot jota kukaan,EI KUKAAN voi ottaa meiltä pois.Niiden avulla jaksan eteenpäin.Voimia sinulle ja kaikkea hyvää.!- neiti17
Niinhän se yleensä on, että jos ei ole itse kokenut samaa, ei oikeastaan voi sanoa mitään koska ei voi tietää miltä se oikeasti tuntuu. (taisin nyt ilmaista ton vähän hassusti).
Kamalaahan tämä vieläkin on, vaikka ei ole kulunutkaan kun vasta 3kk. Se aika on mennyt niin nopeasti! Välillä tuntuu että siitä olisi pari päivää ja välillä tuntuu että siitä olisi ikuisuus..
Ja kuvat pyörii aina mielessä; miten isää elvytettiin ja miten näin käden ja suun liikkuvan. Ja kun oli niin shokissa ja sekaisin ettei ikinä olisi uskonut että isä ei selviäisi siitä. :,(
Voimia myös sinulle "tyttö". Jos haluat, voit laittaa minulle mailia niin voitaisiin puhua. Os: [email protected] ( toikin on vähän hullu osote, mutta en jaksa vaihtaa ja olenhan sen tehnyt silloin kun olin ala-asteella :) )
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 941759
Kolme miestä joukkoraiskasi nuoren naisen metsässä Helsingissä.
https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011193871.html?utm_medium=promobox&utm_campaign=hs_tf&utm_source=is.fi&utm_content=pr2351602- 901361
Sunnuntai terveiset kaivatulle
Maa on vielä valkoinen vaikka vappu lähestyy, otetaan pitkästä aikaa pyhä terveiset kaivatullesi tähän ketjuun !!661032Aika usein mietin sitä
Että miksi juuri minä olen se jonka kanssa haluaisit vakavampaa? Mikä minusta voi tehdä sellaisen että koet niin syviä t46931- 47918
Miksei voitaisi vaan puhua asiat selväksi?
Minulla on ollut niin kova ikävä sinua, etten oikein edes löydä sanoja kuvaamaan sitä. Tuntuu kuin jokainen hetki ilman38908Eräästä kalastuksenvalvojasta leviää video !
Ennemmin tai myöhemmin tänne palstalle tulee videonpätkä, jossa kerrotaan paikallisesta "kalastuksen valvojasta". Ei si9904- 46862
IS Viikonloppu 26.-27.4.2025
Koviksen ovat laatineet Eki Vuokila ja piirrospuolista vastaa Lavonius, jolloin 2,5 vaikeusasteen ristikko on saatu aika37849