Kertokaa omasta lapsestanne mitkä ovat adhd lapsenne vahvuudet ja muut positiiviset luonteenpiirteet?
adhd
äiti
131324
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Saatan hiukan poiketa kysymyksen viereen, muuta en voi olla mainitsemasta seikkaa mitä mietin paljonkin, eli omalla kohdallani sen jälkeen kun hänellä todettiin ADHD, huomasin että lapsi on opettanut meille aikuisille paljonkin asioita joita ei ehkä olisi tullut huomioitua ns. "normaalin" lapsen kanssa. Eli meillä lapsin diagnoosi opetti muuttamaan elämänrytmiä kiireettömämmäksi, on tullut paneuduttua hänen asioihin toisella tavalla kuin aikaisemmin, diagnoosi lähensi suhdetta lapseen entisestään (vaikkakin aina ne on ollut läheiset) ja tuli tehtyä pieniä ja isoja muutoksia omassa elämässä jotta voi olla enemmän lapsen kanssa.
VAIKKAKIN AINA ON NUO LASTEN ASIAT MENNYT OMIEN EDELLE.
Mutta noista vahvuuksista ja positiivisistä luonteenpiirteistä. Meillä lapsi on urheilullinen ja pärjääkin siinä hyvin. Kavereita on paljon ja on suosittu kaveripiireissä. Matemaattisesti hän on lahjakas.
Hän ottaa hellyyttä ja haleja roppakaupalla vastaan ja niitä hän saakin. Jos kauemmin tässä miettis niin noita asioita olisi vaikka kuinka paljon.
Pohjaton uteliaisuus ja oppimisenhalu on selkeä vahvuus, ehkä myös kompensoi niitä keskittymisvaikeuksia. Samoin lapsi on iloinen ja herkkä. Vahvudeksi lasken myös sen, että liikkumaan ei tarvitse patistaa, vaan selvästi nauttii suunnattomasti luistelusta ja hiihdosta yms. toiminnoista, joissa ei tarvitse sopeutua ryhmän sääntöihin, ja saa samalla purkaa energiaansa. Lapsi on myös erittäin rikkaalla mielikuvituksella varustettu sekä verbaalisesti lahjakas. Nämä samat piirteet ovat kyllä joskus olleet ihan ongelmiakin, kun niitä on ollut liiankin kanssa.
Hyvä aloitus muuten, usein esille tulee vain ne vaikeudet, vaikka ne positiiviset asiat ovat kuitenkin myös hyvin tärkeitä. Niitäkin tosiaan löytyy, kun asiaa pysähtyy ajattelemaan, usein arjen tiimellyksessä tämä puoli tahtoo unohtua.
Niin mä kans ajattelin et olis kiva puhua myös niistä hyvistä puolista ja positiivisista asioista. Kun aina välillä kun on raskas hetki niin tulee vaan ne negatiiviset asiat mieleen,hyvät unohtuu kokonaan. Niitä tarvis vaan enemmän ajatella. Just yks päivä oli ihan kauhea ja paha mieli kaikesta,iltapalalla tyttö sit alkoi hassutella,ilmeillä hassusti ja muuta ja sisaruksetkin siihen lähtivät mukaan....tuli kyyneleet silmiin ja sanoinkin tytölle,että sä kyllä mielen niin hyvin piristyyn hassuilla jutuillas,siinä kaikki murheet kaikkosi.
...että sä kyllä saat mielen niin hyvin piristyyn... (sanoja jää välistä kun ajatus menee kirjoituksen edellä)
Silloin pahimpana aikana, kun tutkimukset oli alussa, ja omat voimat lopussa, oli tosi vaikea nähdä niitä hyviä puolia. Muistan, kun täyttelin niitä kyselylappuja milloin millekin terapeutille, että nuo positiiviset jutut oli vaikea saada paperille. Mutta niiden pohtiminen kyllä auttoi. Nykyään yritämme kaikesta löytää ennemmin niitä positiivisia asioita kuin negatiivisia, jopa lapsikin on pikku hiljaa oppinut positiivista ajattelua. Sitä kautta myös lapsen itsetunto on kohonnut, kun on ne epäonnistumiset jätetty vähemmälle huomiolle. sitä ei vaan silloin ymmärtänyt.
...meillä on tutkimukset vasta alussa ja tuntuu et kaikki ajatukset on ihan sekaisin. Taustalla vaivaa ajatus,et jos lapsen käytös ei johdukaan adhd:sta vaan kyse onkin meidän vanhempien kasvatuksesta. Oliko sulla mitään vastaavia ajatuksia?
Voi, varmaan olet hyvä äiti kun noin ajattelet. Uskon että kaikki me vanhemmat jotka oolemme käyneet läpi lapsen tutkimus projektin, tuntee juuri noin. Ajatukse on sekaisin ja etsiskelee syytä/syitä lapsen ongelmiin vaikka vallan mistä.
Yritä antaa myös itsellesi aikaa ja kerätä voimia eteenpäin, kyllä se siintä helpottuu kun pääsette asioissa eteenpäin ja saatte lapsen elämään helpotusta mahdollisista lisätoimista(jos on aihetta).
Olin aika hämmentynyt, ja kyllä myöskin tehnyt virheitä liittyen lapsen kasvatukseen. Elämäntapamme ei sopinut lapsellemme, joka osaltaan pahensi oireilua. Mutta moni ns. normaalin lapsen äiti on toiminut ihan samoin, heidän lapsilleen ei ole kuitenkaan tällaista kierrettä syntynyt. Elämäntaparemontti oli edessä, mm oman työni jätin, koska teimme lapsen isän kanssa epäsäännöllisiä töitä, ja lapsen elämä oli tietysti sen mukaista. Näin saimme rutiinit luotua, eikä lasta tarvinnut enää pallotella mm eri hoitopaikoissa, niin kuin molempien vuorotyön aikoina.
Turha niistä mahdollisista virheistä on syyllisyyttä tuntea, aina niistä voi kuitenkin oppia. Myönnän, että ymmärtämättömyyttäni vaadin lapselta toisinaan liikaa, enemmän kuin hänellä oli edellytyksiä. Vertasin häntä ns. normaaleihin lapsiin, ja toisinaan vaan ajattelin hänen tahallaan olevan hankala.
On totta, että monia ongelmia voi arjessa helpottaa, mutta ei näitä menetelmiä ns. normaalin lapsen kanssa tarvitse, eikä niitä tule edes miettineeksi. Mutta tuossa tutkimusprosessin aikana niihin saa sitten neuvoja. Esimerkiksi oman toiminnan ohjauksen ongelmissa on meillä tepsinyt ihan kuvien käyttö, ja selkeät ohjeet. Jouduimme opettelemaan myös ihan lapselle puhumista, hän ei kyennyt niitä ohjeita "poimimaan" pitkistä puheista. Kaikenlaisia tällaisia suhteellisen helppoja vinkkejä saimme, ja niitä omaan perheeseen ja tarpeisiimme sitten sovelsimme. Tavallaan aloitimme sitten asioiden opettelun ihan puhtaalta pöydältä, ja tulostakin alkoi syntymään.
Älä ajattele sitä, mistä ongelmat johtuvat, keskittykää siihen, miten niitä voisi poistaa. Joissakin kunnissa on diagnoosi pakollinen, jotta saisi kuntoutusta. Tutkimustulokset auttavat myös tiedon etsinnässä, tietoa ja vertaistukea kannattaa myös hankkia. Tämä auttaa ymmärtämään asioita paremmin.
Kyllä se viel aurinko paistaa teillekin, suhtaudu siis luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Paljon on tehtävissä vielä.
Minkäikäinen teidän lapsi muuten on?
Viisi vuotias. Kiitos vastauksestasi,on hyvä kuulla ettei ole ainoa,välillä tuntuu että olis oikeasti ainoa,eikä kukaan ymmärrä. Kysyisin vielä että miten teihin ja asioihin joissa jollain tapaa on toimittu "väärin" suhtauduttiin?
Mä tiedän tavallaan jo valmiiksi asioita mitä oon tehnyt ns. väärin...tiedän ettei saisi huutaa lapselle,mutta silti olen huutanut,mutta yritän koko ajan siinä asiassa tehdä parannusta. Se pelottaa että miten meihin suhtaudutaan.
Millään lailla ei syyllistetty, kyllä ne sen kierteen tuntevat nuo ammatti-ihmiset. Rohkaisivat vaan aina kysymään kun menee itsellämme sormi suuhun. Enhän minä voinut edes sitä tietää, ja samoihin liikavaatimuksiin syyllistyi myös päivähoidon väki. Eli lapselta vaadittiin sellaista mitä muilta samanikäisiltä, ja oltiin vaan "kovempia" kun lapsi ei onnistunut.
Yhdessä sitten niitä uusia toimintamalleja kehiteltiin. Kukaan ei oikeastaan vaatinut esimerkiksi työn jättämistä, se oli ihan oma päätökseni.
http://perheklubi.net/index.php?c=8
vaikka kuinka paljon.
Iloinen, herkkä, rohkea, kohtelias, avulias, toiminnan kaveri, avoin, helposti innostuva jne.
Toki näitä ei aina huomaa kun ne jäävät kaiken sen muun alle.
Mulla on 2 adhd-lasta ja varmasti molemmat ovat olleet huomattavasti keskiverto lasta "rasittavampia". Mutta mulla on varmaan jotakin vikaa omassakin päässä, koska en ole ikinä ajattellut heidän elämäänsä kauhean negatiivisena. Jotakin ihanan hyvää niissä lapsissa kuitenkin on. Meille on tuttua lastenpsykat ja neurot, poliisit ja sossut, reksin takakammarit ja osastohoidot. Jotenkin olen vaan takaraivossa ajatellut, että heillä on edessä hyvä tulevaisuus ja kaikki mahdollisuudet onnistua elämässä.
Toinen on nykyjään hiljainen, yksin puurtaja, toinen iloinen äärettömän sosiaalinen, rankan tausta omaava lapsukainen.