rakastan, mutta en tunne 100%

Itse seurustelin 3 vuotta miehen kanssa, jota rakastin suuresti, mutta kärsin suhteessa mm. hänen jatkuvan juopottelun takia. Tajusin, etten voi koskaan elää normaalia ja levollista elämää, mikäli jatkan hänen kanssaan. Mies ei ollut valmis muuttamaan elämäntapojaan, joten minä lähdin. Nykyään hän katuu valintaansa, mutta kuitenkin jatkaa samalla linjalla kuin silloinkin...no, se siitä.

Vastaavasti olen myös seurustellut vuoden uuden miehen kanssa, joka on kaikin puolin todella hyvä minulle, ja hänen kanssaan olisi oikeasti ainekset onneen. Hän rakastaa minua suuresti, ja minäkin kyllä rakastan häntä...mutta en tiedä onko se silloin todellista rakastamista, kun elän jatkuvasti "pienellä liekillä"...pelkään tulevaa, pelkään että tämäkin suhde kariutuu (todennäköisesti oman levottomuuteni takia).

Joskus mietin, että onko tosiaan niin, ettei tämä mies ole minulle oikea. Kuitenkin pelkään, että kohtaan nämä samat mielenliikkeet kenen tahansa kanssa. Johtuvatko nämä sittenkin menneisyyden haamuista ja siitä, etten ole päässyt yli entisestä suhteesta, vaikka siitä onkin jo aikaa? En kuitenkaan enää jälkikäteen ajattele että entinen olisi ollut oikea. Jos hän olisi ollut, ja hän olisi ajatellut samoin minusta, niin luulisi että hänellä olisi ollut yhtä paljon tahtoa kuin minulla saada suhteemme toimimaan. Miksi siis nyt, kun kohdalle on osunut rakastava ihminen, en kykene antamaan samaa hänelle, yhtä varauksetta?

Ensimmäisessä suhteessani murehdin kyllä paljonkin lähinnä tämän miehen vastuuntunnottomuuden takia, ja lopulta se suhde tuotti enemmän kärsimystä kuin onnea. Silti en koskaan tuntenut tällaista oloa sisälläni kuin nyt. Silloin kun meni hyvin, odotin aina innolla miestä kotiin töistä, olin onneni kukkuloilla ja tunsin täysillä sekä hyvät että huonot tunteet. Nyt en mielestäni kykene samaan. Joskus on hyviä päiviä, mutta vasrin usein koen ahdistavia olotiloja...esimerkiksi joskus halatessa tuntuu tyhjältä, vaikka kuitenkin rakastan miestä. Haluaisin tuntea varmuutta tulevasta, tuntea sen, että tässä se on. Tämän miehen kanssa haluan mennä naimisiin, hankkia lapsia, ja elää yhdessä. Kuitenkin, varsinkin jonkin riitatilenteen keskellä, saatan ajatella lähtöä tai jotain. Joillekin tämä saattaa olla normaalia mielenjuoksua, mutta ite en ole tottunut siihen, että perus arkipäivän riidan jälkeen miettii eroa.

Tiedä sitten mitä tämä on...toivon hartaasti, että kykenisin vielä joskus tuntemaan täysillä kaikkia tunteita tätä miestä kohtaan. Jotenkin ero tuntuisi niin turhalta..eli ole nimittäin mitään selvää syytä erolle. Ja varsinkin entisen suhteeni kokemuksiin nojaten tiedän, mitä en ainakaan elämältäni halua. Varsin monet ikäiseni miehet ovat vielä kypsymättömiä, haluavat rellestää baareissa jne...Tällä miehellä, jonka kanssa nyt olen, on selvät elämänarvot, tietää mitä elämältä haluaa, ja haluaa vielä toteuttaa haaveensa minun kanssani. Elämä ei näemmä ole helppoa, ei vaikka olisi annettu oikealta kuulostava vaihtoehto valinnoissa.