Painoa lisää punnitukseen

Lääkäri saattaa hyvinkin huomata jos olet juonut paljon juuri ennen punnitusta.Kun kroppa on kovin laiha,näkyy suuri vesimäärä helposti vatsan pullotuksena."Huijaamisessa" on myös se ongelma,että seuraavaan punnitukseen mennessä sun täytyy saada painosi nousemaan oikeesti sekä sen huijatun määrän verran että vähintään sen verran,mikä sulle on viikottaiseksi tms tavotteeksi asetettu.Se veden juonti saattaa toimia hetken,mutta sitten siitä tulee aika mahdoton kierre.Ei sillä loputtomiin voi huijata,varsinkaan jos paino todellisuudessa nousee vaan vähän.

Kun olin sairas,oli mun lääkäri laittamassa mua osastolle alusta alkaen.Vanhempani kuitenkin ymmärsivät,että paras paikka mulle oli perheen parissa.Mahdollisimman normaali arki sai mut myös tuntemaan itseni edes hitusen normaalimmaksi.Kerran punnituksen jälkeen lääkäri kuitenkin pisti mut osastolle ja vanhemmat ajatteli,että kyllä hänen täytyy tietää mitä tekee ja että mun käyttäytyminen tai paino oli varmasti muuttunut ratkasevasti.Itse luulin,että he olivat pettäneet lupauksensa pitää mut kotona keinolla millä hyvänsä ja "luovuttaneet".Tämän takia en suostunut heitä tapaamaan,joten en saanut tietää totuutta.Lääkärikään ei vaivautunut luonani käymään.

Ne pari päivää osastolla oli kaikin puolin helvetillisiä.Laihduin vaan lisää,koska en masennukseltani pystynyt tai suostunut syömään.Itkin niin paljon päivisin,ettei silmätkään pysyneet enää auki.Sen vuoksi yöt oli pelkkää valvomista ja vihantunnetta.Ajatteliin koko ajan,että kohta mä murran sänkyni vieressä olevan parvekkeen oven auki ja hyppään.Kyllähän mut ois ehditty kuitenkin kiinni napata,ja toisaalta mun huonekin oli vaan tokassa kerroksessa.En kyllä jaksanutkaan kun maata sängyssä.

Kun äiti vihdoin tuli hakemaan mut pois,se sanoi,että ero mussa siellä sairaalan käytävällä ja vihdoin ulkona oli kun yöllä ja päivällä.Suhde lääkäriin katkastiin saman tien.Mä luotin taas täydellisesti ja ihan aiheellisesti vanhempiini.Luota säkin.Juttele heidän kanssa nyt illalla ja tee selväksi mitä ajattelet.Lupaa yrittää tosissas parhaaksi - ja tarkota sitä.Huomautan vielä,että mun ystäväpiiriin kuuluu ihmisiä,joita sairaalajaksot on auttaneet.Mutta jos se sua noin kammottaa ja pelottaa,voi se olla vain ja ainoastaan pahaksi,kuten mun tapauksessa.Toivottavasti nukut seuraavanki yön kotona :)

*** kirjoitti:

Lääkäri saattaa hyvinkin huomata jos olet juonut paljon juuri ennen punnitusta.Kun kroppa on kovin laiha,näkyy suuri vesimäärä helposti vatsan pullotuksena."Huijaamisessa" on myös se ongelma,että seuraavaan punnitukseen mennessä sun täytyy saada painosi nousemaan oikeesti sekä sen huijatun määrän verran että vähintään sen verran,mikä sulle on viikottaiseksi tms tavotteeksi asetettu.Se veden juonti saattaa toimia hetken,mutta sitten siitä tulee aika mahdoton kierre.Ei sillä loputtomiin voi huijata,varsinkaan jos paino todellisuudessa nousee vaan vähän.

Kun olin sairas,oli mun lääkäri laittamassa mua osastolle alusta alkaen.Vanhempani kuitenkin ymmärsivät,että paras paikka mulle oli perheen parissa.Mahdollisimman normaali arki sai mut myös tuntemaan itseni edes hitusen normaalimmaksi.Kerran punnituksen jälkeen lääkäri kuitenkin pisti mut osastolle ja vanhemmat ajatteli,että kyllä hänen täytyy tietää mitä tekee ja että mun käyttäytyminen tai paino oli varmasti muuttunut ratkasevasti.Itse luulin,että he olivat pettäneet lupauksensa pitää mut kotona keinolla millä hyvänsä ja "luovuttaneet".Tämän takia en suostunut heitä tapaamaan,joten en saanut tietää totuutta.Lääkärikään ei vaivautunut luonani käymään.

Ne pari päivää osastolla oli kaikin puolin helvetillisiä.Laihduin vaan lisää,koska en masennukseltani pystynyt tai suostunut syömään.Itkin niin paljon päivisin,ettei silmätkään pysyneet enää auki.Sen vuoksi yöt oli pelkkää valvomista ja vihantunnetta.Ajatteliin koko ajan,että kohta mä murran sänkyni vieressä olevan parvekkeen oven auki ja hyppään.Kyllähän mut ois ehditty kuitenkin kiinni napata,ja toisaalta mun huonekin oli vaan tokassa kerroksessa.En kyllä jaksanutkaan kun maata sängyssä.

Kun äiti vihdoin tuli hakemaan mut pois,se sanoi,että ero mussa siellä sairaalan käytävällä ja vihdoin ulkona oli kun yöllä ja päivällä.Suhde lääkäriin katkastiin saman tien.Mä luotin taas täydellisesti ja ihan aiheellisesti vanhempiini.Luota säkin.Juttele heidän kanssa nyt illalla ja tee selväksi mitä ajattelet.Lupaa yrittää tosissas parhaaksi - ja tarkota sitä.Huomautan vielä,että mun ystäväpiiriin kuuluu ihmisiä,joita sairaalajaksot on auttaneet.Mutta jos se sua noin kammottaa ja pelottaa,voi se olla vain ja ainoastaan pahaksi,kuten mun tapauksessa.Toivottavasti nukut seuraavanki yön kotona :)

mulla aivan sama homma! osastohoidossa masennuin vaan lisää ja painokin laski. heti päästyäni kotiin rupes elämää arvostaan ihan eri tavoin ja päivä päivältä piristyin! sairaala ei todellakaan ollut se mun paikka, vaikka monille tosin siitä on ollut hyötyä.
nään vieläki painajaisia ja saan paniikkikohtauksia siihen osastojaksoon liittyen.. se oli tosi raskasta ja musta tuntuu et jos vielä joskus joutusin sinne niin.. :/
ajatelkaa siis itteenne ja syökää normaalisti, nauttikaa ruuasta ja eläkää elämää täysillä, onnellisesti älkääkä antako saatanan tuhota elämäänne viekottelemalla teidät syvälle anoreksian uumeniin. rakastakaa itteenne!!

*** kirjoitti:

Lääkäri saattaa hyvinkin huomata jos olet juonut paljon juuri ennen punnitusta.Kun kroppa on kovin laiha,näkyy suuri vesimäärä helposti vatsan pullotuksena."Huijaamisessa" on myös se ongelma,että seuraavaan punnitukseen mennessä sun täytyy saada painosi nousemaan oikeesti sekä sen huijatun määrän verran että vähintään sen verran,mikä sulle on viikottaiseksi tms tavotteeksi asetettu.Se veden juonti saattaa toimia hetken,mutta sitten siitä tulee aika mahdoton kierre.Ei sillä loputtomiin voi huijata,varsinkaan jos paino todellisuudessa nousee vaan vähän.

Kun olin sairas,oli mun lääkäri laittamassa mua osastolle alusta alkaen.Vanhempani kuitenkin ymmärsivät,että paras paikka mulle oli perheen parissa.Mahdollisimman normaali arki sai mut myös tuntemaan itseni edes hitusen normaalimmaksi.Kerran punnituksen jälkeen lääkäri kuitenkin pisti mut osastolle ja vanhemmat ajatteli,että kyllä hänen täytyy tietää mitä tekee ja että mun käyttäytyminen tai paino oli varmasti muuttunut ratkasevasti.Itse luulin,että he olivat pettäneet lupauksensa pitää mut kotona keinolla millä hyvänsä ja "luovuttaneet".Tämän takia en suostunut heitä tapaamaan,joten en saanut tietää totuutta.Lääkärikään ei vaivautunut luonani käymään.

Ne pari päivää osastolla oli kaikin puolin helvetillisiä.Laihduin vaan lisää,koska en masennukseltani pystynyt tai suostunut syömään.Itkin niin paljon päivisin,ettei silmätkään pysyneet enää auki.Sen vuoksi yöt oli pelkkää valvomista ja vihantunnetta.Ajatteliin koko ajan,että kohta mä murran sänkyni vieressä olevan parvekkeen oven auki ja hyppään.Kyllähän mut ois ehditty kuitenkin kiinni napata,ja toisaalta mun huonekin oli vaan tokassa kerroksessa.En kyllä jaksanutkaan kun maata sängyssä.

Kun äiti vihdoin tuli hakemaan mut pois,se sanoi,että ero mussa siellä sairaalan käytävällä ja vihdoin ulkona oli kun yöllä ja päivällä.Suhde lääkäriin katkastiin saman tien.Mä luotin taas täydellisesti ja ihan aiheellisesti vanhempiini.Luota säkin.Juttele heidän kanssa nyt illalla ja tee selväksi mitä ajattelet.Lupaa yrittää tosissas parhaaksi - ja tarkota sitä.Huomautan vielä,että mun ystäväpiiriin kuuluu ihmisiä,joita sairaalajaksot on auttaneet.Mutta jos se sua noin kammottaa ja pelottaa,voi se olla vain ja ainoastaan pahaksi,kuten mun tapauksessa.Toivottavasti nukut seuraavanki yön kotona :)

Voisiko joku täällä palstalla oleva anorektikko näyttää oman kuvansa? Siis jos uskaltaa, haluaisin tietää olenko oikeasti laiha vai en ja koska asun korvessa en muita anorektikkoja näe. Sitten taas netti kuvat ei hätkäytä, olis hienoa jos joku viittisi näyttää vartalo kuva, kasvot voi peittää ;) JA sitten mitä te syötte, siis anit? Kun itse syön salaattia.. onko se lihottavaa jos siihen lisää vaikka fetaa,kinkkua tai tonnikalaa vähän!?!

kauneus on katsojan silmässä. mielstäni laihuus on kaunista

minä vain kirjoitti:

kauneus on katsojan silmässä. mielstäni laihuus on kaunista

tuhat sata kertaa mieluumin ällöttävän laiha entä ällätävän läski!!!!!11

opilo kirjoitti:

tuhat sata kertaa mieluumin ällöttävän laiha entä ällätävän läski!!!!!11

Se juuri on syömishäiriöisten ongelma: Kaikki on niin mustavalkoista, joko-tai. Mieluummin ällöttävän laiha kuin ällöttävän lihava.

Miksi ei mieluummin hoikka ja kauniin muotoinen? Miten ois tytöt, ettekö halua rintoja? Ettekö haluaisi että kerrankin vaatekaupan vaattet istuisivat hyvin? Että ette näyttäisi aivan kamalalta missä tahansa vaatteissa?!

Ensinnäkin,on turhaa sanoa,että "Jos haluaa parantua OIKEASTI, niin sillon menee vaikka sairaalaan",kun se parantuminen ei kaikilla siellä kuitenkaan onnistu.Jos paino nousee kuitenkin enemmän kotona ja lisäksi olokin on onnellisempi,miksi lähteä sairaalaan laihtumaan ja masentumaan.Sairaalahoidosta kieltäytyminen siis EI tässä tapauksessa tarkota "just tommosta itsensä säälimistä ja säälipisteiden kerjäämistä",eikä sitä etteikö haluaisi parantua.Et taida sittenkään tietää mistä puhut...

Toiseks,sanot tietäväs mistä puhut,ja kehotat: "Herätkää jos siitä paskasta elämästänne ja ottakaa itteenne niskasta kiinni! " Kuitenkin toteat edellä:"Paras kaveri ollu syömishäiriöiden orja jo varmaan 10 vuotta! Viimein se tajus lopettaa nuo joutavuudet ja syömättömyydet ja otti itteensä niskasta kiinni!" Aika ristiriitasta,että sanot ystäväs "ansiosta" tietäväsi mistä puhut,kun väität että riittää,kun vaan ryhdistäytyy,ja kuitenkin toteat samassa sen faktan,etä ystävälläsi siihen meni 10 pitkää vuotta.Näetköhän näissä asioissa mitään yhteyttä: 1.yÝstävältäsi meni 10 vuotta "ryhdistäytymiseen", ja 2.keskustelun aloittaja pelkää joutuvansa osastolle,vaikka tahtookin parantua.Yhtäläisyydet ovat ne,että a)parantuminen ei käy ihan hetkessä,vaikka sitä kuinka haluaisi, ja b)et taidakaan tietää mistä puhut.

Haluan vielä todeta,että itse en noudattanut kumpaakaan ohjeistasi: en suostunut sairaalahoitoon (joskin mut siihen epäonnistuneesti pakotettiin) enkä pystynyt ottaan itseäni niskasta kiinni.Lopputulos:olen ollut täysin terveenä viimeset 4,5 vuotta.En tarkota,etteikö nuo ohjeet joillekin toimi,mutta ne eivät oo mitenkään jokaiseen potilaaseen sovellettavissa.

Äläkä sano,että tiedät mistä puhut vain koska sun ystävä on ollut sairas.KUKAAN ei oikeasti tiedä anorektikon ajatuksista niin kuin anoreksia ITSE läpikäynyt.Vaikka rakkaita,tukijoita ja hoitajia olisi kuinka,on anoreksia ehkä maailman yksinäisin tila.Kukaan ei oikeasti täysin ymmärrä anorektikkoa,paitsi potilas itse.Surullista,että ystävälläsi on noin ahdasmielinen ja ymmärtämätön paras kaveri kun sinä.Tän väitteen tueksi lainausia jälleen:
1."Herätkää jos siitä paskasta elämästänne ja ottakaa itteenne niskasta kkiinni!"
2."No hautaan todennäköisesti pääsetkin jos et halua parantua. "
3."On se kumma kun pitää omalla terveydellään leikkiä, ei voi tajuta."

*** kirjoitti:

Ensinnäkin,on turhaa sanoa,että "Jos haluaa parantua OIKEASTI, niin sillon menee vaikka sairaalaan",kun se parantuminen ei kaikilla siellä kuitenkaan onnistu.Jos paino nousee kuitenkin enemmän kotona ja lisäksi olokin on onnellisempi,miksi lähteä sairaalaan laihtumaan ja masentumaan.Sairaalahoidosta kieltäytyminen siis EI tässä tapauksessa tarkota "just tommosta itsensä säälimistä ja säälipisteiden kerjäämistä",eikä sitä etteikö haluaisi parantua.Et taida sittenkään tietää mistä puhut...

Toiseks,sanot tietäväs mistä puhut,ja kehotat: "Herätkää jos siitä paskasta elämästänne ja ottakaa itteenne niskasta kiinni! " Kuitenkin toteat edellä:"Paras kaveri ollu syömishäiriöiden orja jo varmaan 10 vuotta! Viimein se tajus lopettaa nuo joutavuudet ja syömättömyydet ja otti itteensä niskasta kiinni!" Aika ristiriitasta,että sanot ystäväs "ansiosta" tietäväsi mistä puhut,kun väität että riittää,kun vaan ryhdistäytyy,ja kuitenkin toteat samassa sen faktan,etä ystävälläsi siihen meni 10 pitkää vuotta.Näetköhän näissä asioissa mitään yhteyttä: 1.yÝstävältäsi meni 10 vuotta "ryhdistäytymiseen", ja 2.keskustelun aloittaja pelkää joutuvansa osastolle,vaikka tahtookin parantua.Yhtäläisyydet ovat ne,että a)parantuminen ei käy ihan hetkessä,vaikka sitä kuinka haluaisi, ja b)et taidakaan tietää mistä puhut.

Haluan vielä todeta,että itse en noudattanut kumpaakaan ohjeistasi: en suostunut sairaalahoitoon (joskin mut siihen epäonnistuneesti pakotettiin) enkä pystynyt ottaan itseäni niskasta kiinni.Lopputulos:olen ollut täysin terveenä viimeset 4,5 vuotta.En tarkota,etteikö nuo ohjeet joillekin toimi,mutta ne eivät oo mitenkään jokaiseen potilaaseen sovellettavissa.

Äläkä sano,että tiedät mistä puhut vain koska sun ystävä on ollut sairas.KUKAAN ei oikeasti tiedä anorektikon ajatuksista niin kuin anoreksia ITSE läpikäynyt.Vaikka rakkaita,tukijoita ja hoitajia olisi kuinka,on anoreksia ehkä maailman yksinäisin tila.Kukaan ei oikeasti täysin ymmärrä anorektikkoa,paitsi potilas itse.Surullista,että ystävälläsi on noin ahdasmielinen ja ymmärtämätön paras kaveri kun sinä.Tän väitteen tueksi lainausia jälleen:
1."Herätkää jos siitä paskasta elämästänne ja ottakaa itteenne niskasta kkiinni!"
2."No hautaan todennäköisesti pääsetkin jos et halua parantua. "
3."On se kumma kun pitää omalla terveydellään leikkiä, ei voi tajuta."

Jaa. No minä kyllä olin se joka sain kaverini periaatteessa paranemaan kuuntelemalla ja ymmärtämällä ja vakuuttelemalla ettei hän ole mikään läski.ja huomasin sen että hänellä oli ongelmia ensimmäisenä.

Eipä ole kaverini koskaan minusta mitään valittanut, kiitellyt lähinnä ja parhaita kavereita ollaan oltu 15 vuotta.

Ja se että hän on 10 vuotta tämän asian kanssa tapellut meinasi sitä, että vaikkei hän nyt sairas fyysisesti olekaan, on se kumminkin aina jossain ajatuksissa, itsekin hän on sanonut, että päässä se vika on syömishäiriöisillä.

Kukahan tässä ei ymmärrä.


Ja muille: Onko joku 60 kiloinen muka läski jos pituutta on 170? Hahhah sanon minä. Ja ihan vinkiksi voin sanoa, että kyllä jätkätkin haluaa että naisessa on jotain mistä pitää kiinni eikä pelkkää luuta ja nahkaa.

edelliselle kirjoitti:

Jaa. No minä kyllä olin se joka sain kaverini periaatteessa paranemaan kuuntelemalla ja ymmärtämällä ja vakuuttelemalla ettei hän ole mikään läski.ja huomasin sen että hänellä oli ongelmia ensimmäisenä.

Eipä ole kaverini koskaan minusta mitään valittanut, kiitellyt lähinnä ja parhaita kavereita ollaan oltu 15 vuotta.

Ja se että hän on 10 vuotta tämän asian kanssa tapellut meinasi sitä, että vaikkei hän nyt sairas fyysisesti olekaan, on se kumminkin aina jossain ajatuksissa, itsekin hän on sanonut, että päässä se vika on syömishäiriöisillä.

Kukahan tässä ei ymmärrä.


Ja muille: Onko joku 60 kiloinen muka läski jos pituutta on 170? Hahhah sanon minä. Ja ihan vinkiksi voin sanoa, että kyllä jätkätkin haluaa että naisessa on jotain mistä pitää kiinni eikä pelkkää luuta ja nahkaa.

Öö,kuinkahan mä oisin voinu ymmärtää mitä tarkotit sillä,et kaveris on sairastanu 10 vuotta,kun et sitä ekassa viestissäs kertonu? Paitsi jos tarkotit,etten ymmärrä anoreksiasta,niin paitsi et mulla itelläni se oli,niin oli myös aika monella hyvällä ystävälläni, osalla on yhä.

Ja jos sun kaveri kerran on sanonu,että vika on päässä,niin miten et voi tajuta,että niin se tosiaan on?!Vaikka sun kaveri saikain itseään niskasta kiinni,ei se ihan helppoa ole.Riippuu paljon myös anoreksian vakavuudesta ja kestosta,kuinka helppoa/vaikeaa paraneminen on.Et kai oikeesti usko,että kaikki anorektikot tahtoo vaan tappaa itsensä olemalla vapaaehtoisesti sairaita?Jotkut toki tahtoo,niin helvetillinen sairaus se on,ja usein anoreksiaan kuoleminen onkin anorektikolle helpoin tapa kuolla.

Joka tapauksessa anoreksia on S-A-I-R-A-U-S, kuten itekin väität tietäväs, se ei ole vapaaehtoista,ja se on hyvin harvoin,kun siitä pelkällä tahdonvoimalla parantuu.Vaikka täälläkin anorektikot kysyy laihdutusvinkkejä ja muita,ei se tarkota et he oisivat tahallaan sairastuneet.He on vaan niin syvällä sen sairauden syövereissä,etteivät osaa ajatella tai toimia niin kun ois paras.Yks kauheimmista asioista anoreksiassa on se,kuinka ei enää kuule oma ääntään.Tuntuu kun ois joukko piruja olkapäillä,ja ne käskis mitä pitää tehdä,vaimentas oman järjen äänen.Eikä se oma äänikään ennallaan ole,kun se on myös sairastunut,muuttunut ja masentunut.

Ja lopuksi,kuinka kehtaat ottaa hitusenkaan kunniasta koskien kaverisi parantumista?Uskon että olet ollu hyvä ystävä hänelle ja tukenut kaikin puolin sekä yrittänyt kääntää hänen päätään.Itse parantuminen ei kuitenkaan koskaan ole kenenkään muun kuin itse potilaan ansiota.Mä parannuin hetkessä,kun sain lääkityksen,mutta minä itse olen silti se,joka sen kamppailuni kävin,vaikkakin rakkaideni tuella.

edelliselle kirjoitti:

Jaa. No minä kyllä olin se joka sain kaverini periaatteessa paranemaan kuuntelemalla ja ymmärtämällä ja vakuuttelemalla ettei hän ole mikään läski.ja huomasin sen että hänellä oli ongelmia ensimmäisenä.

Eipä ole kaverini koskaan minusta mitään valittanut, kiitellyt lähinnä ja parhaita kavereita ollaan oltu 15 vuotta.

Ja se että hän on 10 vuotta tämän asian kanssa tapellut meinasi sitä, että vaikkei hän nyt sairas fyysisesti olekaan, on se kumminkin aina jossain ajatuksissa, itsekin hän on sanonut, että päässä se vika on syömishäiriöisillä.

Kukahan tässä ei ymmärrä.


Ja muille: Onko joku 60 kiloinen muka läski jos pituutta on 170? Hahhah sanon minä. Ja ihan vinkiksi voin sanoa, että kyllä jätkätkin haluaa että naisessa on jotain mistä pitää kiinni eikä pelkkää luuta ja nahkaa.

Mitä sä teet tälläsellä palstalla,jos ei sulla oo muuta sanottavaa kun tuomita anorektikkoja?Mä ite nyt oon jo parantunu,ja oon muutenkin tämmönen "pakko olla aina oikeassa"-henkinen ihminen,eli osaan "puolustella", vaikka kyllä muakin sun puheet paljon loukkaa.Niiden,jotka nyt on sairaita,ei kuitenkaan tartte mun mielestä tollaista kattella.Lienevät täynnä (turhaa) syyllisyyttä täynnä muutenkin asiasta jos toisesta,ja ovat ennen kaikkea äärimmäisen herkässä tilassa.En usko,että kaveriaskaan autoit tuomitsemalla ja haukkumalla,tuskin se toimii kellään täälläkään.Ehdotan,että vaihdat osastoa,kunnes sen uskot.