Haluaisin vain kertoa, kuinka tuskallista on nuorena sairastua vakavasti syöpään ja elää sen kanssa. Minulla se on uusiutunut kaksi kertaa ja elämä on kuin kuilun reunalla seisoisin. Mutta sehän ei riittänyt... minulla on pieni tytär 3v ja isänsä( ja minun puolisoni )jätti meidät tuosta noin, kun sairautta hoidettiin todella rankoin hoidoin ja olin todella huonossa kunnossa. Hän ei jaksanut! MInä en jaksanut tuolia siirtää, mutta piti vaan jaksaa hoitaa isoa taloa, velkoja ja tietenkin lasta. Nyt on kulunut puoli vuotta ja olen edelleen aivan ulalla tapahtuneesta. Sairauden tila on kysymysmerkki, pelottaa ihan hirveästi ja en osaa/uskalla ryhtyä mihinkään. toivon että olisi rakas ihminen (aikuinen) rinnalla, joka rakastaisi minua naisena ja ottaisi syliin kun pelko ja paniikki iskee ja kuiskaisi korvaani, että kyllä me kulta yhdessä selvitään.Mutta ei, yksin olen ja yritän pyöritää tätä arkea ja luoda lapselleni tulevaisuutta ja antaa rakkautta niin paljon kuin pystyn. Isänsä ei ole juuri yhteyksissä lapseen. Hänellä olikin jo uusi nainen ennen kuin minut jätti. Mutta se tuska on sanoin kuvaamaton mikä on kun sairaana tulee jätetyksi; tässä yrittää koota palasiaan ja samalla on sairauden pelko koko ajan mukana... jos aiot jättää puolisosi kun hän sairastuu vakavasti, mieti kaksi kertaa ja vielä sittenkin onko nyt juuri tehtävä niin. Lähdetkö pakoon sairautta, mitä toinen ei voi tehdä?
älä jätä sairasta
nappiliinu
1528
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni on melkein 3v poika ja 9kk ikäinen tyttö ja mies on juuri saanut tietää sairastavansa imusolmukesyöpää. Ennustehan siinä on hyvä emmekä kumpikaan ajattele niin, että mies olisi kuolemassa vaan, että se hoidetaan pois, vaikka rankkaa saattaa välillä ollakin.
Mielessäni mietin kuitenkin tässä kerran juuri tuota, että miten helposti suhteet tälläisissä tilanteissa varmasti kariutuvat. Pelko monilla varmasti niin valtava, että ainut ulospääsy jonka näkee niin on se pakeneminen tilanteesta ja suhteesta. Se on raukkamaista, mutta näin varmasti usein käy.
Kuvittelisin, että miehelläsi on varmasti asiastan suuret tunnontuskat joiden kanssa hän kamppailee ja varmasti vihaa sitä pelkuria, joka hänessä asuu, mutta siltikään ei osannut toimia toisin.
Mutta sinua tietysti tämä mikään ei helpota, koska sinut on jätetty yksin. Miehelläni vasta hoidot alussa, tutkimuksetkin ihan kesken vielä. Olen nyt ollut jo kaksi viikon pätkää yksin täällä lasten ja koiran kanssa ja huomenna mies taas lähtee sairaalaan ja viikko siellä varmasti vierähtää. Sitten ne varmaan lyheneekin ja käynnit harvenee. Mutta olen siis saanut maistaa yksinhuoltajan arkea enkä totisesti toivo sellaista kenellekään. Normaalin arkipyörityksen lisäksi hermoja vielä raastaa epävarmuus tilanteesta. Eilen päätimme, että 3v pojallemme sanotaan isän lähtevän nyt reissuun emmekä puhu sairaalaan menosta mitään. Se on selvästi täyttänyt pojan ajatukset aivan liikaa. Enkä aio viedä poikaa myöskään sinne sairaalaan isää katsomaan. Hän ei siellä viihdy ja on joka kerta sanonut, että lähdetään kotiin ja tullaan toisella kertaa. Mieluummin soittelemme muutaman kerran päivässä. Miehenkin mielestä tämä on paras ratkaisu. Matkaakin on yhteen suuntaan 65km joten turhauttavaa ajaa se matka ja kuulla lapselta viiden minuutin päästä, että mennään pois. Onneksi siellä käy vierailijoita muuten tiheään.
Mutta vielä kerran - voimia ja jaksamista sinulle!