Koska olen saanut tapahtuneiden asioiden kirjoittamisesta niin paljon palautetta, koen tarpeelliseksi valaista vähän taustaakin. Palauteesta yhä suurempi osuus on ollut negatiivista: kuinka joku voi muistaa noin tarkasti? Olet keksinyt koko tarinasi? Eikö vanhat asiat unohdu jo? Valehtelijaksikin on syytetty. jne.. Ymmärrän, että tarkat kuvaukseni voivat ihmetyttää ja järkyttää.
Olen saanut Jumalalta syntymälahjana elämääni siunaukseksi ja ristiksi harvinaisen ominaisuuden; valokuvamuistin (jota ilmiömäiseksi muistiksikin sanotaan). Siitä on ollut suunnatonta hyötyä työtehtävissäni, kun voin muistaa esimerkiksi kirjoitettua tekstiä sanasta sanaan, koska koko sivu on "kopioitunut" sellaisenaan muistiini tai käytyjen keskustelujen puheenvuorot voin luetella pitkänkin ajan jälkeen. Toki muistan paljon asioita, joita en haluaisi. Yksi on nämä hoitokokoukset, niiden muistaminen on vähemmän mukavaa.
Kaikki elämäni varrella sattuneet jollain tavalla merkittävät tapahtumat ovat syöpyneet valokuvantarkasti, suorastaan filminä muistiini. Hoitokokousten osalta voimakkaat tunteet pelko ja ahdistuneisuus joka niihin liittyi, ovat ilmeisesti laukaisseet "sisäisen videokamerani" ja ikävä kyllä ne kokoukset jäivät muistiini liiankin tarkasti.
En ole ennen tänne päätymistäni kirjoittanut kokemuksistani hoitokokousajalta. Muistikuvani ovat erittäin tarkkoja, muistan ketä oli paikalla, millaiset vaatteet heillä oli päällään, mitä kukakin sanoi ja teki, millä paikalla istuivat tai olivat, tunnelman ja jännitteet, ihmisten reaktiot kuhunkin tilanteeseen jne...
Motiiveistanikin on heitetty arvailuja. Itse haluan vain kertoa mitä tapahtui, koska asioita on salattu jo riittävän kauan. Enkä sen lisäksi ole malttanut tietenkään olla kertomatta myös mielipidettäni kuvaamastani toiminnasta. Että tällaista.
Olen saanut Jumalalta syntymälahjana elämääni siunaukseksi ja ristiksi harvinaisen ominaisuuden; valokuvamuistin (jota ilmiömäiseksi muistiksikin sanotaan). Siitä on ollut suunnatonta hyötyä työtehtävissäni, kun voin muistaa esimerkiksi kirjoitettua tekstiä sanasta sanaan, koska koko sivu on "kopioitunut" sellaisenaan muistiini tai käytyjen keskustelujen puheenvuorot voin luetella pitkänkin ajan jälkeen. Toki muistan paljon asioita, joita en haluaisi. Yksi on nämä hoitokokoukset, niiden muistaminen on vähemmän mukavaa.
Kaikki elämäni varrella sattuneet jollain tavalla merkittävät tapahtumat ovat syöpyneet valokuvantarkasti, suorastaan filminä muistiini. Hoitokokousten osalta voimakkaat tunteet pelko ja ahdistuneisuus joka niihin liittyi, ovat ilmeisesti laukaisseet "sisäisen videokamerani" ja ikävä kyllä ne kokoukset jäivät muistiini liiankin tarkasti.
En ole ennen tänne päätymistäni kirjoittanut kokemuksistani hoitokokousajalta. Muistikuvani ovat erittäin tarkkoja, muistan ketä oli paikalla, millaiset vaatteet heillä oli päällään, mitä kukakin sanoi ja teki, millä paikalla istuivat tai olivat, tunnelman ja jännitteet, ihmisten reaktiot kuhunkin tilanteeseen jne...
Motiiveistanikin on heitetty arvailuja. Itse haluan vain kertoa mitä tapahtui, koska asioita on salattu jo riittävän kauan. Enkä sen lisäksi ole malttanut tietenkään olla kertomatta myös mielipidettäni kuvaamastani toiminnasta. Että tällaista.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olet oikeassa, valokuvamuisti on sekä siunaus että kirous. Tällaisella ominaisuudella varustetun henkilön on vaikea unohtaa niitäkään asioita, joita oikeasti haluaisi unohtaa, olla muistamatta.
Juuri mainitsemasi tunteet, ahdistus, pelko, järkytys, ovat niitä, jotka entistä tarkemmin hitsaavat muistiin kaikki tapahtuneet asiat.
Toivon, että voisit käyttää tätä lahjaasi/kiroustasi hyväksemme kirjoittamalla muistiin kaikki, mitä muistat hoitokokousajoista ja julkaista ne vaikka n.s. nettikirjana. Näin me muut voisimme lukea niistä vielä enemmän ja toisaalta sinä itse voisit ainakin osittain vapautua noitten muistojen aiheuttamasta ahdistuksesta. Onhan nimittäin niin, että kun on tunteensa ja ahdistuksensa kirjoittanut paperille/tietokoneelle, niin niitten aiheuttama paha olo lievenee selvästi.
Muuten toivotan sinulle Jumalan siunausta elämääsi ja kaikkea hyvää ja toivon, että kirjoittelet tänne palstalle vielä pitkään:)
Voi joskus tulla aika, jolloin kirjoitan nämä hoitokokousmuistoni. Eniten kuitenkin toivon, että SRK:n johto nöyrtyisi ja soisi julkisen anteeksipyynnön vääryyksistä kärsineille.
Jos näin käy, että SRK korjaa asiansa, sen jälkeen en puhu enkä kirjoita niistä asioista mitään. Tällä hetkellä teen erästä tutkimusta, myöskin muistiin perustuvaa, mutta sen valmistumisen jälkeen voi olla aikaa..
Kirjoituksistasi olen saanut sellaisen kuvan, että se yhteisö, jossa olet lapsuudessasi ja nuoruudessasi elänyt, on ollut jollain tavoin hyvin sairas.
Olen sitä mieltä, että on terve reaktio noista kokemuksista puhua.
Ei sitä tarvitsisi selitellä valokuvamuistilla, kun noiden asioiden julkituominen ja niistä puhuminen on ilman valokuvamuistiakin ihan ok ja normaalia.
Se että olet saanut huonoa palautetta joiltakin, johtuu vain siitä, että joillekin ihmisille tällä palstalla maailma on täysin mustavalkoinen.Eli yhteisö jossa elän on kokonaan hyvä ja jos myöntäisin että julmuuksia on tapahtunut se muuttuisi kokonan pahaksi, ja siten koko elämältäni putoaisi pohja pois. Niinpä en suostu näkemään oman yhteisöni toiminnassa mitään kyseesalaista.
Suurin osa ihmisistä varmaan ajattelee, että yhteisö muodostuu inhimillisistä ihmisistä ja siksi virheitä tehdään ja tapahtuu.
vahvana pinnalla. Asia on juuri kuten kerroit, että monikaan vl ei uskalla sanoa mitään negatiivista omasta Ry:tään, SRK:sta puhumattakaan, koska se on rinnastettu suoraan Jumalan pilkkaan.
Se Rauhanyhdistys, jossa melkein puolet elämästäni olin, on todella sairas paikka. Siellä tyhmyys tiivistyi kenties huippuunsa Suomen Ry:istä. Mutta oli sitä julmuutta muuallakin, siitä SRK piti kyllä huolen...
Sanoit että et ole näistä "hoitokokousajoista" ennen puhunut. On jo aikakin puhua!!!!!!!!!
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta kun tosiasia lieneen se että olet elänyt melko sairaalloisessa yhteisössä, nyt on aikakin jo siitä puhua. Ei sitä tarvitse millään puolustella, riittää se että sinä olet tällaista kokenut.
Nyt kun olet alkanut noita asioita miettimään ja kertomaan, haavatkin voivat alkaa parantumaan.
En usko että johtuu vain mustavalkoisesta maailmankuvasta se, että kaikki eivät tahdo kirjoituksia uskoa. Tosiasia on, että monille asia on suhteellisen vieras, onhan noista hoitokokousajoista jo aikaa ja se ei läheskään kaikki ihmisiä (onneksi) koskettanut. Esimerkiksi omjalta kotipaikkakunnaltani muistan vain muutamia tilaisuuksia joita voisi jonkinlaisiksi hoitokokouksiksi nimittää. Tiedän kuitenkin muuten kuin oman kokemuspohjan kautta, että monet kirjoitukset täällä ovat tosia ja omakohtaisesti koettuja. Niinpä toivoisin myös teiltä, että suhtautuisitte vähän ymmärtäväisemmin tähän ilmiöön, asiat saattavat tuntua epätodellisilta, sillä ne ovat niin kaukana tämän päivän lestadiolaisten elämästä.
Kannanottosi oli hyvä ja rakentava. Itse olen muutaman kuukauden ajan kirjoitellut täällä ja tapaukset ovat nousseet esille muistin sopukoista.
Jos näistä suorastaan epäinhimillisen julmista lapsuuden ja nuoruuden hoitokokouskokemuksista jotain hyvääkin etsii, niin ainakin sellainen puoli itsessäni on herkistynyt, etten voi hyväksyä minkäälaista heikompaan osapuoleen kohdistuvaa epäsopivaa vallankäyttöä.
On hyvä kuulla, että on ollut paikkakuntia joiden yli aalto ei kaikella voimallaan käynyt. Jumala siis varjeli osan laumastaan susilta.
Se, ettei ole jotain koskaan kokenut on vähän eri asia kun se, ettei jotain usko todeksi.
En ole koskaan joutunut koulukiusaamisen uhriksi, mutta uskon, että joku on voinut joutua.
Olen kärsinyt uskonnollisesta ankaruudesta, mutta uskon että kaikki eivät ole.
En ole myöskään koskaan ollut hoitokokouksessam mutta uskon että monet ovat.
Voiko siis olla niin että en usko,että esim. koulukiusaamista on olemassa, koska minulle se on suhteellisen vieras ilmiö?
Mutta totta on se, että minun itsenikin on vaikea kuvitella jostakin esim.minulle hyvänä ja rakkaana näyttäytyvästä ihmisestä jotakin pahaa.
Mutta ei ole tarpeen uskoa, että jokin on vain hyvää tai pahaa.Siihen väliin mahtuu miljoona variaatiota.
Ei voi verrata mielestäni koulukiusaamiseen sillä se ilmiö on tiedostettu ja ollut olemassa jo vuosikymmenien ajan. Niinpä vaikka ei itse sitä olisi kokenut, voi helposti uskoa että sitä tapahtuu. Hoitokokoukset keskittyivä tuohon tiettyyn ajan jaksoon. Niiden ketkä eivät niistä tienneet/kärsineet tai niiden jotka eivät silloin vielä olleet syntyneetkään, mutta nyt aikuisena niistä kuulleet voi tosiaan olla vaikea uskoa kuulemaansa todeksi. Niinpä ensimmäinen reaktio voi olla asian kieltäminen ja väittäminen valheeksi tai liioitteluksi.
kuulut tänä päivänä? Ainakin näytät ajautuneen tosi kauaksi vl:n valtavirrasta... Oletko koskaan ottanut asioitasi puheeksi niiden ihmisten kanssa, joita koko ajan syyttelet täällä? Ota rohkeasti vaan yhteyttä paikkakuntasi uskovaisiin, kyllä ne asiat siitä selkenee ja pääset vapaaksi näistä "hoitokokoustraumoistasi".
lahkoon. Itse ehkä kuulut.
seurakuntasi sitten oikein on? Ootko sinä niitä "poispotkittuja" vai miksi olet niin katkera?
Enkä poispotkittu. En kuulu mihinkään herätysliikkeeseen, kansankirkkoomme kyllä kuulun.
Pääsit siis sinäkin jo katkeraksi haukkumisvaiheeseen... se tulee vääjäämättä.
joskus kuulunut? Vai mistä tietosi näistä vl-ihmisten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on peräisin?
Olen syntynyt vl-perheeseen 60-luvulla. Itse asiassa olin ja elin vl-piireissä juuri hoitokokousajan (näin jälkeenpäin ajateltuna). Erosin oma-aloitteisesti kaksikymmentä vuotta sitten nuorten miesten vainoamisen käytyä sietämättömäksi.
Katkeruutta en kanna, mutta silti ihmettelen menettelyänne. Ehkä sinusta saattaa tuntua rienaavalta, että kerron tällaisia negatiivisia asioita SRK:sta ja "kotisiionistani", mutta SRK ei ole minulle sellainen auktoriteetti kuin se joillekin muille on, ehkä sinullekin.
En koe ollenkaan uskon asiaksi sitä puolustuskyvyttömien ihmisten epäinhimillistä kohtelua, mitä ainakin aikoinaan vl-piireissä SRK:n käskystä harrastettiin -koen sen pelkästään julmuudeksi. Siksi on hyvä, että siitä keskustellaan vaikka se kuinka kipeää tekisi joillekin.
Kummallista, vaikka sanovat, että Jumalanvaltakunta on totuuden patsas ja perustus, tällainen ikävänpi totuus halutaan lakaista maton alle ja syyllistää uhrit katkeriksi ja jopa valehtelijoiksi.
Tällä palstallahan keskustellaan nimenomaan vl-liikkeestä, eikä se siis tarkoita, että vl:t täällä keskenään keskustelevat "mitä kivaa tänään" jne. Kyllä se vain on niin, että tuo pimeä 70-luku on osa vl-liikkeen historiaa ja siitä olisi syytä tehdä kunnolla tiliä, se olisi kunniaksi meile kaikille. Erehtyväisiä ihmisiähän sitä ollaan???
Tietenkin voi pään edelleen pitää pensaassa ja kuvitella, että ikävät asiat niin katovat, mutta kaikkihan me tiedetään mikä kuitenkin näkyy, vaikka pää olisi pensaassa.
Tämä kaikki ihan kaikella rakkaudella. Ja onhan muutamia suoraselkäisiä vl:sia tämänkin asian suhteen esim. Seppo Lohi kommentteineen taannoisessa Kotimaan artikkelissa.
asioiden oikean laidan. Itsellekin on ollut toisaalta ihan terapeuttista kirjoittaa kaksi-kolmekymmentä vuotta vaiettuja asioita. Monelle nuorelle vl:lle, joka ei ole kuullut ikinä mainittavan hoitokokouksista on varmasti ollut järkyttävää lukea tosikertomuksia samojen seinien sisältä missä he itse käyvät seuroissa.
Mutta vl-piireissäkin on paljon (olen keskustellut) ihmisiä, jotka kantavat loppuikänsä järkyttäviä muistojaan hoitokokousajoista, eivätkä ikinä uskalla niistä kenellekään puhua.
Senkin vuoksi olisi todella terveellistä, että SRK ottaisi lusikan kauniiseen käteen, myöntäisi virheensä ja pyytäisi niitä anteeksi. Varmasti ilma puhdistuisi myös firman sisällä.
Monesti kuuli ja saa lukea syytteitä katkeruudesta hoitokokouksiin liittyen. Tällaisesta sinuakin Albert joku täällä syytti.
Minusta on varsin ihmeellistä, jos noista koko elämän mullistaneista, yhdestä henkilöstä (?)lähteneestä ja myöhemmin koko Rauhanyhdistykseen levinneestä uudesta opista kamaline kokouksineen ei tuntisi ollenkaan katkeruutta, pahaa mieltä, surua tai muita negatiivisia(kin) tunteita. Kuvitelkaapa, rehellisesti kaikki tämä omalle kohdallenne!
Noina aikoina syytettiin syyttömästi, revittiin säpäleiksi kaikki siihenastinen raa´asti ja rakkaudettomasti. Itse en ainakaan ole niin vahva, etteikö se missään olisi tuntunut.
Myöhemmin oli ilmaantunut suuri ja mahtava kososlainen henki, johon kuulemma uskottiin vuorenvarmasti. Silloin monissa oli "huomattu" olevan katkera kososlainen henki.
Ajan myötä olen pystynyt antamaan sydämessäni anteeksi Jesuksen sanoin: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Jokainen joutuu tilille vain omista teoistaan. Tuomio-oikeutta ei ole annettu ihmisille vaan ainoastaan Jumalalle.
Minäkin 60-luvulla syntynyt muistan hoitokokousajat Pohjois-Pohjanmaalta, kahdelta eri paikkakunnalta. Täällä on paljon puhuttu mummojen itkettämisestä. Juuri sellainen tapaus on mieleeni jäänytkin. Eräs mummo pyysi useaan kertaan syntejään (vai väärää henkeä, en muista) anteeksi. Välissä keskusteltiin asiasta ja mummo sanoi, jos ette anna anteeksi syntejäni, en lähde täältä ollenkaan pois. Ei annettu, sillä edessä olevien miesten mielestä mummo ei osoittanut oikeanlaista synnintuntoa.
Olen ollut myös hoitokouksessa, joka koski isäni puoleista sukua. Sen kutsui kokoon eräs sukuumme avioitumisen kautta tullut vallanhaluinen ja voimakasluonteinen ihminen. Erityisesti syytettiin mummoani, tuon kokouksen kutsujan anoppia... Muista isäni sanoneen, että jos äitinsä on väärässä hengessä, sitten on hänkin! Ja ilmeisesti niin kävikin, että isäni teki lopuksi parannuksen väärästä hengestä. Tuolloin ilmeisesti oli puheena kososlainen henki.
Tuossa suvun hoitokokouksessa jäi mieleen myös sellainen asia, että erästä setääni syytettiin siitä, ettei hän ollut oikein uskomassa, koska oli sanonut, ettei uskaltaisi mennä leikkaukseen, jos sellainen tilanne eteen tulisi. Sanottiin, että kun oikein on uskomassa, ei tarvitse pelätä mitään, vaan voi luottaa Jumalaan. Me lapset emme saaneet olla koko aikaa hoitokokousta seuraamassa, vaan meidät lähetettiin peräkamariin. Onneksi tuon kokouksen jälkeen ei kukaan jäänyt sidotuksi! Ja olipa vielä eräs hoitokokous, joka koski vain meidän perhettä ja kaikki tulivat hoidetuksi. Kävinpähän minäkin seurakunnan edessä pyytämässä anteeksi kososlaista henkeä, vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään.
Minä nyt vain kirjoittelen näitä muistojani hoitokokousajalta. Itse en, kummallista ehkä, kokenut juurikaan ahdistavina niitä, vaan pikemminkin salaperäisen jännittävinä. Eikä niistä jäänyt minulle minkäänlaista tiedostettua henkistä traumaa. Mutta olen nyt enemmän ajatellut niitä, kun olen täältä lukenut niistä kertovia hyviä analysoivia, kokemuksilla ja Raamatun teksteillä perusteltuja kannanottoja.
Jos vielä olisin vl., suhtautuisin varmaan samalla tavalla kuin ne, jotka nyt sanovat, on tapahtunut yksittäisiä ylilyöntejä, mutta Siionille tuo aika kokonaisuudessaan oli siunauksellinen. Siinä mielessä minä ymmärrän niitä, jotka sillä tavoin väittävät. Enkä edes haluaisi heidän kanssaan alkaa väittelemään asiasta, sillä he varmasti ovat omassa uskossaan vilpittömiä. Itse ajattelen, että SRK:n tulisi tehdä julkinen anteeksipyyntö ja käsitellä avoimesti hoitokokousajanjaksoa omissa piireissään. Samalla suhtaudun hyvin epäillen sellaiseen mahdollisuuteen.
Halusin tässä jatkaa, että en missään nimessä vähättele niitä kipeitä ja traumaattisia kokemuksia, joita sidotut ja erotetut ovat joutuneet kokemaan. Ja mielestäni on ihan oikein, että omista vaikeista kokemuksistaan voi puhua.
Kuitenkin lisään vielä, että vaikka minullakin on ollut kokemuksia hoitokokouksista, elin niiden jälkeistä aikaa vl:na vielä 90-luvun puoliväliin saakka hengellisesti ja sosiaalisesti onnellisena. Minulle ei ollut siis jäänyt traumoja noista vaikeista 70-luvun ajoista eikä myöskään elämäntapaohjeet ahdistaneet. Olin useiden mielestä hyvä ja luotettava kristitty, olin saanut joitakin ry:n vastuutehtäviäkin.
En olisi halunnut dramaattista, ennenkaikkea sosiaalisessa mielessä, elämänmuutosta siihen tasapainoiseen ja onnelliseen elämääni. Oli toki ennenkin mielessäni käynyt ahdistavia ajatuksia siitä, voiko vain vl:t pelastua. Mutta olin voinut sellaiset epäilykset torjua hyvin nopeasti, pääosin tunsin elämässäni rauhaa ja iloa Jumalan lapsena. Kuitenkin eräässä elämäntilanteessani jouduin syvään hengelliseen ja henkiseen kriisiin juuri tämän "vain me"-opin takia. Omantuntoni vuoksi erosin kotiry:stäni. Kyllä minullekin siinä tilanteessa tuli jonkin verran katkeria ajtuksia vl:suutta kohtaan. Toisaalta eroamiseni jälkeen olin välillä jopa huolestunut, että voiko Jumala hyväksyä lapsikseen sellaiset "vain me"-opin kannattajat. Enhän toki haluaisi kaikkien rakkaiden vl-läheisteni joutuvan kadotukseen. Kyllä minä kuitenkin uskon, että vl:llakin on elävä usko.
On helpottavaa, kun voi jättää Jumalalle tuomarin tehtävät.
Kirjoituksestasi näkyy luottamuksesi Jumalan armoon. Näin me uskomme, että Jumalan valtakunta ei ole mikään näkyvä paikka, ei minkään herätysliikkeen toimitalo tai keskusyhdistys, vaan Jumalan valtakunta on keskellämme. Jumalan valtakunna raja ei ole piirretty mihinkään ajalliseen joukkoon, vaan monissa porukoissa on Jumalan lapsia.
Sydämen usko on Jumalalle ainoa asia, millä on merkitystä. Ei se, että oletko noudattanut riittävän tunnollisesti jonkun maallisen keskusjärjestön sääntöjä, sellainen on epäjumalan palvelemista. Myös minun sukulaiseni ovat vl-piireissä, tiedän heidän olevan sydämestään uskomassa ja heidän uskonsa varmasti kelpaa Jumalalle.
Näin uskomme, Jumala päättää eikä siinä ihmisellä ole sanan sijaa.
Olen samaa mieltä kanssasi, Albert. Olen kokenut ihanana asiana Ry:stä luopumiseni jälkeen sen, että saan kokea kristityiksi sisareksini ja veljikseni eri herätysliikkeisiin ja kirkkokuntiin kuuluvia ihmisiä. Olen käynyt eri hengellisten yhdistysten/kirkkokuntien järjestämissä tilaisuuksissa ja saanut rakentua hengellisesti. Tähän vl:t voisivat sanoa, häneltä puuttuu sisäinen rauha, kun hän tuolla tavalla eri paikoissa sitä etsimässä käy. Mutta eihän se niin ole, vaan se on sitä, että onkin ihana kokea ja löytää se yhteys kristittyjen välillä, mikä todella on olemassa. Ei ne jotkin erilaiset tavat tai epäolennaiset opilliset asiat yhteyttä estä. Itse en kuitenkaan kuulu mihinkään erityiseen ryhmittymään, olen aktiivinen lut. kirkon jäsen.