Minä en ole varsianisesti ole yksinäinen mutta taas toisaalta olen.
Minulla nimittäin on kyllä ystäviä, yksi jopa tosi hyvä, mutta nyt myöhemmin olen joutunut muutamaan toiselle paikkakunnalle ja näemme vain viikonloppuisin.
On vain harmillinen juttu, että kaikki viikonloput menevät ryypätessä, enkä mä oikeastaan tiedä kuinka kauan mä jaksan sellaista. Tuntuu, että ei ole muuta kuin ryyppykavereita. Mä tunnen tavallaan itseni oikeastaan pirun yksinäiseksi välillä, kun nuo samat ja aina vaan samat tyypit on niitä mun bestiksii, eikä koskaan tule mitään uutta. Olo on kuin olisi jäänyt vain muutman ihmisen loukkuun, jotka tavallaan on se tuki ja turva mutta taas toisaalta este jatkaa eteenpäin. Ei minulla ole esimerkiksi ole koskaan ollut tyttöystävää vaikka olen jo 23 vuotias. Minusta on tullut arka muiden kuin noiden ala-asteelta olevien ystävien kanssa. On tullut vaan niin vaikeaksi nykyään tuo uusiin ihmisiin tutustuminen kun vertaan aina uusia tuttavuuksia entisiin.
Tuntuu kuin aika vaan juoksisi niin pirun nopeasti, että ei tässä oikeastaan muuta olekaan kuin yksin eikä elämässä tapahdu koskaan mitään uutta tai ennaltaodottamatonta 'onnellista' käännettä suuntaan tai toiseen. Se on vain sitä työtä, työtä ja työtä kunnes viikonloppu koittaa ja alkon ovet aukeaa ja samat bileet alkaa, jotka oli enen kyllä mukavia, mutta kun samoissa bileissä samojen ihmisten voimin samaa tekee 10 vuotta niin alkaa jo vituttaan.
Pelkään että kohta olen vain vanha känkkä mikä ei ole koskaan pääsyt kotinurkkien ympyröistä eroon ja ryyppään siellä vain vanhojen kavereideni kanssa yhtä tylsistyneenä ja pettyneenä samaan oravanpyörään kuin nytkin. Sama asia, kun vetäis joka päivä tasan kello kaksitoista lautasellisen hernekeittoa - siihen kyllästyy aikaamyöten.
Toisin sanoen, onko täällä muita yksinäisiä, jotka lähinnä näyttelee seuraihmistä vaikka sisimmässään vain tietää näyttelevänsä. Mulla on kyllä paljon kavereita, hyvänpäiväntuttuja ja ystäviä, mutta ei mitään selaista mikä sävähdyttäisi. Alan pikkuhiljaa ymmärtään niintä jotka eroavat 30 avioliittovuoden jälkeen - mielenkiinto vain lopahtaa.
Minulla nimittäin on kyllä ystäviä, yksi jopa tosi hyvä, mutta nyt myöhemmin olen joutunut muutamaan toiselle paikkakunnalle ja näemme vain viikonloppuisin.
On vain harmillinen juttu, että kaikki viikonloput menevät ryypätessä, enkä mä oikeastaan tiedä kuinka kauan mä jaksan sellaista. Tuntuu, että ei ole muuta kuin ryyppykavereita. Mä tunnen tavallaan itseni oikeastaan pirun yksinäiseksi välillä, kun nuo samat ja aina vaan samat tyypit on niitä mun bestiksii, eikä koskaan tule mitään uutta. Olo on kuin olisi jäänyt vain muutman ihmisen loukkuun, jotka tavallaan on se tuki ja turva mutta taas toisaalta este jatkaa eteenpäin. Ei minulla ole esimerkiksi ole koskaan ollut tyttöystävää vaikka olen jo 23 vuotias. Minusta on tullut arka muiden kuin noiden ala-asteelta olevien ystävien kanssa. On tullut vaan niin vaikeaksi nykyään tuo uusiin ihmisiin tutustuminen kun vertaan aina uusia tuttavuuksia entisiin.
Tuntuu kuin aika vaan juoksisi niin pirun nopeasti, että ei tässä oikeastaan muuta olekaan kuin yksin eikä elämässä tapahdu koskaan mitään uutta tai ennaltaodottamatonta 'onnellista' käännettä suuntaan tai toiseen. Se on vain sitä työtä, työtä ja työtä kunnes viikonloppu koittaa ja alkon ovet aukeaa ja samat bileet alkaa, jotka oli enen kyllä mukavia, mutta kun samoissa bileissä samojen ihmisten voimin samaa tekee 10 vuotta niin alkaa jo vituttaan.
Pelkään että kohta olen vain vanha känkkä mikä ei ole koskaan pääsyt kotinurkkien ympyröistä eroon ja ryyppään siellä vain vanhojen kavereideni kanssa yhtä tylsistyneenä ja pettyneenä samaan oravanpyörään kuin nytkin. Sama asia, kun vetäis joka päivä tasan kello kaksitoista lautasellisen hernekeittoa - siihen kyllästyy aikaamyöten.
Toisin sanoen, onko täällä muita yksinäisiä, jotka lähinnä näyttelee seuraihmistä vaikka sisimmässään vain tietää näyttelevänsä. Mulla on kyllä paljon kavereita, hyvänpäiväntuttuja ja ystäviä, mutta ei mitään selaista mikä sävähdyttäisi. Alan pikkuhiljaa ymmärtään niintä jotka eroavat 30 avioliittovuoden jälkeen - mielenkiinto vain lopahtaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei tuota kolmenkymmenen vuoden avioliiton rikkoutumista voi mielestäni perustella sillä, että mielenkiinto vain lopahtaa! Väitätkö että ihmiset teeskentelisivät avioliiitossa vuosikymmeniä, vaikka olisivat jo täysin väsyneitä koko touhuun? Tuskinpa. Silloin avioliitto ei kestäisi kolmeakymmentä vuotta, vaan KOLME vuotta. Ja väitätkö, että toisen maittava seura ei muka olisi enää 30 vuoden jälkeen yht'äkkiä ollenkaan maittavaa? Jos suhde pohjautuu 30 vuoden luottamukselle ja hyvälle yhdessäololle, niin tuskinpa se noin vain lakkaa olemasta. En tiedä, miksi ihmiset eroavat 30 vuoden liitosta, mutta tuskinpa KYLLÄSTYMINEN on siihen mikään varsinainen syy. Et voi verrata ryyppykavereitasi kunnolliseen avioliittoon. Nehän ovat kaksi täysin eri asiaa!
Turhaan siis heität toivoasi hukkaan ja ajattelet, että ihmisiin kyllästyy ennen pitkää. Riippuu todellakin siitä, ketkä ihmiset ovat kyseessä. Väittäisin, että itsensä kanssa samanhenkisiin ihmisiin ei kyllästy koskaan!
Aina jos selittää vähänkin pidemmin, niin väitetään heti kuivaksi. Sellaisia kokemuksia minulla on. Parempi siis olla hieman sekava kuin ihan kuiva?
No joo... tämä oli kyllä ihan asiaton kommentti
Teen tämän itseäni varten, en niinkään siksi että joku toinen ei ymmärtäisi...
Tarkoitin tuolla sitä, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa.
1. Ihmiset ovat naimisissa koko sen kolmekymmentä vuotta ja teeskentelevät koko ajan. Lopulta tajuavat, etteivät jaksa enempää teeskennellä ja ottavat eron (myöntävät viimein itselleen että ovat juurta jaksaen kyllästyneitä suhteeseensa)
2. Ihmiset eivät ole heti kyllästyneitä, vaan vasta 30 vuoden päästä kyllästyvät toisiinsa (tajuavat että kaikki asiat on jo suhteessa käyty läpi ja suhteella ei ole mitään uutta enää tarjottavanaan)
Tilanne yksi: tuo on täysin mahdotonta, koska kukaan hullu ei jäisi kitumaan huonoon suhteeseen kolmeakymmentä vuotta! Ehkä viisi vuotta voisi vielä mennä, mutta ei kolmeakymmentä. Kolmenkymmenen vuoden avioliiton rikkoutuminen ei voi johtua tylsistymisestä.
Tilanne kaksi: Miksi kukaan tylsistyisi yhtä-äkkiä ihmiseen, jonka kanssa on jakanut 30 vuotta? Puhumista aivan varmasti riittäisi... lisäksi luottamustakin.
Näiden perusteella en siis usko, että kyllästyminen olisi 30 vuoden avioliitossa se, mikä johtaisi eroon. Jos joku ihminen ei ole sopiva, häneen kyllästyminen ei vie läheskään niin kauan aikaa. Ja jos joku ihminen puolestaan on sopiva, häneen ei voi kyllästyä (on aina sopivia aiheita, mistä voi puhua)
Ei tuo 30 vuoden avioliitto ollut kyllä varsinaisesti jutun pointti. Mutta yritin tarkoittaa, että olemme kasvaneet, me ystävykset, ikään kuin toinen toisistamme pikku hiljaa eroon. On tullut uusia juttuja, jotka ei toista niinkään kiinnosta. Joitain on vienyt viina mennessään. Toisia työt. Toisia opiskelut jne.
Uskon kyllä, että avioliitossakin voi kyllä käydä noin, jos sitä ei riittävästi vaalita - tosin aiheesta en enää keskustelé.
voisi yrittää tutustua uusiin ihmisiin siellä, missä olet viikot? Ymmärrän kyllä mitä tarkotat, koska oon itekin hieman kyllästynyt vanhoihin kavereihin, mutta sille vaan täytyy tehdä ite jotain, ei se muuten muutu.. Pahinta tilanteessas mun mielestä on se, jos ryyppäät kaikki viikonloput vaan velvollisuudentunteesta ja muutenkin, jos et pysty irrottamaan itseäs niistä ympyröistä.
Ei tietenkään kannata välejä vanhoihin kavereihin kokonaan katkaista, mut voisithan vaikka ehdottaa jollekin kaverille jotain yhteist harrastusta, kurssia..Tiedä vaikka nekin olis kyllästynyt ainaseen ryypiskelyyn, muttei vaan osaa potkia itteään p**seelle.. :)
Eikä niitä tyttöjä ainakaan kannata ujostella, flirttailet rohkeesti ja meet jutteleen;)
Jätä se rupusakki ja ala elää omaa elämääsi. Et sä heitä tarvitse.