Elämäni on sitä, että ihmisten ilmoilla kaikki energiani kuluu siihen, että saan salattua muilta jännitykseni, sillä pelkään kuollakseni sitä häpeän tunnetta mitä joskus olen joutunut kokemaan. Sitten kun olen yksin aika menee toipumiseen siitä koetuksesta minkä jouduin päivän aikana kestämään ja valmistautumiseen seuraavan päivän koitosta varten. Voimat loppuvat, en jaksa enää! Olen lopen uupunut ja kyllästynyt tähän. haluaisin vain olla yksin, sulkeutua omaan paikkaani hämärään muiden katseiden ulottumattomiin. ja silti, kun olen yksin kaipaisin niin muiden seuraan ja yksinäisyys koskee. Onko tällainen elämää? Järki sanoo, että lopeta jännittäminen, ihan turhaahan se on, mutta kun kroppa ei tottele päätä. ongelman vihaaminen tai vähättely ei auta, satuttaa vain. sillä sehän tarkoittaisi että vihaisin tai vähättelisin itseäni, sillä tällainenhan minä olen. yhtä kuin ongelma, en mitään muuta.
Kun kaikki voimat menee jännityksen peittelyyn
surusilmä
91263
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse kärsin edelleen koulukiusauksesta johtuvasta ahdistuneisuudesta ja tiettyjen asioiden peittelyyn minulta kuluu itsekin paljon energiaa ihan turhaan.
Yksi tyyppi vittuili mulle lukiossa ja löi mua kerran siellä. Sen seurauksena pelästyin niin että aloin tärisemään ja yritin peitellä sitä kuitenkaan onnistumatta.
Samalla hetkellä yksi toinen tyyppi katsoi minua kohti kun vielä tärisin. Yleensä ihmiset katsovat vain hetken aikaa jos katsovat. Käänsin pääni pois ja katsoin uudelleen sitä tyyppiä joka minua kohti katsoi.
Se ei edelleenkään ollut kääntänyt päätään pois minusta. Tämän jutun seurauksena alkoi pahempi ahdistuneisuus ja siitä lähtien aina kun olin väsynyt ja tärisin ehkä vähän yritin aina peitellä sitä.
Yritän edelleenkin peitellä tärinääni jonkin verran mutta tänään bussissa huomasin kun joku tyyppi tiirasi minua kohti. Jonkin verran tärisin koska olen yleisesti jännittynyt mutta tällä kertaa en enää viitsinyt välittää siitä vaikka se katsoikin minua kohti.
Jos tärisennin sitten teen niin, mutta en jaksa aina yrittää miellyttää muita. Jos olen väsynyt näytän väsyneeltä enkä yritä näyttää pirteältä.
Oliskohan tää sitä "sosiaalista fobiaa" tai jotain joka itellänikin on mm. viivästyttänyt tätä kotoo muuttamista. Koulukiusauksen traumat yms. aiheuttaa sen ettei meinaa jaksaa ihmisten ilmoilla, toisaalta on kuitenki tottunut siihen vähäiseen sosiaalisuuteen että perhettä pyörii ympärillä niin pelkää että yksin omassa kämpässä tulis hulluksi.
Kavereita ei juurikaan nykyään enää ole, kun mulle se yhteyksien pitäminen on aina ollu niin ylipääsemättömän vaikeeta. Se on aina menny pääpiirteittäin niin päin että muhun otetaan yhteyttä. Puhumattakaan siitä, että niitä uusia kavereita mitenkään sais tehtyä.
Elämä on.
Sama täällä varmaankin sosiaalista fobiaa. Mulla oli pienenä paljon "kavereita" (ei kovin hyviä). Nyt näen ehkä kerran kuussa jonkun kaverin. Oikeastaan en ees jaksa nähdä. Joskus otti päähän, kun ois baariin halunnu lähteä niin ketään kaveria ei kiinnostanut siellä pöyriminen. No eipä kiinnosta enää itteäkään. Opiskeltua tulee, kun jaksan. Muutoin naama pääasiassa tietokoneessa kiinni. Äiti on varmaan aina ollut mun paras kaveri ja kotona asun vielä nyt päälle parikymppisenä. Kaverit ei koskaan voineet ymmärtää, että lähdin esim. leffaan, shoppaileen mieluummin äitin kanssa tai siis sanoin etten pääse jne. No tällainen mä olen enkä tästä muutu. Miestäkään ei ole, eikä se haittaa. Viihdyn oikein hyvin yksinkin, ehkä olen masentunut. Kärsin myös paniikkihäiriöstä. Sosiaaliset tilanteet ahdistaa. En uskalla soittaa tuntemattomille ja kavereita en kauheasti viitsi häiritä, koska eiköhän niillä ole parempaakin tekemistä kuin nähdä mua. Yleensä juuri minuun otetaan yhteyttä. Ahdistaa myös huomionkeskipisteenä olo. Esitelmät, lääkärissä käynti (EKG iik ihan kauheeta, aina ihmetellään kun sydän lyö makuulla 170!). Lääkkeitä en voi syödä. En jaksa selittää syytä.
Vaikka niitä kavereita tulee nähtyä, niin jos ollaan jonkun kämpässä ja on hiljaista mun maha alkaa pitää ääntä. Ilmaa tulee suolesta kuin mitäkin;) samoin koulussa. Vittumaista tää jännittäminen. En tykkää, että kukaan muu kuin äiti;) on mun lähellä. Olen myös huomannut etten nykyään jaksa nauraa jutuille, semmosta tekopirteää meininkiä. Ei jaksais kuunella ihmisten juttuja ollenkaan, ainoastaan perhettäni jaksan. Kouluun amk en juuri sen takia mene, ei jaksa kuunella sitä paskanjauhantaa. Jotenkin menettänyt elämänilon, mutta elää kuitenkin haluan!
Itse olen huomannut saman, ettei kiinnosta se pälinä. Tuntuu lähinnä ikävältä velvollisuudelta.
Toisten naurut tuntuvat tekaistuilta useimmiten.
Mut eihän se näin mene, vika on vaan siinä omassa jännittämisessä. Oman kehon tarkkailu vie niin vitusti energiaa, et toivois tilanteen olevan nopeasti ohi. Jutunkertojan katseen alla tulee vähän väliä pohdittua, et ja et huomaakohan toi mitään".
Kaikesta tulee tylsää kun tietää et ei voi osallistua kunnolla mihinkään. Oma rooli on selviytyä ja jaksaa. Ei se paljon naurata. Mut se vitutus vaan kasvaa vetäytymällä kaikesta. Se on ikäänkuin pelolle periksiantamista, häviämistä.
Tunne joka pysyy siihen päivään,kunnes löytää itsensä taas toverijoukostaan nauramassa vapautuneesti. En tiedä tuleeko tuo päivä kohdalleni koskaan ...jos niin olisihan se ihanaa! pitkästä aikaa olla vaan eikä yrittää.
Ohan mulla jotain 3 kaveria nykyään, joista 1 sellanen jonka kanssa nyt edes vähänkään useemmin ollu tekemisissä. Mut ny muutamaan kuukauteen ei ole senkään kanssa huvittanu olla, vaikka "kaljotteleen" onki mukaan kysyny. Ei vaan kertakaikkiaan nappaa. Porukoiden kanssakaan en ole ollu nii kauheesti tekemisissä vaikka saman katon alla asutaankin. Varmaan muutama sana korkeintaan päivässä puhutaan.
Kävin "sosiaalitantalla" muuttamishommelin takia ja johan oli indaliidi-olo. Muija pisti mun puolesta asuntohakemuksen kaupungille ja lupas vielä että voi tulla mukaan kämppää katsoon jos tärppää. Nohh, ei kai se auta muu ku katsoo miten tänki asian kans käy, ku kerran näin kädestäpitäen palvellaan...
On tää niin energiaa vievää tosiaan, elämästä selviytyminen.Kaikki olisi niin helppoa jos vain voisi olla ja nauttia, mutta ei, pitää vaan yrittää pysyy normaalina ja selvityä, normaaleista tilanteista.
etten kestä enää ainaista jännittämistä joka paikassa ja sain jännitykseltäni mentyä lääkäriin.
Sain Xanoreita (ei depot, vaan tavallisia) ja ne auttaa kyllä.
Kunhan ei huvikseen ala niitä popsimaan, vaan kun tietää, että joutuu johonkin tilanteeseen, niin voi ottaa noin puolitoista tuntia ennen .
Ja kas kummaa, ei jännitä yhtään.
Taukoa kannattaa kuitenkin pitää välillä, muuten jää koukkuun ja tuleepi vieroitusoireita, kokemusta on siitäkin.
nää jännitämiset. Luulen sen kuuluvan aika tavalla nuoruuden epävarmuuteen ja joitain asioita itsessään pelkäämiseen. Nuorena on kova tarve tulla hyväksytyksi toisten seurassa sellaisena kun itse oot ja jos sitä ei voi itse tai toiset hyväksyä, tulee tää noidankehä, joka johtaa kaikkien tilanteiden pelkäämiseen. Kyllä kaikki ihmiset jännittää ja joskus luin, että jännittäminen vähän helpottaa, jos voi jollekin siitä sanoa tilanteessa. Katsoitko eilen hpk-ässät jäkispeliä? Siinä ennen ottelua esiintyvä hpk- valmentaja lauloi maamme laulun ja käsi tärisi mikin ympärillä melkoisesti. Muuten ei havainnut poikkeavaa jännittämistä. Ei kaikki edes huomaa toisen jännittämistä. Tää xanor on hyvä lääke ottaa tilanteissa, se on aikoinaan auttanut minuu ja nyt ei enää tarvitse mitään lääkettä.