Tein abortin maaliskuussa 2004, nyt 2 vuotta myöhemmin olen 20. vkolla onnellisesti raskaana. Saman miehen kanssa, asumme samassa asunnossa, molemmat samoissa työpaikoissa, edelleen naimisissa. Nähdäkseni elämäntilanteemme ei ole muuttunut. Pelkäsin tuolloin 2004 kuollakseni lapsen hankkimista... Nyt pelkään kuollakseni, etten ole ansainnut tätä lasta, joudun helvettiin ja että syntyvä lapseni saa jostain kuulla mitä äitinsä on tehnyt.
Tein abortin 12 viikolla. 2 vuotta ja 3 viikkoa myöhemmin tunsin tämän lapsen ensimmäiset potkut. Ja silloin se tärähtikin tajuntaani... Ymmärrän että meitä on monenlaisessa tilanteessa ja että joillain ei tosiaan ole vaihtoehtoa. MUTTA te joilla ei ole sairauksia, miehenne ei painosta, teitä ei ole raiskattu, lapsi ei estä uraanne jne miettikää itsenne vuoksi tää asia perinpohjaisesti.
Mua kaduttaa ihan joka tunti vuorokaudesta ettei vauvallamme ole isoveljeä tai -siskoa ottamassa vastaan. Nyt pelkään virhettäni niin, että olen ihan ylisuojelevainen jo ennen synnytystä, ylireagoin kaikkeen vauvaani liittyvään. Olen ihan hermoraunio, eikä se ainakaan helpota tämän vauvan elämää. Aion rakastaa tätä lasta yli kaiken ja enemmänkin, en hanki lisää lapsia koska pelkään. Oman lapsen abortoiminen missä
tahansa tilanteessa aiheuttaa aikamoista tunnemyllerrystä ja muhun se jätti lähtemättömän jäljen. Mulla ei ole ketään keltä pyytää tekoani
anteeksi, eikä siis ketään joka antais mulle anteeksi. Mä olen vilpittömästi pahoillani että
tein minkä tein... Eikä sitä lääkkeet ja terapiat muuta, mä kannan tän taakan läpi elämäni YKSIN. Abortti ei ole ikinä kenenkään muun murhe kuin äidin. Isä ei läpikäy hormonimuutoksia ja äidiksi valmentautumista...
Varmasti joku tästäkin ottaa herneen nenäänsä- ottakoot mun puolesta. Kuten jo sanoin, ymmärrän että meitä on monenlaisissa elämäntilanteissa jne ja vaikka ois "hyvässäkin" tilanteessa, voi olla pelkoja ja epävarmuutta. Mua harmittaa pääl-
limäisenä se ettei lastani nostettu mun rinnalle.
Tein abortin 12 viikolla. 2 vuotta ja 3 viikkoa myöhemmin tunsin tämän lapsen ensimmäiset potkut. Ja silloin se tärähtikin tajuntaani... Ymmärrän että meitä on monenlaisessa tilanteessa ja että joillain ei tosiaan ole vaihtoehtoa. MUTTA te joilla ei ole sairauksia, miehenne ei painosta, teitä ei ole raiskattu, lapsi ei estä uraanne jne miettikää itsenne vuoksi tää asia perinpohjaisesti.
Mua kaduttaa ihan joka tunti vuorokaudesta ettei vauvallamme ole isoveljeä tai -siskoa ottamassa vastaan. Nyt pelkään virhettäni niin, että olen ihan ylisuojelevainen jo ennen synnytystä, ylireagoin kaikkeen vauvaani liittyvään. Olen ihan hermoraunio, eikä se ainakaan helpota tämän vauvan elämää. Aion rakastaa tätä lasta yli kaiken ja enemmänkin, en hanki lisää lapsia koska pelkään. Oman lapsen abortoiminen missä
tahansa tilanteessa aiheuttaa aikamoista tunnemyllerrystä ja muhun se jätti lähtemättömän jäljen. Mulla ei ole ketään keltä pyytää tekoani
anteeksi, eikä siis ketään joka antais mulle anteeksi. Mä olen vilpittömästi pahoillani että
tein minkä tein... Eikä sitä lääkkeet ja terapiat muuta, mä kannan tän taakan läpi elämäni YKSIN. Abortti ei ole ikinä kenenkään muun murhe kuin äidin. Isä ei läpikäy hormonimuutoksia ja äidiksi valmentautumista...
Varmasti joku tästäkin ottaa herneen nenäänsä- ottakoot mun puolesta. Kuten jo sanoin, ymmärrän että meitä on monenlaisissa elämäntilanteissa jne ja vaikka ois "hyvässäkin" tilanteessa, voi olla pelkoja ja epävarmuutta. Mua harmittaa pääl-
limäisenä se ettei lastani nostettu mun rinnalle.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lässyn lää, ja hoh hoh...
hyvä että joku nainen tuntee lapsensa murhasta katumusta!12-viikkoinenhan on täysin ihminen,vain kovin pieni!
minä kuulin vauvani sydän äänet 8-viikkoisena ja 11-viikkoisena näin ekassa ultrassa,kun vauvani liikkui ja kääntyili sisäälläni..en ymmäärrä naisia jotka vailla katumasta tappaa vauvojaan!
Älä nyt ihminen kärvistele noin kauheasti jostakin abortista. Anna itsellesi anteeksi. Elämä on paljon monimutkaisempaa kuin itsensä alati syyllistävä ja syyllistämään opetettu ihminen tajuaakaan. Usko mua, lapsesi syntyy sulle nyt vain ja ainoastaan siksi, että haluaa tulla kauttasi maailmaan. Et sinä häntä menetä. Ja voi olla, että tämä sielu joka valmistautui kauttasi maailmaan tulemaan joskus aiemmin, on kiitollinen sinulle siitä, että halusit valita tälle paremmat puitteet syntyä nyt vasta. Eikä tämän lapsen tarvitse olla sinulle viimeinen, jos sisarta kerran tälle kaipaat :) Jaksamista ja optimismia.
Meinaatko, että tämän abortoidun lapsen sielu jotenkin jäi odottelemaan parempia puitteita ja syntyy nyt sitten uudestaan?
Eiköhän tällä lapsella ole oma sielunsa.
Mitä tuohon kärvistelyyn tulee, niin on varmaankin enemmän kuin luonnollista, että raskaus nostattaa abortin pintaan ja siitä myös katumuksen ja syyllisyyden.
Ap:lle voimia synnytykseen ja ei muuta kun siskoa tai veljeä tulemaan. Se on myös lapsen etu.
Nyt on myöhäistä kuitenkin surra mennyttä.
Sun pitää keskittyä tulevaan, vaikkakin tosi hienoa, että kirjoitit noista tunteista. Täällä palstalla, kun tuppaa saamaan heti kamalan tunnerypäyksen päälleen, kun vähänkin erehtyy jotain negatiivista abortista sanomaan.
Kiitos erityisesti sulle "höh"...
Ajattelinkin saavani jos jonkinnäköistä
kritiikkiä. Sanasi kuitenkin lämmitti ja
lohdutti :) Aurinkoista kesän odottelua!
Aurinkoisia kevätpäiviä myös sinulle...
Eiköhän jokainen osaa ihan itse päättää mihin uskoo, mihin perustaa omat mielipiteensä. Sielu ei ole mikään vakioarvo ihmisessä, vaan se on eräiden uskontokuntien olettamus ihmisen henkisestä puolesta. Eli sielu asia keskustelussa on aivan älytöntä mennä kumoamaan toisen sanomaa omalla sanomallaan, sillä on sama asia kun riitelisi onko maksa hyvää vai pahaa...
Anyway, usko niin tai näin, mitään se lapsi ei menettänyt. Jos uskoo sieluun, se nousi taivaisiin ja on paremmassa paikassa, tai se lähti kiertoon, kuten mm hindut uskovat. Jos ei usko sieluun, niin mitään ei ole menetetty, mitään ei ole ollut, ei siis ajattelevaa tai tuntevaa ihmistä, ei ollut kuin kuori persoonalle joskus tulevaisuudessa kehittyä.