Moi!
Oli pakko nyt tehdä joku keskustelu sytostaattihoitojen lopettamisesta.
Minulta ne nyt loppui.
Sairastuin munasarjasyöpään viime kesänä, takana on nyt iso leikkaus ja 10 sytoa. 18 v. olin kun syöpä todettiin.
TAYS:sta sanottiin että tuskin syöpäsoluja enää on ja fossa douglas-huuhtelut on ollut jo pitemmän aikaa puhtaat, samoin CA 125 arvo normaaleissa lukemissa.
Tiedän että munasarjasyövässä on suuri uusiutumisen vaara ja lähes kaikilla se myös uusiutuu monen monta kertaa.
Nautin elämästä vaikka takaraivossa onkin pieni pelko ensimmäisen seurantakäynnin takia. Tällä hetkellä odotan hirmuisasti kulmakarvojen, ripsien ja hiusten takaisin kasvua. Alkaa tämä peruukki jo hiukan rasittaa, melkein vuoden päivät olen sitä pitänyt.
Toki menee aikaa hiustenkin kasvuun mutta silti.
Nyt vasta olen huomannut kuinka väsynyt olenkin. Sytojen aikana kun nyt menin kouluunkin tammikuussa, olen vain hammasta purren sinnitellyt työharjoittelun ja luennoilla istumisen kanssa. En ole antanut periksi väsymykselle ja olen tehnyt täyttä päivää. Poissa olen ollut vain sytojen ja niiden aiheuttaman huonon olon takia.
Nyt vasta ymmärtää että olisin voinut ottaa vähän iisimmin, eikä kaikkea olisi tarvinnut tehdä täysillä.
Pelotti kovasti kun kerrottiin ettei hoitoihin tarvi nyt mennä. Samalla oli kuitenkin todella riemastunut ja onnellinen olo. Olen koko sairauden aikana ollut positiivinen enkä ole antanut masennukselle tilaa. Vaikka omien lapsien saaminen on mahdotonta koska kohtua ja munasarjoja ei ole. Maailma on täynnä lapsia jotka tarvitsevat hyvää äitiä.
Mitenkäs te muut syöpäpotilaat jotka olette nyt seurannassa? Miten elämä ilman sytoja tai sädehoitoja on lähtenyt käyntiin? Millaisia tuntemuksia teillä on hoitojen lopettamisen takia? Pelottaako?
Oli pakko nyt tehdä joku keskustelu sytostaattihoitojen lopettamisesta.
Minulta ne nyt loppui.
Sairastuin munasarjasyöpään viime kesänä, takana on nyt iso leikkaus ja 10 sytoa. 18 v. olin kun syöpä todettiin.
TAYS:sta sanottiin että tuskin syöpäsoluja enää on ja fossa douglas-huuhtelut on ollut jo pitemmän aikaa puhtaat, samoin CA 125 arvo normaaleissa lukemissa.
Tiedän että munasarjasyövässä on suuri uusiutumisen vaara ja lähes kaikilla se myös uusiutuu monen monta kertaa.
Nautin elämästä vaikka takaraivossa onkin pieni pelko ensimmäisen seurantakäynnin takia. Tällä hetkellä odotan hirmuisasti kulmakarvojen, ripsien ja hiusten takaisin kasvua. Alkaa tämä peruukki jo hiukan rasittaa, melkein vuoden päivät olen sitä pitänyt.
Toki menee aikaa hiustenkin kasvuun mutta silti.
Nyt vasta olen huomannut kuinka väsynyt olenkin. Sytojen aikana kun nyt menin kouluunkin tammikuussa, olen vain hammasta purren sinnitellyt työharjoittelun ja luennoilla istumisen kanssa. En ole antanut periksi väsymykselle ja olen tehnyt täyttä päivää. Poissa olen ollut vain sytojen ja niiden aiheuttaman huonon olon takia.
Nyt vasta ymmärtää että olisin voinut ottaa vähän iisimmin, eikä kaikkea olisi tarvinnut tehdä täysillä.
Pelotti kovasti kun kerrottiin ettei hoitoihin tarvi nyt mennä. Samalla oli kuitenkin todella riemastunut ja onnellinen olo. Olen koko sairauden aikana ollut positiivinen enkä ole antanut masennukselle tilaa. Vaikka omien lapsien saaminen on mahdotonta koska kohtua ja munasarjoja ei ole. Maailma on täynnä lapsia jotka tarvitsevat hyvää äitiä.
Mitenkäs te muut syöpäpotilaat jotka olette nyt seurannassa? Miten elämä ilman sytoja tai sädehoitoja on lähtenyt käyntiin? Millaisia tuntemuksia teillä on hoitojen lopettamisen takia? Pelottaako?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse sain viimeiset sytot lymfoomaan marraskuun lopussa 2004 ja muutama viikko siitä sain tietää, että syöpää ei enää ole. Jotenkin se ei tuntunut todelta, mutta samalla olin onnesta soikeana. Sen jälkeen meni joulukiireiden merkeissä loppuvuosi ja kaikki hyvin.
Mutta alkuvuodesta 2005 vasta jotenkin tajusin, että se on ohi. Tipuin täysin tyhjän päälle! Vaikka sairaus pelottikin niin hoidot ja tutkimukset toivat turvaa, varsinkin kun koko ajan tapahtui parannusta. Sitten jäin yksin pelkoineni ja olin todella väsynyt kaikesta. Olin masentunut toista kuukautta, kunnes sain jotenkin voimia ja tajusin etten voi elää elämääni peläten syöpää koko ajan. En voi enää antaa sille sellaista hallintaa elämästäni. Minä olin voittanut syövän!
Toki jokainen kontrolli pelottaa vieläkin aivan kamalasti, se alkaa viikko ennen lääkärissä käyntiä. Unettomia öitä, pelkoa ja itkua... Ja kyllä ne pelot tulee aina silloin, kun jostain kolottaa ja särkee! Jotenkin vaan sen kanssa oppii elämään, se vaatii aikaa. Anna sitä itsellesi ja tilaa tuntea kaikki tunteet mitä nyt pintaan nousee! Yritä vaikka löytää kohtalotoveri ketä voit tavata ja jutella. Lähetän sulle virtuaalihalin ja onnea voitetulle taistelulle!!