Menet jonnekin, missä sinun pitäisi puhua ihmisille. Näet heidät ja mietit jo pelkän ulkonäön perusteella, että he ovat sinua vahvempia. Menet aivan puihin, et tiedä mitä uskallat sanoa tai tehdä. Pelkäät, että sanot jotain, jonka joku kumoaa välittömästi. Miksi näin on? Itse pelkään ihmisiä, ja varsinkin niitä, joiden persoona vaikuttaa omaani vahvemmalta. Kuitenkin, kun myöhemmin tutustun heihin, yleiskuva heistä muuttuu. Jopa mielestäni kovat ihmiset ovat lopulta kuitenkin sisältä jotain lämmintä ja pehmeää. Tietysti et voi tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta ennakkokäsitys ihmistä tuntematta yleensä on väärä. Usein työssäni törmään jopa itseäni reilusti nuorempiin ihmisiin, jotka jo pelkästään katseellaan tuntuvat jyräävän minut maanrakoon. Harvoin uskallan katsoa ketään silmiin, mutta jos se joku onnistuu luomaan minulle turvallisen olon, luotan häneen sen jälkeen melko avoimesti. Onko mulla samanlaisia fiiliksiä?
Alemmuuskompleksiko?
Arkako-
4451
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
minulla sama juttu.menen aivan lukkoon,aivan sanattomaksi kun on paikalla vahvoja,ja kova-äänisiä ihmisiä.menen aivan kuin olisin unohtanut kaikki sanat,muistini ikäänkuin katoaa ym.ym. kuin jonkinasteinen shokkitila nostaisi päätään.
olen niin herkkä ja hauras persoonallisuus,niin hajonnut.äänet rikkovat minut,ahdistuneet ihmiset,ylivaltaiset,ym.jotka ovat olevinaan jotakin muuta kuin mitä he oikeesti ovat.ja jos on ilmassa vähänkin halveksivaa käytöstä,tai aistittavissa sellainen,niin huh,
joten et ole ainoa,jolla samoja juttuja.tämä tallainen tekee jonkinasteiseksi invalidiksi,koska silloin oma minuus ei pääse esille.toivon sinulle vahvistusta ja rakkautta.rakkaus on ainut lääke joka korjaa särkyneen.
Toi on vaan plussaa sulle, oot herkkä
Juuh, hyvin tutulta kuulostaa. Mä en koskaan saa ääntäni kuuluville, kun en uskalla. Kaikki muut tuntuvat aina jyräävän ylitseni. Ihmisten kanssa oleminen on joskus tosi vaikeaa...
Mulla on samoja ongelmia. "Kiva" löytää kohtalotovereita. Kai tuollainen alemmuuskompleksi muodostuu ajan myötä. Ollut huonoja kokemuksia jne. Minulle ongelma on se, että alemmuuskompleksista voi ajatuksen tasolla vapautua, mutta tunnetasolla vanhat fiilikset kummittelevat. Vähän mua on auttanut se, että uskon, ettei kukaan ole täydellinen (vaikka jotkut niin luulevat). Kaikki ovat "keskeneräisiä". Eikä itseltään muutenkaan pitäis vaatia liikoja.
Onko muita apukeinoja?