Tuolla vähän alempana on nimim."jättiksen" aloittama keskustelu otsikolla "voi elämä, nyt vietiin älykkyyskin" ja sieltä löytyy myös "viisaan munkin" kommentti otsikolla "oho, teitte väärät johtopäätökset. "Viisan munkin" vastaus on kirjoitettu 4.4 ja eilen pyysin perusteluja hänen väitteilleen. Onko "viisas munkki" tyhmistynyt vai miksi hän ei pysty perustelemaan kysymyksiäni? Odotan edelleen vastauksia tai sitten, jos en saa perusteluja vastauksia, uskon, että "viisaan munkin" on tosiaan aika vaihtaa nimimerkkinsä vaikka siihen "berliinin munkkiin".
Kysymys "viisaalle munkille"!
pelleriina
221702
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Miten muuten itsekurittomuus sopii lihaviin ja tekee meistä tyhmempiä? Mehän oltaisiin ihan pitelemätöntä porukkaa, jos meillä ei olisi itsekuria! Mieletöntä yleistämistä: lihava on itsekuriton ja siten tyhmä, normaalipainoisella on itsekuria ja siten hän on älykäs. Miten joku voi yhdistää tällaiset asiat kuin itsekurittomuus painoon? Minä olen kyllä sen verran tyhmä, etten tajua, mitä noilla asioilla on tekemistä keskenään! Siis kysymys kuuluu: millä perusteilla itsekurin näkee ihmisen painosta? Luulisi olevan helppo "viisaan munkin" perustella väitteensä!!!
Minusta itsekuri on sitä, että en tee kaikkea sitä, mitä mieleeni juolahtaa. Jos suutun jollekin, en lähde kirves kädessä kostamaan. Jos sen tekisin, minulta puuttuisi itsekuri. En myöskään lähde autolla kaahailemaan ylinopeutta, sekin olisi yleistä piittaamattomuutta ja itsekurin puutetta.
SIIS "VIISAS MUNKKI", SAISINKO NIITÄ PERUSTELUJA, JOTA EILEN PYYSIN !!!
No, Pelleriina en nyt oikein ymmärrä miksi niin kaipailet viisaan munkin perusteluja, kun itsekin tiedät, että hänen on aika vaikea niitä antaa. Lihavuushan voi kertoa tavallaan kantajansa henkisistä ominaisuuksista siten, että on psyyken puolella ongelmia ja lohduttautudutaan ruoalla, mutta itsekurin kanssa sillä asialla ei ole mitään tekemistä. Niillä, jotka silkkaa laiskuuttaan ovat itsensä lihottaneet, saattaisi tietenkin olla erilainen näkemys aiheesta. Siinä tapauksessa on voinut olla havaittavissa myös itsekurin puutetta. Noista asioista sinulle voi kertoa esimerkiksi Komea Mies ja jotkut nimimerkittömät kirjoittajat.
Heillä ei tunnu olevan paljon kokemusta psyykkeen merkityksestä ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.
Olen taittanut peistä muutaman kirjoittajan kanssa siitä, onko laihdutuksessa merkitystä sillä että tiedostaa miksi on lihonut. Asia on minun mielestäni erittäin oleellinen, mutta erään nimeltä mainitsemattoman nimimerkin mielestä keino on taianomainen. Tuo mielestäni on selkeä osoitus siitä, että ei ole ollenkaan tunnistettu miksi on kilonsa kerännyt, joten niiden pois pitäminen voi olla hyvin työlästä. Itse ajattelen, että itsensä tunteminen ja menneisyytensä tiedostaminen on a ja o, jos aikoo päästä tilanteeseen jossa ruoka on vain ruokaa, ei lohduttatumisen tai ahdistuksen purkamisen keino. Silloin, jos ruoka on vain ruokaa, siihen voi suhtautua niin että kaloreita ei tarvitse koko ajan miettiä.
Voi perustella väitteeni. Laihdutin noin kymmenen vuotta sitten ihannepainooni ja vähän sen allekin. Laiduttaminen oli oikeastaan tosi helppoa, mutta kun olin tehnyt sen vain laskemalla kaloreita, ei siitä ollut minulle mitään pysyvämpää hyötyä. Kun pääsin tuohon painoon, en enää jaksanut niin tarkkailla mitä söin ja aloin taas työntää kurkusta alas kaikenlaista herkkua. En ollut tiedostanut, miksi olin lihonut ja niinpä en pystynyt sisäistämään terveitä elämäntapoja. Kuitenkin joskus ruoka on minullekin ollut vain ruokaa sillä olen vielä aikuisen painanut alle 50 kiloa.
Tämän kymmenen vuoden aikana olen tehnyt lukuisia yrityksiä laihtua. Hyvin menneen alun jälkeen olen sen projektin kuitenkin aina tyrinyt ja nyt olekin päättänyt, että en edes sitä yritä ennenkuin olen tehnyt raskaimman työn itseni kanssa; kohdannut ongelmat, joita vuosia olen painanut taka-alalle koska niiden silmiin katsominen tekee hyvin kipeää. Jojoilu on henkisesti raskasta ja asiantuntijoiden mukaan terveydelle vaarallisempaa kuin sama paino vaikka olisi ylipainokin. Läskit ovat hyvä suojamuuri pahaa maailmaa vastaan. Olen aika varma, että jos olen sinut itseni kanssa, minun ei tarvitse kokopäiväisesti kaloreita laskea. En ole perimästäni helposti lihovaa tyyppiä, koska aikuisenakin, ennen lohtusyömiseen "lankeamistani" olen ollut lähes alipainoinen.
On mukava seurata ihmisten reaktioita kun on paljon laihduttanut. Silloin punnitaan jyvät akanoista, kenelle ulkokuori merkitsee ihmisissä eniten. Näitäkin ihmisiä surullista kyllä, on olemassa.
"Olen taittanut peistä muutaman kirjoittajan kanssa siitä, onko laihdutuksessa merkitystä sillä että tiedostaa miksi on lihonut. Asia on minun mielestäni erittäin oleellinen, mutta erään nimeltä mainitsemattoman nimimerkin mielestä keino on taianomainen."
Näinhän ei asia suinkaan ole, vaan olen nimenomaan kehottanut pitämään ruokapäiväkirjaa, josta selviää, mitkä seikat aiheuttavat kaloriylijäämän ja sitä kautta lihomisen.
Sinun kohdallasi suosittelisin liikunnan aloittamista tai lisäämistä. Se auttaa painon pitämisessä alhaalla.
...sillä tiedän ilman syömisteni päivittäisiä kirjaamisia, että syön vääränlaista ruokaa ja vielä liikaa. Totta kai paino nousee tuosta syystä, ei siitä ole kysymys sehän on itsestään selvää. Kysymys on siitä, miksi syön noin? Miksi tuhoan koko ajan itseäni syömällä liikaa? Tämän haluan itselleni selvittää ennenkuin ryhdyn laskemaan kaloreita, koska vaikka osaisin eri ruokien kalorimäärät ulkoa ja vielä unissanikin, pelkkä tieto ei minua auta.
Ei tuota normaalijärjellä varustetulla ihmisellä luulisi olevan kovin vaikea käsittää. Koska en ole lihovaa sorttia, en usko että jos ruoka on minulle vain ruokaa eikä lohduke, oikean ruokamäärän syömisestä olevan ongelmaa. Se on itsestään selvää, samoin kuin se oli silloin kun lihomisen kierre ei ollut vielä puhjennut. Ts. silloin kun en syönyt ahdistukseeni ja suruuni.
Ja - en tosiaankaan aio päivystää näillä sivuilla sitten kun ole kiloni LOPULLISESTI pudottanut! Sitten on elämässä aivan muut kuviot, kun oppinut itsestään jotain eikä vain kaloreita laskemalla saanut kilonsa vaivoin pudotettua ja saa tehdä sitä loppuelämänsä. Jotkut selviävät elämänsä läpi ilman että tarvitsee koskaan kohdata itseään syvällisemmällä tasolla. Minä olen onnellinen siitä, että olen saanut lähteä sille tielle, vaikkakin haparoiden, mutta varmana siitä että suunta on oikea.
Liikuntaa pitää lisätä päivien pidetessä. Minulla on jonkinasteista kaamosmasennusta ja mielelläni olisin vain neljän seinän sisällä sillä kammoan myös pakkasta ja kylmää. Ilman joka talvista annosta etelänaurinkoa en varmaan selviäisi talvesta näinkään hyvin. Siellä imen aurinkoa ikäänkuin varastoon pohjolan pimeiden päivien varalle.
Ensinnäkin haluan kiittää sinua Clarissa monista hyvistä kirjoituksista, joissa olet pohtinut ansiokkaasti lihavuutta ja sen syntyä. Valitettavasti täytyy todeta, että turhaan haaskaatte Pelleriinan kanssa ruutia näihin besserwissereihin, joilla ei ole mitään hajua riippuvuussairauksista/syömishäiriöistä... Nehän eivät tunnetusti parane lauseella "lopetat vain juomisen/syömisen/tupakoinnin/piikittämisen/pelaamisen/naiskentelun", vaan vaativat syvällistä analyysiä omasta sielunmaisemasta, mikä saa vastoin parempaa tietoa ja järkeä käyttäytymään itsetuhoisesti.
Niin ja kysymykseeni: Tiedätkö esiintyykö suvussasi alkoholismia? Nimittäin alkoholismilla ja makeanhimolla näyttäisi olevan yhteys: http://www.yle.fi/teema/tiedeuutiset/uutinen.shtml?id=vanha_uutinen78188
Sukuni on hyvin pieni ja mummot ja papatkin ovat yhtä lukuunottamatta olleet haudassa siinä vaiheessa, kun minä olen ensiparkaisuni tähän maailmamaan päästänyt. Ainakaan koskaan ei ole kerrottu, että alkoholiongelmia tässä sukupolvessa olisi ollut. Lähisuvussani ei myöskään ole alkoholisteja, sekä vanhempani että sisarukseni ovat laillani lähes absolutisteja. Olen myöskin ainoa ylipainoinen lähisuvussani. Mielenkiintoinen sinänsä oli tuo tutkimustulos.
Joo siinä olet oikeassa, että joskus tulee tunne, että tulee tuhlattua helmiä sioille. Tällä en tarkoita sitä, että ajatukseni olisivat jotenkin erityisiä ja erinomaisia, mutta tällä palstalla on ikävä kyllä hyvin vähän havaittavissa todellista keskustelunhalua näistä asioista. Suurin osa huutelee puskasta mitä sylki suuhun tuo ja osa on tietenkin liikkeelle ihan provoilumielessä. Harmi sinänsä, sillä mielestäni lihavuudesta puhuminen on paljon tärkeämpää kuin laihduttamiskeskustelut.
On tärkeää ensin hoitaa tauti pois ja sitten vasta miettiä miten jatkossa pysyisi terveenä.
Tuskin kukaan on ylipainoinen sen takia, että ei tietäisi miten syödään terveellisesti. Pelkkä tieto siitä ei ainakaan minua auta. Tälläistä vertaisryhmää joka tämän asian on oivaltanut ja allekirjoittanut, on vaikeampi löytää. Laihtumisneuvoja on kyllä maailma pullollaan.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä, että tänä päivänä kukaan ei ole lihava tiedon puutteen takia. Itselläni on BED, jonka olin itseasiassa diagnosoinut jo ennen kuin menin hakemaan ammattiapua. Menin siis psykiatrille ja kerroin tai paremminkin sen ensimmäisen käyntikerran aikana suorastaan "oksensin" asioita ulos itsestäni. Kerroin kuinka olen koko aikuisikäni lihonnut ja laihtunut, välillä syönyt kuin sika, välillä yrittänyt oksentaa, välillä en ole syönyt oikeastaan mitään. Tämä alkoi jo lapsuudessa, mutta eihän lapsi näitä asioita ymmärrä.
Ennen ammattiapua vielä sairastuin reumaan ja tietenkin sain tätä "kuuluusaa" kortisonia ja muut lääkkeet päälle. Kortisonihan tunnetusti turvottaa ja isoilla annoksilla, joita minullakin oli alussa, lisää ruokahalua. Sen tietää mitä siitä seuraa: lisää syömistä. Itse minä sen ruuan suuhuni työnsin, mutta niin kuin sanoin kortisoni vielä lisäsi nälän tunnetta. Minä kun olen pystynyt syömään itseni oksennuksen partaalle ilman nälkääkin, niin ei varmaan ole kauhean vaikea kuvitella, että vielä jatkuvan nälän myötä söin, söin, söin... Ja lihosin lisää. Onneksi lopulta olo oli psyykkisesti niin paha, että älysin lähteä hakemaan apua.
Psykiatrini diagnoosi oli pitkäaikainen masennus ja siitä johtuva lohduttautuminen välillä syömällä, välillä syömättä. Siis tätä jojoilua on jatkunut oikeastaan melkein koko ikäni. Syytä vain en yksin pystynyt selvittämään. Se on kuin olisi "tyhjä aukko" sisuksissa, joka on pakko täyttää ahmimalla.
No, minulla oli niin hyvä tuuri, että olen saanut Kelan tukemaa terapiaa, nyt jo toista vuotta. Siitä on ollut suuresti apua, yksin en koskaan olisi päässyt tähän asti, missä nyt olen. Ahmintaa on nykyään hyvin harvoin, onneksi. Paino on pudonnut "huippulukemista n.10-12kg.
Myös asiat, joita en tiedostanut, ovat alkaneet selviämään, solmut aukeamaan. Nyt on jo paljon parempi olo ja katse luottavaisena tulevaisuuteen, uskon, että lopulta minustakin tulee "ehjä".
Tämän kerron sen vuoksi, että lihavuus ei tosiaankaan ole mikään tyhmän ja ahneen lopputulos, vaan hyvin monimutkainen sairaus (ainakin osalla meistä). Mutta jatkamme taistelua, ei toisten, vaan itsemme takia!
Terv. Pelle-Riina
Hyvin kuvasit, että on kuin olisi joku tyhjä aukko jota yrittää syömällä täyttää. Minulla on lisäksi sellainen tunne, että elän elämääni ulkopuolisena katsellen ja hyvin harvoin elän elämääni "täysillä". Haluaisin, mutta en osaa. Kiitos sen, että olen vähän päässyt alkuun tässä itseni tuntemisessa, näitä hetkiä sentään on vähän useammin. Hetkiä, jolloin voi kokea olevansa ehjä ja kokonainen.
Yli puolet elämästäni olen ollut vain puolikas. Seurustelin aikoinaan vakavasti pitkähkön ajan ja olimme molemmat varmoja, että vietämme loppuelämämme yhdessä. Noin ei kuitenkaan käynyt, elämä kuljetti meidät eri suuntiin ja hänen mukanaan minusta kuoli jotain. Vaikka rakkaus häneen on kuollut kauan sitten, sisälleni jäi surullisuus, jota en saa itkettyä pois. Se vie elämästä sen parhaimman terän, kun mihinkään ei anna itseään kokonaan vaan toimii niinkuin auto, josta on akku hajoamassa. Puolivaloilla.
Olen kuitenkin onnellinen rakkaasta aviomiehestäni ja ihanista lapsistani. Miehellä on ollut varmasti kestämistä kanssani, olisihan elämä helpompaa jos olisi itsensä kanssa sinut, mutta kohta kaksikymmentä vuotta olemme kuitenkin jo saman ruokapöydän ääressä istuneet. Tiedostan, että myös lapsuudessani on jotain kipeitä, selvittämättömiä asioita. Se kuitenkin helpottaa, että on alkanut oppia armahtamaan itseään. Vaikka tiedänkin, että syön suruuni joka on käsittelemättömänä jossakin sisälläni, on sen asian kanssa tänä päivänä helpompi elää. Usein toivoisi, että voisi olla tavallinen tallaaja, joka ei koe kaikkia asioita syvimpiä syövereitä myöten, mutta niin se varmaan on kuten jossakin runossa sanotaan, että "tie valitsi sinut ja sinun osasi on kiittää".
Olen tavallaan kiitollinen monista fyysistä sairauksista joita matkalle on annettu. Kun on käynyt todella syvällä ja alkanut monen sairaalajakson jälkeen siitä, että on aamulla jaksanut nousta sängystä ylös, löytää elämästä monia kiitollisuuden aiheita. Helpomminkin olisi elämäänsä voinut elää, mutta olisinko sitten huomannut sen kaikkia värejä. Värejä, jotka nyt alkavat kirkastua alettuani hiukan ymmärtää elämää ja itseäni.
"Helpomminkin olisi elämäänsä voinut elää, mutta olisinko sitten huomannut sen kaikkia värejä. Värejä, jotka nyt alkavat kirkastua alettuani hiukan ymmärtää elämää ja itseäni." Lainasin tuon lopun kirjoituksestasi, koska se oli niin hyvin sanottu. Olen itsekin monesti ajatellut, että ilman näitä kokemuksia, joita elämässäni on ollut (varsinkin lapsuudessa), en koskaan olisi päässyt lähellekään sitä, mitä olen tänä päivänä. Eli toisin sanoen, asioilla on aina ainakin kaksi puolta ja voi olla, että sen ruosteisemman, kolhiintunemman toiselta puolelta, löytyy kirkaampi ja ehjempi puoli elämään.
Olen myös oppinut antamaan anteeksi, mikä on ollut minulle aina vaikeaa, jos koen, että minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Nyt ymmärrän sen, että jatkuva ikävien, kipeiden asioiden vaaliminen, vie vain turhaa energiaa ja alan pikku hiljaa ymmärtämään, mitä anteeksiannolla tarkoitetaan. Kai se on niin, että parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
Olen vieläkin huono luottamaan useimpiin ihmisiin, mutta eiköhän sekin ala luontua joskus. Jos tarpeeksi monta kertaa pettyy, on vaikea luottaa toisiin. Mutta edetään askel kerrallaan kohti ehjempää itseämme!
Ystävällisin terveisin ja parempaa huomista toivottaen: Pelle-Riina
Jos todellakaan et pysty olemaan syömättä, käänny lääkärin puoleen. Olet vakavasti sairas, etkä varmasti saa riittävää hoitoa internetin kautta.
Kerrankin Komea Mies tunnusti, että on joku asia mitä hän ei saa neuvoillaan täällä nettipalstalla hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Voit kuitenkin olla huoletta, asiani ovat sekä terapeutin että lääkärin tiedossa ja hoidossa ja olen pienin askelin matkalla kohti eheytymistä ja täydempää elämää.
Kuitenkin viestisi oli edelleen yhtä yksioikoinen. "Jos todellakaan et pysty olla syömättä, mene lääkäriin" - hmm eiköhän kaikki lihavuus johdu siitä, että ei voi olla syömättä liikaa.
"Et saa riittävää hoitoa internetin kautta" - mikä estää yhtäaikaisen asianmukaisen hoidon ja täällä kirjoittamisen yhtenä terapian keinona? Eikös tämä palsta ole juuri sitä varten, että täällä keskustellaan lihavuudesta? Näyttää siltä, että jos joku haluaa täällä keskustella asiallisesti, hänet yritetään heti vaientaa. Arvelitko, että sinä taas ratkaiset ongelmani ja neuvot menemään lääkäriin? Miksi arvelit, että en olisi sitä itse ymmärtänyt tehdä, ennenkuin Komea Kaikkitietävä Mies taas neuvoillaan pelastaa maailman?
Kuka vielä kehtaa väittää että tällä palstalla kirjoittelu on turhaa . Te kaksi viisastanaista , Clarissa ja Pelleriina olette saaneet minutkin näkemään selvemmin syömiseni syviä syitä : ) Tuttu tunne minullekin tämä täyttymätön musta aukko sisälläni . Hämärä muistikuva lapsuudestani kun yritin kertoa äidilleni miltä minusta tuntuu . Sanoin että minun tekee niin kovin mieli ja ikävöin että ihan koskee mutta se helpottaa vähän kun juon vaikka lasin maitoa . Isäänihän minä ikävöin . Isä oli elämäni tärkein ihminen ja hän kuoli kun olin 5 v. Lapsen surua ei silloin hoidettu millään lailla , se ei ollut jotenkin niin tärkeää kuin aikuisen suru . Piti vain olla kiltti tyttö kun äidillä oli niin vaikeaa . Kouluun meno ei helpottanut asiaa koska jouduin heti kiusaamisen kohteeksi . Silloin terveystarkastus tehtiin niin että iso puntari ja mittauslaite tuotiin luokan eteen korokkeelle . Siinä sitten riisuttiin alusvaatteisilleen ja mentiin aakkosjärjestyksessä tippaiitan tökittäväksi . En unohda koskaan kuinka hän kajautti kiukkuisella äänellä : Sinähän olet ylipainoinen ! Se ei ainakaan vähentänyt kiusaamista . Siitä kiusaajat ikäänkuin saivat luvan kiusaamiselle . Kun mielessä oli pohjaton suru isän vuoksi ja olen aina ollut kiltti luonteeltani en kouluajoista paljoa nauttinut .
Jos olet yhtään ajatuksella lukenut Pelleriinan ja Clarissan kirjoituksia, hehän ovat koko ajan puhuneet tästä sairaalloisesta suhtautumisesta ruokaan, jota ei syödä pitääkseen nälkä loitolla vaan turruttaakseen HENKISTÄ pahaa oloa. Ja silti hekin ovat varmasti koko ajan tienneet, että painon pudotus tapahtuu energiavajeella, siis syödään vähemmän kuin kulutetaan. Nytkö vasta oivalsit tämän sairauden tuolta itsestäänselvyyksien jankutukselta?
Tuossapa sinulle ja muille "syökää läskit vähemmän ja liikkukaa enemmän" -liikkeen edustajille tietoisku eräästä sairaalloista ylipainoa aiheuttavasta SAIRAUDESTA:
http://www.yle.fi/genreportaalit/portaali.php?genre=terveys&osannimi=ajassa_mielenterveys&jutunid=6530
Jaettuna ilo kaksinkertaistuu ja suru puolittuu. Myös kokemusten jakaminen tällä palstalla voi toimia niin. Jatketaan keskusteluja ja opetellaan elämään. Hyvää alkavaa viikkoa sinulle!
Sympatiani sinulle! Minullakin on noita samankaltaisia muistoja koulun punnituksista. Meidät punnitsi syksyisin ja keväisin jumppamaikka. Pelkäsin ja jännitin niitä punnituksia, kun ei tosiaan ollut mitään suojaa vaitiolosta puhumattakaan, vaan koko luokan tytöt ympärillä opettaja julisti isoon ääneen painon. Minä yritin aina jotenkin unohtua ja olin yleensä viimeisenä punnituksessa.
En haluaisi noita aikoja takaisin, etkä varmaan sinäkään. Mutta me mennään pikkuhiljaa eteenpäin, sanokoot tämän palstan provoilijat mitä tahansa! Me ollaan ARVOKKAITA IHMISIÄ, eikä sitä voi kukaan muuksi muuttaa.
Ystävällisin terveisin Pelle-Riina
Sinulle iso KIITOS ymmärtäväisestä kirjoituksesta. Se tuntui hyvältä ja ihaltavalta, että joku uskaltaa puolustaa meitä, eikä vain keksiä uusia "nimikkeitä".
T: Pelle-Riina
Jos sinä olisit ajatuksella lukenut minun kirjoituksiani, niin olisit huomannut, että olen lukuisia kertoja tällä palstalla kehottanut, että jos henkilöllä on diagnosoitu sairaus, joka vaikuttaa laihduttamiseen, kannattaa noudattaa lääkärin ohjeita painonpudotuksessa. Mikäli epäilee olevansa sairas, kannattaa mennä lääkäriin diagnosoitavaksi. En aio kuitenkaan toistaa tätä jokaisessa viestissäni, koska sen luulisi jokaisen ymmärtävän itsekin.
En ole psykiatri, enkä osaa parantaa masennusta tai muitakaan psyykkisiä sairauksia ja siitä on aivan turha minua arvostella. Terveysneuvojakin on turha kysyä, jos ei niitä kuitenkaan noudata.
Nyt taisit vähän kaunistella totuutta, sillä aika pitkälle pitäisi varmaan kirjoituksiasi katsella, että sieltä löytäisi sellaisen kirjoituksen, jossa olisit kertonut ymmärtäväsi lihavuuden todelllista syntyperää. Olet kirjoittanut palstalle varmaan päivittäin ja aina viesti on ollut sama: Lihomisessa on kyse vain siitä, että syödään liikaa. (Näinhän asia yksioikoisesti katsottuna on, mutta tärkein kysymys kuuluu: MIKSI sitten syödään liikaa?)
Onko sinulta joku kysellyt terveysneuvoja? Minä en ainakaan ole huomannut ja siitä huolimatta olet niitä kuitenkin suurinpiirtein joka viestissäsi tuputtanut. Senkin jälkeen kun on selvällä suomenkielellä kerrottu, että niitä ei kaivata.Tuo lauseesi, että terveysneuvoja on turha kysellä jos niitä ei noudata, puhuu kyllä sen puolesta että et olet psykiatri, sitä ei tarvitse erikseen kertoa. Et ymmärrä ihmismielestä todellisuudessa yhtään mitään.
Miksi palloilet niin aktiivisesti tällä palstalla jonka nimi on lihavuus? On toinen hyvä palsta tässä saman terveyssarakkeen alla, nimittäin laihdutus, jossa varmasti arvostetaan neuvojasi.
Tällä palstalla kukaan tuskin käy laihdtustietojen puutteessa, niitä saa jokapuolelta silloin kun niitä tarvitsee. Mutta kehottaisin silti pieneen asennemuutokseen ennen palstan vaihtoa. Ehkä sinua ei kauheasti sympatiseerata sielläkään palstalla, mikäli et muutu yhtään inhimillisemmäksi. Aina oikeassa olemisen tarve ei osoita mitään ihmisen viisaudesta, mutta kertoo hänen omista, ehkä tunnistamittomistakin ongelmista sitäkin enemmän.
Sellainen ihminen, joka on itse onnistunut kaikessa ja täydellinen, on vain ihmisen kuori. Voi vain arvailla miksi sellainen, kaiken inhimillisyyden yltään ravisteleva kuori on pitänyt kehittää.
Olen pahoillani, jos olen ymmärtänyt sinut väärin :( Se ei ole ollut pääasiallinen tarkoitus. Olen kyllä tällä palstalla kertonut, että minulla on diagnosoitu BED ja saan siihen terapiaa, joka on auttanut todella paljon.
Täällä vain on niin monia, jotka eivät usko tällaisen taudin olemassa oloon, vaan vastaukset ovat yleensä aina törkyjä. BED löytyy tautiluokituksesta ja on sairaus siinä kuin anoreksia ja bulimiakin. Kaikki nämä taudit ovat lähtöisin "korvien välistä", joten pelkkä kehotus laihduttamaan, ei auta.
Ei minultakaan puutu tietoa, kuinka painoa saa tippumaan, mutta kohdallani asia ei ole niin yksinkertainen. Iloinen uutinen on, että olen viime kesästä laihtunut 10-12kg (vähän vaihtelee hormonitoiminnan vuoksi), mutta en ole ollut millään "kuurilla", vaan alan pikku hiljaa saada ahmimista kuriin.
Ystävällisin terveisin (oikeasti): Pelle-Riina
Minä en ole onnistunut pudottamaan painoani juuri ollenkaan samassa ajassa vaikka olen laihdutuskuurilla.
Minulla ei ole Bed:iä
Mikä minulla sitten on?
Sairaalloinen suhtautuminen omaan minäkuvaanko?
En ole sairaan lihava, noin 10 kiloa olisi hyvä pudottaa.
Olen jatkuvasti laihdutuskuurilla, en laihdu kun heti aloitettuani lihon kaikki korkoineen takasin.
Ajattelen laihduttamista keskimäärin 3 krt päivässä.
Teen exell taulukoita painokäyriä, ruoka ja liikuntapäiväkirjoja.
Painonvartijoissa olen ollut 10 viikkoa joista puolet lintsannut kun on pisteet ylittyneet ja paino on tulut heti takasin.
Miksi lihon heti jos syön enemmän?
Heräilen öisin, muutaman kerran ajattelen aina ensiksi lihavuuttani.
En kuitenkaan ole muuten itsekeskeinen, autan ja huolehdin muista hyvin paljon.
Teen raskasta työtä ja hoidan kotia ja lapsia.
En siis syöpöttele joskus käytän ulostuslääkettä ennen painonvartijoita, että vaaka näyttäisi pudotusta.
Joskus tekee mieli karkkia ja pureskelen niitä hetken ja syljen pois.
Mikä mulla on.
Olen aika yksinäinen.
Useimmat ihmiset ovat lihavia siksi ja vain siksi, että syövät liikaa ja kuluttavat liian vähän. Selkeä vähemmistö on lihavia siksi, että ovat sairaita. Neuvoni on - kuten olen usein ennenkin sanonut - tarkoitettu perusterveille, mutta ylipainoisille ihmisille. Jos teillä on sairaus, menkää lääkäriin. Keskustelupalsta ei teitä auta.
Se, että kaikki lihavat tietäisivät, miten painoa pudotetaan, on tietenkin täyttä puppua. Miten muuten olisi mahdollista, että on olemassa kokonainen teollisuudenala, joka tuottaa huijaustuotteita saunabeltistä ananaskapseleihin ja markkinoi niitä laihdutuksen avuksi?
Toinen huuhaakäsitys on sitten tuo itsekurin korostaminen, mitä täälläkin on viime päivinä jauhettu. Järkevä ruokavalio ei vaadi mitään erityistä itsekuria.
Onko sinun mahdottomuus ymmärtää, että on mahdollista sekä olla "hoidossa", että keskustella täällä palstalla? Ovatko ne todella jotenkin mielestäsi toisensa poissulkevia tekijöitä? Jos, niin toivottavasti pystyt myös perustelemaan mielipiteesi. Tämän sivun yläreunassa ei tietääkseni lue, että tarkoitettu niille lihaville jotka ovat lihavia ilman henkisiä ongelmia. Tämä palsta on auki kaikille lihaville. Se asia on sitten erikseen mitä normaalipainoinen (kertomansa mukaan, todisteitahan ei ole nähtävissä) tyyppi tekee täällä päivittäin. Eli lyhyesti sanottuna, luulen että jos tälle palstalle aletaan rajoituksia laittamaan, sinä olet ensimmäisten lähtijöitten joukossa.
Tuo väitteesi että tuo "laihdutusteollisuus" on olemassa vain sen tähden, että ihmiset eivät tiedä miten laihdutetaan, on täyttä puppua. Tuo teollisuudenala on olemassa sentähden, että ylipainoisia on niin suuret määrät ja suurin osa kuvittelee, että on olemassa oikotie onneen ja painon saa tippumaan noilla poppaskonsteilla. Se ei tarkoita sitä, että he eivät pohjimmiltaan tietäisi miten asia on. Nykypäivän ihminen on niin mukavuudenhaluinen ja malttamaton, että kaiken pitäisi tapahtua nopeasti ja ilman vaivaa, niin myös laihduttamisen.
Viimeisen kerran kiinnittäisin huomion palstan nimeen. Lihavuuspalsta alkaa toki samalla kirjaimella kuin laihdutus, mutta muuten niillä ei paljon yhteisiä tekijöitä ole. Siellä on monta hyvää alaotsikkoa, joissa niistä asioista voi keskustella. Voithan tietenkin ehdottaa myös tälle palstalle alaotsakkeita tyyliin laiskuuttaan lihavat/henkiset sairaudet. Mutta varo sitten ottamasta mitään kantaa jälkimmäiseen, sillä omankin tunnustuksesi mukaan siitä sinulla ei ole mitään käsitystä. Siitä kertoo jo tuo eräs yksioikoisista neuvoistasi "menkää lääkäriin. Keskustelupalsta ei teitä auta". Miten arvelet lääkärissä käynnin ratkaisevan ongelmat. Se ei ole mikään hokkuspokkuskonsti joka ratkaisee ongelmat sen kummemmin kuin nuo sinun pillerisikään. Kyllä se työ eheytymiseksi on ihan itse tehtävä, ei sitä lääkäri pysty tekemään. Lääkärit ja terapeutit voivat siinä auttaa, mutta avainasemassa on ihminen itse. Niinpä kaikki keinot hyvään lopputulokseen pääsemiseksi ovat sallittuja ja jopa suotavia. Keskustelu vertaisryhmässä livenä ja anonyyminä on yksi parhaista keinoista siihen.