Haluaisin kuulla raittiutta opettelevien ihmisten kokemuksia retkahtamisesta. Tänään olisi tullut kaksi ja puoli kuukautta selvinpäin, mutta viikonloppu menikin perjantai-illan ja lauantaina aamusta asti humalajuomisen merkeissä. Helmi- ja maaliskuu meni AA:n tuella suhteellisen kivuttomsti, mutta ilmeisesti minulla oli vielä tarvetta kokeilla, "josko pystyisin ottamaan yhtenä iltana kohtuullisti ja jättämään siihen, kun olin ollut pidempään juomatta ja miettinyt asioita eri kantilta". Muisti menikin jo perjantai-iltana jossain vaiheessa, nukkumaanmenosta en muista mitään ja lauantaina lähdinkin asiaa sen kummemmin pähkäilemättä kauppaan hakemaan kaljaa. Päivä meni perinteiseen malliin syömättä, oksennettuakin tuli ja yhtenäistä muistikuvaa senkään päivän tapahtumista ei täysin ole.
Eilen sunnuntaina olo oli tietysti nöyryytetty. Olen vajaa 30-v. mieshenkilö, ja kärsin juomisestani.
Mielenkiintoista onkin se, millainen päähänpinttymä alkoholi kokonaisuutena minulle nykyään tuntuu olevan. Jotenkin minua hämää se, että tähän mennessä elämääni en ole osannut ottaa kohtuudella oikeastaan koskaan, viime vuosina juomiseni on tuntunut pahenevan, kaikki minua tuntevat henkilöt ovat olleet jo kauan huolissani minusta, olen etsinyt faktaa alkoholin vaikutuksista, tehnyt itsearviointitestejä joiden mukaan kuulun riskiryhmään, käynyt psykologilla "keskivaikean masennuksen" takia jne., nyt AA:ssa. Päivisin lueskelen näitä keskustelufoorumeita ja kirjottelenkin silloin-tällöin jotain. Tarve puhumiselle on suuri. Alkoholi ja siitä irtipääseminen on päälimmäinen ajatukseni.
Kaikesta huolimatta: MITEN IHMEESSÄ minulla oli edelleen halua uskoa, että pystyisin juomaan kuten muutkin? Mitä minulle pitää vielä joku kerta sattua, että saisin täydellisen varmuuden alkoholismistani ja tarve kokeiluihin loppuisi? Tällä hetkellä ei nyt taas tee mieli ottaa, mutta mistä sen taas tulevaisuudessa tietää etten jonain päivänä taas löydä itseäni ihmettelmässä kohmeloisena, että "miten se taas näin meni?"
Niin, niistä kokemuksistanne: saitteko raittiuden kerralla vai retkahdusten kautta?
Eilen sunnuntaina olo oli tietysti nöyryytetty. Olen vajaa 30-v. mieshenkilö, ja kärsin juomisestani.
Mielenkiintoista onkin se, millainen päähänpinttymä alkoholi kokonaisuutena minulle nykyään tuntuu olevan. Jotenkin minua hämää se, että tähän mennessä elämääni en ole osannut ottaa kohtuudella oikeastaan koskaan, viime vuosina juomiseni on tuntunut pahenevan, kaikki minua tuntevat henkilöt ovat olleet jo kauan huolissani minusta, olen etsinyt faktaa alkoholin vaikutuksista, tehnyt itsearviointitestejä joiden mukaan kuulun riskiryhmään, käynyt psykologilla "keskivaikean masennuksen" takia jne., nyt AA:ssa. Päivisin lueskelen näitä keskustelufoorumeita ja kirjottelenkin silloin-tällöin jotain. Tarve puhumiselle on suuri. Alkoholi ja siitä irtipääseminen on päälimmäinen ajatukseni.
Kaikesta huolimatta: MITEN IHMEESSÄ minulla oli edelleen halua uskoa, että pystyisin juomaan kuten muutkin? Mitä minulle pitää vielä joku kerta sattua, että saisin täydellisen varmuuden alkoholismistani ja tarve kokeiluihin loppuisi? Tällä hetkellä ei nyt taas tee mieli ottaa, mutta mistä sen taas tulevaisuudessa tietää etten jonain päivänä taas löydä itseäni ihmettelmässä kohmeloisena, että "miten se taas näin meni?"
Niin, niistä kokemuksistanne: saitteko raittiuden kerralla vai retkahdusten kautta?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos on opetellut dokaamaan raskaimman päälle niin sitähän se tahtoo olla.
Oikeastikkin voi opetella juomaan vähemmän. Se on mutkikasta kun kännissä tuo arvostelukyky nyt on monesti mitä on.
Itsellä on silleen että voi dokata joskus kotosalla ihan muistit pois mutta pilettään tulee mentyä autolla selvinpäin.. outoa :)
Ja edelleen... Ei taida olla olemassa ketään joka on heittäytynyt raittiiksi kerrasta. Kaikilla ratkee joskus, joku ottaa wappusiman ratkeemisena ja joku sen kun menee pari viikkoo muistit pois. Mutta mitä sitten. Jos dokasit nyt niin morkkiksen ansiosta oot sitten taas aikasi selvin päin :DDD
Tajusin, että minulla on alkoholiongelma jo useita vuosia ennen kuin pääsin AA:han. Olin vuoden kuivilla omin voimin pitkän avioliittoni vuoksi, sitten kokeilin Revia-hoitoa ja kohtuujuomisen opettelemista, sen jälkeen lähinnä loma-aikana käsiin räjähtäneiden viikon juomaputkien tuskastuttamana A-klinikkaa, antabushoitoa ja juomisen lopettamista. Samalla sairastin minäkin vuosia keskivaikeaa masennusta, työuupumusta ja smanakaltaisia itsensä kanssa elämäänsopeutumattomuudesta kertovia kipuiluja.
AA:han pääsin ensimmäisen kerran juuri traagisten loma-ajan juopottelujen seurausten ajamana, kun voimat olivat kadonneet ja mielenterveys häviämässä. Sain kolme-neljä kuukautta raittiutta, mutta sitten oli lähdettävä juomaan. Syitä olen pohtinut paljon. Luulin yksinkertaisesti, että en ole alkoholisti - en ainakaan sellainen kuin muut. Pidin itseäni ohjelmasta tuttuna erikoistapauksena. Toipumisohjelma tuntui lapselliselta ja osasin sen ja kaikki selitykset ulkoa. En vain ollut katsonut kohdallani tarpeelliseksi tehdä siinä mainittuja askeleita 4-9 eli niinsanottua elämäni siivoustyötä. Vika oli ollut mielestäni lapsuudessa, muissa ihmisissä ja maailmassa, että minä oireilin juomalla. Toinen pääsyy oli, että juomatonta viinaa oli vielä liikaa. Minähän en voinut olla oikea alkoholisti, koska minulla oli hyvä arvostettu ammatti ja hyväpalkkainen oma työpaikka, olin fyysisesti hyvässä kunnossa ja testeinkin todetusti älykäs ja sivistynyt ihminen.
Jätin palaverikäynnit pois, koska en kokenut samaistuvani muihin ja tunsin, että minua kohdeltiin AA:ssa yliolkaisesti ja pidettiin ylpeänä. Kun välit katkesivat naisystäväni kanssa mitättömän riidan takia (jota itse paisuttelin), oli sitten se tarpeellinen syy saatu helpotuksen etsimiseen tutusta aineesta. Puoli vuotta juotuani olinkin päätynyt sairauslomalle, menettänyt työpaikkani ja ammattikunniani, vähät ystäväni, lasteni huolto-oikeuden, fyysisen kuntoni ja sen minua eniten pönkittäneen asian - älykkyyteni. Mielenterveys oli mennyt ja mielisairaalapaikka avoinna odottamassa.
Silloin sain kuitenkin ymmärryksen, että minulle olisi olemassa mahdollisuus. Se ei vaatinut kuin nöyrtymisen ja täydellisen "kasvojeni menetyksen". Palasin AA:han.
Kumma kyllä nyt olinkin alkoholisti, aivan samanlainen kuin muut. Samat ihmiset ottivat minut tukea tarjoten ja ystävällisesti vastaan. Ja tajusin, että niin oli tehty ensimmäisellä kerrallakin - olin itse vain ollut piilossa epäluulojeni ja paremmuuteni kuoren sisällä. Ohjelma ei ollutkaan enää lapsellinen ja raittiden päivien mukana askeleet 4-9 tulivat eteeni tarpeellisina, vaikeina mutta mielenrauhan tarjoavina. Nyt raittiutta on kertynyt vuoden verran, masennus on parantunut, ammatinvaihdos edessä, lapset hoidossa luonani, naisystävän kanssa muodostunut syvä kiintymys-rakkaussuhde, fyysinen kunto palannut ja elämä maistuu. Mutta nyt olenkin alkoholisti - tosin toipuva sellainen. Ja AA:n ansiosta raittiina.
Toivottavasti en enää erehdy luulemaan itsestäni jotakin muuta. Mutta jos se on edessä niin se on toipumiselleni välttämätöntä. Ja takaisin hoitopaikkaani voin palata milloin vain, jos vain oma ylpeys ja ymmärrys sen sallivat. Mutta kokeilla en halua...
Kaikkea hyvää ja voimia samaan suuntaan vievällä polulla.
Olipa mielenkiintoista luettavaa, olet Sinä kyllä tehnyt paljon työtä raittiutesi eteen!Onnea!
Nöyrtyminen, sen jouduin minäkin kokemaan.
En nöyrtynyt ihmisille vaan elämälle.
Nyt "neljättä" vuotta raittiina olen vielä nöyrä elämälle. Itsetuntoni on kasvanut arvoon ,mikä pitäisi kuulua jokaisen ihmisen perusoikeuksiin.
Niin vei viina ihmisarvoani totaalisesti.
Nyt pidän itseäni yhtä viisaana,kun mitä voi vain blondi pitää.
Olipa mukava lukea kannustava viestisi. Kannustusta kun täällä harvoin tuntuu saavan. En ehkä aina sitä itsekään osaa antaa tarvitseville, vaikka yritys on kyllä hyvä :-).
Oikeassa olet, työtä olen tehnyt raitistumisen eteen. Ja tie on ollut välillä kurainen ja raskas. Siksi pyrin joskus muita auttamaan, mikäli se vain on mahdollista, ettei kaikkien tarvitsisi käydä samaa ruljanssia läpi. Mutta ymmärrän kyllä, että minun tapani raitistua ei sovi kaikille, eikä missään nimessä ole se ainoa oikea tapa. Hyvä ystäväni raitistui yli 6 vuotta sitten ihan omin voimin, hiukan A-klinikan antabushoitoa alussa hyödyntäen. Raitistua ei mielestäni voi väärin, niinkuin tulipaloa ei kai sammuttaakaan väärällä tavalla...
Kaikkea hyvää Sinulle ja muista, että liika viisaus se näyttää elämässä olevan vain haitaksi monille. Tällä tarkoitin tuota blondikommenttiasi. Voithan aina värjätä hiuksesi - eikös se ole blondilla ns. tekoäly? ;-))
syksyä 2002 "retkahdin" lukemattomia kertoja. Kirjoitan sanan lainausmerkeissä, koska kyse ei oikeastaan ollut edes retkahduksista vaan alkoholistille tyypillisistä maanantailupauksista, jotka pettivät jo samana tai seuraavana päivänä.
Mutta vielä AA:han päästyänikin meni nelisen kuukautta (8/02-12/02) samaan tyyliin. Pisin juomaton aika oli 12 vrk, sekin rystyset valkoisina sinnitellen.
Tänään ajattelen niin, että retkahdus on prosessi joka on alkanut jo ennen varsinaista juomista. Jossain vaiheessa ajatukset ovat jo lähteneet ikään kuin väärälle raiteelle, ja jos sieltä ei huomaa ajoissa tulla pois niin lopputuloksena on retkahtaminen. Matti Rossin sivuilta olen muistaakseni löytänyt hyvän kuvauksen tästä prosessista.
Mutta onneksi aina on mahdollisuus aloittaa uudestaan, silloin kun retkahduksesta selviää säikähdyksellä (eikä mene henki tai terveys).
Tervetuloa takaisin jengiin.
Mutta miksi
siellä kaiken keskellä oli jokin kristinuskon rukous??? Miksi Rossi ei käsittele alkoholismia sairautena? Ja miksi Rossi levittää tietoutta vain AA:sta? Ja miksi Rossilta ei ollut ainoatakaan linkkiä virallisiin alkoholi apuihin esim:
http://www.a-klinikka.fi/
Monet uskonnot kieltävät kaikenlaisen itsensä päihdyttämisen. Mutta tunnettu professorikin laittaa sivuilleen rukouksia???
Huhuu!!!!
sinullekin (MC FREE). Miksi minulta kysyt, miksi et Rossilta itseltään?
Aina kannattaa olla kriittinen lähteiden suhteen, ja Rossin sivuilla on paljon kamaa jota en käyttäisi jos olisin tekemässä aiheesta tutkimusta tms. Silloin turvautuisin mieluummin esimerkiksi KTL:n sivustoihin. Mutta Rossilla on paljon selkeää "taviksille" suunnattua kamaa.
On siellä muistaakseni keskustelupalstakin, laitapa kysymyksesi sinne.
on varmasti hyvin yksilökohtaista, joillekin prosessiin kuuluu useampia juomisen "lopettamisia", toisilla näköjään homma pätkähtää poikki kerrasta. Itse join noin viidentoista vuoden ajan, eli käytännössä melkein koko aikuisikäni, liikaa. Eli kerralla melkein aina tajun kankaalle ja vapaa-aika tarkoitti lähes aina juopotteluaikaa. Viimeisen kolmen vuoden aikana nykäisin loppukirin, eli sinä aikana en ainakaan muista viettäneeni yhtään kokonaista vuorokautta ilman viinaa. En koskaan kokenut juomisellani lääkitseväni mitään muita vaivoja, ahdistuksia tms., join koska se oli mielestäni yksinkertaisesti mukavaa, kännissä oli hauska olla. Huomasin kyllä jo kymmenen vuotta ennen kuin lopetin ryyppäämisen, että olen riippuvainen alkoholista, enkä pysty olemaan juomatta. Silloin en oivaltanut että se mikä minulta todellisuudessa puuttui, oli halu lopettaa. Lähipiirin painostuksesta kävin noitten viimeisten vuosien aikana muutaman kerran lääkärillä hakemassa Revia- ja Antabusreseptin, mutta jätin pillerit popsimatta ja jatkoin dokaamista "salaa". Lopulta lähti perhe, duunissa ilmoitettiin että seuraava poissaolo ilman lääkärintodistusta on viimeinen, jäljellä ei ollut yhtään selväpäistä kaveria joka olisi jaksanut kuunnella sössöttämistäni ja ylipäänsä kaikki asiat olivat täysin viturallaan. Sokerina pohjalla seurasi haimatulehdus joka oli vähällä viedä hengen. Sairaalassa päätin lopettaa juomisen ja pistää elämäni uuteen kuosiin. Puoli tuntia hospitaalista pääsyn jälkeen seisoin iso Leijona kourassa viinakaupan kulmalla ja ruuvasin korkkia auki. En tänä päivänä pysty ymmärtämään mitä tapahtui, mutta en ikinä suorittanut avaamistoimenpidettä loppuun. Jätin lestin penkille janoisemmille, koska minun ei tehnytkään enää mieli viinaa. Eikä juomisen halu ole sen jälkeen vakavasti otettavana palannut, en ole kertaakaan tosissani edes harkinnut edes sen yhden kaljapullon juomista. Pari vuotta on mennyt tähän malliin, enkä tällä hetkellä pysty keksimään yhtään syytä tai tilannetta joka saisi minut uudelleen ryyppäämisen alkuun. Minulle raittius on sillä lailla ehdoton asia, että en nauti alkoholia edes pieniä määriä. Voihan se olla että pystyisin juomaan lasin viiniä ruuan kanssa ilman katastrofia, mutta en oikein usko... Eikä moisessa tulitikkuleikissä kyllä olisi mitään järkeäkään. Näin on hyvä.
Hyviä viestejä teillä, kiitoksia kaikille.
Olen miettinyt paljon myös ns. pohjakokemuksen tarpeellisuutta. Vaikka itsekin tajuaa juomisensa älyttömyyden ja ettei se tee hyvää, pitääkö sattua jotain todella vakavaa ennen kuin kokeilunhalu loppuu? Kolme putkareissua julkisille paikoille sammumisen takia ei ole riittäneet, ei sekään että ryyppy jää päälle käytännössä aina ja kohmelossa olotilat ovat lamaannuttavia ja tuntuvat pahenevan. Pitäisikö minun joku kerta vammauttaa itseni tai joku syytön ihminen fyysisesti, ja elää sen kanssa selvänä loppuelämäni ajan. Olisikohan se minun pohjani jo tässä ja nyt, vai vieläkö pitää joskus kertauksen vuoksi nollata tilanne?
Tällaisia sitä pyörittelee päivät mielessään.
alkoholistilla on oma pohjansa, myös minulla ja minun piti käydä kokeilemassa "kohtuukäyttöä" puolenvuoden AA-raittiuden jälkeen, minun piti juoda ajokortti pois, aseet pois, avioeropaperit vireille jne. Sen alemmaksi en halunnut mennä. Tänään kun ajttelen tuota "kohtuukäyttöä" joka tapahtui Joulun alla -96 oli minulle tarpeellinen kokemus, oikeastaan välttämätön, sillä ilman tuota tapahtumasarjaa en olisi tänään raittiina, mutta kuten jo kirjoitin, kaikkien pohja ei ole samalla tasolla, jotkut tajuavat tilanteen aikaisemmin jotkut eivät koskaan ja on myös ns. nolla miehiä/ naisia ( AA-kieltä )Se on tärkeintä että tänään olet raitis ;)