Näiden rakastumisten

madonnaksi. En makaa enää yhdenkään miehen kanssa koko elämäni aikana. Kerta en pysty rakkauteenkaan, enkä varsinkaan seksiin ilman rakkautta, niin mitäpä tässä sitten muuta. Vietän loppuelämäni laulellen lauluja ja koitan fiksailla äiti-tytärsuhdettani.

siinäpä oiva tilaisuus päästä eroon miehistä kokonaan...

näissä sentimentaalisissa tunnepölyissä eläminen vie viimeisetkin järjen rippeet. Miten koskaan annoinkaan tunteille vallan, ei tule toistumaan.Kun tästä selviän, niin en tunne mitään, haluan vain nunnaksi syrjäisimmästä syrjäisempään syrjäkylään,yhyy. Ja ei mitään rakkauslurituksia, eeppos paappoksia, ei niitäkään, hyvästi rakkaus, hyvästi miehet, hyvästi romantiikka, hyvästi kaikki mistä koskaan uneksin, unelmoin, haaveilin,kun olin rakastunut tyhmä pöljäke,...lähtekäämme kaikki ja paetkaamme luostariin tai madonnaksi, näin me teemme, loppu, the End.

..täytyy myöntää, että vaikka nainen olenkin, alkoi hymyilyttää toi sun juttusi..jos ei jopa naurattamaan. Ihan totta, itkuvirttähän me naiset aina väännetään millon mistäkin..tunteet saa vallan ja sumentaa järjen äänen..dramatisoidaan ja liioitellaan, halutaan tuntea niin kovinkertakaikkisen paljon rakkautta, kaipuuta, onnea, tuskaa, iloa, surua..u name it,onhan noita tunteita. Ja toi ylitsevuotava tunteellisuus toisinaan saa vain soppia ja keittoja ja väärinkäsityksiä aikaan..erehtymällä luulemaan tunteenpuuskan yllättäessä jotain tunnetta sen kaikessa suuruudessaan, jollaisena se sinä hetkenä meille esittäytyy,aidoksi ja todelliseksi. Ja sit taas luullaan, uskotaan, toivotaan, itketään..kun ei tiedä enää mitä pitäisi tuntea! Kaikki onkin ihan sekaisin ja ristiriidassa, ylösalaisin ja nurinkurin ja vielä väärinpäin.

Kun kaikki on hyvin, tuskaillaan että kohta asiat menee kuitenkin pieleen. Ja kun ne sitten joskus on huonosti, itketään niiden hyvien aikojen perään..usko, toivo ja rakkaus, kaikki menetetty.Koskaan ei ole kyllä hyvä. Ja jos itsellä onkin, toisella ei ole. Siinä taas syytä voivotella ja pahotella ja surkutella. Huhhuh.

Naisena tunnistan noi piirteet kyllä, kaikilla on toki oikeus olla justpresiis niin tunteellinen kuin haluaa. Ihminen olen itsekin ja sydänkin vielä paikallaan. Usko, toivo ja rakkaus edelleen olemassa vaikka sinkku olenkin ja kovia kokenut. Onnea tavoittelen mutta en tuskaillen. Itsesäälin ja epäoikeudenmukaisuuden lammikossa kun aikani räpiköin kiroillen ja itkien ja vihaten sitä jatkuvaa huonoa oloa, päätin että nyt loppu. Oma hyvinvointi on viime kädessä itsestä kiinni. Sen jälkeen on maailma kirkkaammalta näyttänytkin. Mutta en pyhimystä itsestäni tee, ainahan sitä paremmin vois asiat olla..

Mutta KOHTUUS kaikessa, turha huoli ja murhe pois. Sitä vaan näivettää itsensä JA ympäristönsä. Eikä siitä itkuvirrestä ne asiat parane, sen ne tekee muutenkin. Kevät tulee ja linnut laulaa, jee! Ja vielä kun muistettais hymyillä =)

Saksassa