Haluan kirjoittaa tuntemukseni tänne, ja olisi mukavaa jos juuri sinä lukisit tämän. Arvostaisin sitä todella, kiitos.
Olen ollut koko elämäni puhe- ja hahmotushäiriöinen. Puhevaikeuksien takia olen usein tuntenut itseni arvottomaksi ja vammaiseksi ja monesti itsemurha on ollut pääaiheeni mieleni syöverissä. Minua on satuttanut kaikki hämmästyneet katseet seuratessa puhettani. Väärät sanavalinnat, epäselvä puhe ja asiasta toiseen hyppiminen. Tästä seurasi se, etten ollut kovin suosittu ja minua kiusattiin koulussa. Koulukiusaajat tiesivät, etten voinut sanoa mitään takaisin. Olisin voinut, jos olisin pystynyt. Kokoajan oli pala kurkussa palatessani kotiin.
Monesti olen itkenyt, pyörinyt lattialla, rikkonut tavaroita ja kiljunut kun olen olemassa. Huoli itsestä ja viha itseään kohtaa sekoittuivat ristiriitaiseksi raivoksi. Rupesin vihaamaan toisia ihmisiä, enkä halunnut olla toisten kanssa missään tekemisissä, koska tiesin että siitä seuraa vain syrjääntyminen ja pettymyskierre on taas todennäköinen. Monta kertaa olen tuntenut kateutta toisia ihmisiä kohtaan joilla on sana hallussa, eivätkä heidän tarvitse kokoaikaa miettiä mitä suustaan päästävät. Mutta minulle se on tärkeää, vaikka se muiden mielestä onkin itsestäänselvä juttu.
Olkaa iloisia te, joilla on keskushermosto kunnossa ja että teillä on sosiaaliset lahjat. Hyvän kommunikoinnin tuloksena saatte monta nauravaa ystävää, jotka nauttivat seurastanne. Minusta harvemmin kukaan tulee pitämään, mutten kerää sääliä koska se on raukkamaista.
Silti tuntuu vain että kaipaan kunnioitusta, mikään ei ole itsetuntoa kohottavampaa kuin se että toiset kuuntelee mitä minulla on sanottavana ja arvostavat sitä, eivätkä käännä selkäänsä tai nöyryytä julkisesti.
Onko oikeus toisen haukkua, jos sinä kohtelet häntä hyvin? ei ole! miettikää vähän näitä asioita. Kenenkään ei tarvitse tehdä omia päätelmiä toisesta jos ei tiedä pätkääkään hänen elämästään ja arvoistaan. Se on ärsyttävää!
Olen ollut koko elämäni puhe- ja hahmotushäiriöinen. Puhevaikeuksien takia olen usein tuntenut itseni arvottomaksi ja vammaiseksi ja monesti itsemurha on ollut pääaiheeni mieleni syöverissä. Minua on satuttanut kaikki hämmästyneet katseet seuratessa puhettani. Väärät sanavalinnat, epäselvä puhe ja asiasta toiseen hyppiminen. Tästä seurasi se, etten ollut kovin suosittu ja minua kiusattiin koulussa. Koulukiusaajat tiesivät, etten voinut sanoa mitään takaisin. Olisin voinut, jos olisin pystynyt. Kokoajan oli pala kurkussa palatessani kotiin.
Monesti olen itkenyt, pyörinyt lattialla, rikkonut tavaroita ja kiljunut kun olen olemassa. Huoli itsestä ja viha itseään kohtaa sekoittuivat ristiriitaiseksi raivoksi. Rupesin vihaamaan toisia ihmisiä, enkä halunnut olla toisten kanssa missään tekemisissä, koska tiesin että siitä seuraa vain syrjääntyminen ja pettymyskierre on taas todennäköinen. Monta kertaa olen tuntenut kateutta toisia ihmisiä kohtaan joilla on sana hallussa, eivätkä heidän tarvitse kokoaikaa miettiä mitä suustaan päästävät. Mutta minulle se on tärkeää, vaikka se muiden mielestä onkin itsestäänselvä juttu.
Olkaa iloisia te, joilla on keskushermosto kunnossa ja että teillä on sosiaaliset lahjat. Hyvän kommunikoinnin tuloksena saatte monta nauravaa ystävää, jotka nauttivat seurastanne. Minusta harvemmin kukaan tulee pitämään, mutten kerää sääliä koska se on raukkamaista.
Silti tuntuu vain että kaipaan kunnioitusta, mikään ei ole itsetuntoa kohottavampaa kuin se että toiset kuuntelee mitä minulla on sanottavana ja arvostavat sitä, eivätkä käännä selkäänsä tai nöyryytä julkisesti.
Onko oikeus toisen haukkua, jos sinä kohtelet häntä hyvin? ei ole! miettikää vähän näitä asioita. Kenenkään ei tarvitse tehdä omia päätelmiä toisesta jos ei tiedä pätkääkään hänen elämästään ja arvoistaan. Se on ärsyttävää!
Vastaukset 8
Vanhimmat
vähä sama juttu. Eikä asiaa helpota yhtään se, että oon vielä aika ujo...
samanlainen. Olen ollut erityisluokallakin
Kyllä olen myös ujo ja hiljainen
Itselläni on noin 7 vuotta ollut sellainen sairaus, joka vie puhekyvyn ns. halvauskohtauksien vuoksi. Se kylläkin palaa normaaliksi tai on palannut vielä tähän asti. Olen normaalisti puhelias nainen, mutta silloin kun dysfasia iskee ja yritän saada asiani sanottua, esim. lääkärille, niin eihän minua kuunnella, eikä uskota, kun en kerran pysty sanomaan edes yhtä sanaa kunnolla. Se on erittäin tuskallista. Mutta se minusta. Luin tuon kirjoituksesi ja heti minulle tuli mieleen, että tällä tytöllä on sana hanskassa. Oletko ajatellut kirjoittamista työksesi, mitä vain kirjoittamista, tuntuu että sen sinä osaat. Jos mielipidettään ei saa sanottua puhumalla, niin sano se kirjoittamalla. Nimittäin, monet puheliaat ihmiset eivät osaa kuitenkaan kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Tsemppiä sinulle jaksossa.
Heh tuntuu että puhuisit minusta.
Mutta minulla ei ole ollut kovin paljon koulu kiusaajii sillä pysyin aina erossa muist.
Kyllähän se nyt on aika surullist sillä en osaa hakee kavereita ja en uskalla puhua heille sillä pelkään miten he reakoivat ja en myöskään halua pahoja kavereit. sen takii en kovin paljon luota kehenkään.
Minä en kyllä pidä hirveesti ongelmista heti kun kuulin että hermostuin helposti koulussa niin heti paransin sen mutta kyllä minä vieläkin hermostun helposti mutta en näytä sitä ja pysyn rauhallisena. Ärsyttää kyllä että minulla on ongelma mitä en voi parantaa
Mut kyllä se siitä sit menee tapaa vain jonkun joka ymärtää ja voi juttella niin siinä on jo paljon.
Okei piristy kyllä kaikki hoituu hyväks.
Kirjoitit kuin suoraan minusta.;)
En kokenut kouluaikoinani jatkuvaa kiusaamista puheestani, mutta kuitenkin se vähäkin vei itsetuntoni todella alas.
Kävin myös erityiskoulua....
Nykyään olen ihminen, jonka pitää tutustua ihmiseen
ensin paremmin, ennen kuin voin päästää lähelleni.
Mutta puheestani en ota enää stressiä samalla tavalla kuin ennen.
Jos joku ei saa puheestani selvää, se ei ole minun murheeni.
On pelkkää ajattelemattomuutta/tietämättömyyttä,
jos kuvittelee, että puheen ymmärrettävyydestä
on vastuussa ainostaan ns. puhevikainen itse, koska paljon riippuu myös kuuntelijasta itsestään...
Moikka!
Luin juttusi ja mulle tuli sellanen olo että pakko vastata. Ymmärrän sun tuntemukset täysin, mulla itellääki on hahmotushäiriö. Kaikkea hyvää sulle jatkossa ja jos yhtään lohduttaa no kohtalotovereita löytyy
Todella ikävää, että sinulle on käynyt niin, että sinua on kiusattu koulussa, muiden ns. muka normaalien lasten osalta.Eihän se ole normaalia, että jotain kiusataan. Eli oletko viimein huomannut, että kiusaajasi ne eivät ole normaaleja.Olet ilmeisesti jo nuori aikuinen.Olen työssäni lasten parissa, jotka ovat kaltaisiasi.Olisiko mahdollista, että laittaisit tähän viestiä millaisia tukitoimia sait koulusta ja muualta. Erityisopetus, puheterapia, koulunkäyntiavustajan...
koulukiusattu kuitenkin. Miun taustalla ovat lukihäiriö ja ujous. Olin myös tosiaan koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Oppimisvaikeuksiakin riitti oli ongelmia matemaattisissa aineissa, kun ei ollut riittävästi hahmotuskykyä, ongelmia kielissä, kun äidinkielessä aukkoja, eikä muutkaan lukuaineet kovin hyvin onnistuneet, kun ei jaksanut kiinnostaa, kun lukeminen oli niin vaikeaa. Lukiopetusta takana 5 vuotta ja edelleen hidas lukija, jolla toisinaan myös kirjallinen ilmaisu takkuaa ikävästi. Enpä sitten suunnattomasti rakastanut myöskään minkäänlaista esiintymistä koulussa. Esitelmät yms olivat kauhistus...
Ja kaikesta tästä huolimatta olen nykyään sairaanhoitaja ja mielestäni pärjään työssäni melkoisen hyvin. Tsemppiä sulle elämään, älä luovuta, vaikka siltä välillä tuntuukin. :)