Hei.
Jonkun aikaa olen tätä palstaa seurannut ja välillä iskee ihan toivottomuuden tunne, kun kaikilla on niin paljon ongelmia. Niin on meilläkin, mutta täällä tulee ennemmin sellainen tunne että parempi "heittää rukkaset nurkkaan" (vai miten se sanonta meni...), ei tää onnistu kuitenkaan.
Haluaisin kysyä, että mitä hyvää löydätte uudesta kumppanistanne? Mitkä ovat ne asiat, jotka saavat yhä uudestaan yrittämään ja jatkamaan? Entä mitä huonoja puolia, mitä ei missään nimessä kannata sietää? (no mutta nyt meni taas negatiivisuuden puolelle!)
MUlla on lapsia, miesystävälläni ei. Tästä kyllä syntyy aika paljon ristiriitaa, mustasukkaisuutta hirveään moneen suuntaan (mies mun exälle ja ehkä myös lapsille sillä tavalla, että varmaan toivoisi, että hänelläkin olisi omia, tai kai sit tuo mustasukkaisuus noista lapsista kohdistuu sittenkin muhun, ja lapset mun miesystävälle, kun vievät äidin aikaa ja mä kaupan päälle mun miesystävän entisille tyttöystäville.) Kuulostaapa kauhealta, kun tuon kirjoittaa! Ei me kenties oikeasti ihan näin mustasukkaista sakkia olla...ainakaan enää. Alkaa pahin vaihe olla takana.
Ollaan seurusteltu kohta 3 vuotta, mutta ei olla muutettu saman katon alle. Ikävä raastaa joka päivä, mutta siihenkin tottuu. Ollaan mun miesystävän kanssa kahdestaan silloin, kun lapset on isänsä luona joka toinen viikonloppu. Puolensa ja puolensa siinä. Ihanaa viettää aikuisten aikaa kaksistaan, mutta nähdään niin harvoin, et yhteistä arkea ei ole ollenkaan.
Syy tähän järjestelyyn on se, ettei mun poika ja miesystävä oikein tule toimeen keskenään. Mun miehen mielestä poika on liian kuriton ja huonosti kasvatettu, hän ei syytä mua huonosta kasvatuksesta kuitenkaan, vaan pojan isää ja muita sukulaisia, jotka on paljon olleet lapsenvahtina. Mun poika kyllä vaistoo tän, ettei häntä oikein hyväksytä, ja siksi osaa olla todella vaikea, jos haluaa.
Mietin tässä, että onkohan meillä mahkuja joskus tulevaisuudessa olla uusperhe vai onkohan meidän parempi jatkaa näin, kunnes lapset muuttaa pois kotoa. Ovat nyt 10 ja 9.
Rakastan tosi paljon mun miestä ja ei ole kyllä helppoa löytää ihmistä, jonka kanssa todella viihtyy. Meillä on aina kivaa yhdessä ja tykätään urheilla ja laittaa ruokaa ja käydä bilettämässä ja kattoo leffoja ja nauretaan samoille aika omituisille asioille, joten en halua häntä menettää. Mulle ehkä riittääkin tää harvinainen "laatuaika", mutta tiedän, et hän haluais joskus oman lapsen ja ikää tulee koko ajan molemmille lisää, et mietin välillä, et loppukohan meiltä aika.
Jonkun aikaa olen tätä palstaa seurannut ja välillä iskee ihan toivottomuuden tunne, kun kaikilla on niin paljon ongelmia. Niin on meilläkin, mutta täällä tulee ennemmin sellainen tunne että parempi "heittää rukkaset nurkkaan" (vai miten se sanonta meni...), ei tää onnistu kuitenkaan.
Haluaisin kysyä, että mitä hyvää löydätte uudesta kumppanistanne? Mitkä ovat ne asiat, jotka saavat yhä uudestaan yrittämään ja jatkamaan? Entä mitä huonoja puolia, mitä ei missään nimessä kannata sietää? (no mutta nyt meni taas negatiivisuuden puolelle!)
MUlla on lapsia, miesystävälläni ei. Tästä kyllä syntyy aika paljon ristiriitaa, mustasukkaisuutta hirveään moneen suuntaan (mies mun exälle ja ehkä myös lapsille sillä tavalla, että varmaan toivoisi, että hänelläkin olisi omia, tai kai sit tuo mustasukkaisuus noista lapsista kohdistuu sittenkin muhun, ja lapset mun miesystävälle, kun vievät äidin aikaa ja mä kaupan päälle mun miesystävän entisille tyttöystäville.) Kuulostaapa kauhealta, kun tuon kirjoittaa! Ei me kenties oikeasti ihan näin mustasukkaista sakkia olla...ainakaan enää. Alkaa pahin vaihe olla takana.
Ollaan seurusteltu kohta 3 vuotta, mutta ei olla muutettu saman katon alle. Ikävä raastaa joka päivä, mutta siihenkin tottuu. Ollaan mun miesystävän kanssa kahdestaan silloin, kun lapset on isänsä luona joka toinen viikonloppu. Puolensa ja puolensa siinä. Ihanaa viettää aikuisten aikaa kaksistaan, mutta nähdään niin harvoin, et yhteistä arkea ei ole ollenkaan.
Syy tähän järjestelyyn on se, ettei mun poika ja miesystävä oikein tule toimeen keskenään. Mun miehen mielestä poika on liian kuriton ja huonosti kasvatettu, hän ei syytä mua huonosta kasvatuksesta kuitenkaan, vaan pojan isää ja muita sukulaisia, jotka on paljon olleet lapsenvahtina. Mun poika kyllä vaistoo tän, ettei häntä oikein hyväksytä, ja siksi osaa olla todella vaikea, jos haluaa.
Mietin tässä, että onkohan meillä mahkuja joskus tulevaisuudessa olla uusperhe vai onkohan meidän parempi jatkaa näin, kunnes lapset muuttaa pois kotoa. Ovat nyt 10 ja 9.
Rakastan tosi paljon mun miestä ja ei ole kyllä helppoa löytää ihmistä, jonka kanssa todella viihtyy. Meillä on aina kivaa yhdessä ja tykätään urheilla ja laittaa ruokaa ja käydä bilettämässä ja kattoo leffoja ja nauretaan samoille aika omituisille asioille, joten en halua häntä menettää. Mulle ehkä riittääkin tää harvinainen "laatuaika", mutta tiedän, et hän haluais joskus oman lapsen ja ikää tulee koko ajan molemmille lisää, et mietin välillä, et loppukohan meiltä aika.
Vastaukset 7
Vanhimmat
että jos annat pojan pompottaa elämääsi, ei tilanne muutu miksikään.
Istu alas pojan kanssa ja keskustele asia puhki.
Selitä pojalle kuin tasavertaiselle ihmiselle asiat.Poikasi saattaa kuvitella olevansa nyt perheen mies, kun isä on muualla. Saattavatpa
sukulaisetkin tiedostamattaan vahvistaa tätä
käsitystä.
Kerro pojalle, että rakastat miestä, mutta rakkaus on erilaista kuin lapsia kohtaan, siis
äidin rakkaus lapsia kohtaan ei muutu eikä vähene vaikka miestä rakastaakin.
Kerro myös se, että äidilläkin on oikeus elää ja et tahdo jäädä yksin sitten kun lapset ovat jo isoja ja muuttavat pois kotoa.
Lapset kyllä ymmärtävät kun haluavat, nyt palkitset pojan huonon käytöksen "tottelemalla"
häntä ja pitämällä miehen poissa. Pojasta kasvaa
pahimmassa tapauksessa itsevaltias tyranni , joka
ei anna naiselle sananvaltaa ja päättää aikuisenakin kaikista asioista muiden tunteita
huomioonottamatta.
Ethän halua kasvattaa pojastasi tällaista
miestä, ei tule silloin elämä sujumaan omissa
kuvioissaan aikuisena.
Ota riski ja mies mukaan perheeseen, lasten
ei saa antaa määrätä noin isoissa asioissa.
Poika kyllä sopeutuu , kun on pakko.
Itse elän kolmen lapseni ja uuden mieheni kanssa ja mieheni lapsi on meillä säännööllisesti myös.
Normaaliin elämään ja lapsuuteen kuuluu myös kielteiset tunteet ja muut ikävät kokemukset,
ne kasvattavat ihmisestä kokonaisen ja
pärjäävän yksilön.
Ja kahden vuoden yhdessäolon jälkeen rullaa
uusperhearki omissa uomissaan ja sujuvasti ja
elämä hymyilee.
Samaa mieltä, kuin edellinenkin. Että olisi aika jutella lastesi kanssa.
Meillä ei nykyään mitään ongelmia ole liittyen uusperheeseen. Ongelmat joita esiintyy ovat niitä samoja, kuin ydinperheessäki tai oikeammin joskus vain hermot kaikilla pinnassa ja sitten räjähdellään ja taas sovitaan.
Minun uusi puoliso (yhdessä oltu nyt 4-5 vuotta) on onnekseni todella lapsirakas, vaikka lapseton olikin silloin kun tavattiin. Sitten kun yhteen muutettiin niin pikkuhiljaa opittiin uudet säännöt (me kaikki, lapset, minä ja mies)
Tottahan se on, että kun molemmilla ikää, niin tiettyjä asioita on opittu tekemään erillä lailla ja itsellä tietty tyyli kasvattaa lapsia. Aluksi ei mies oikein tiennyt miten esim. komentaa ja mistä komentaa lapsia. No, laadimme tietyt säännöt ja jos ei niitä noudateta on tietty myös miehellä oikeus siihen puuttua. Itse pyrin, kuitenkin ensitilassa tuon kasvatuksen hoitamaan, mutta joka päivä, kun ei tahdo kolmannellakaan kerralla mennä pojille asiat jakeluun, joudun sanomaan, että:"sano sinäkin jotain jo heille"
No ihme ja kumma, että he paremmin häntä tottelevat (johtuu varmaan miehisestä auktoriteetistä) Me elämme niin, että pojat on arjessa ja juhlassa mukana. Käymme kylpylöissä, jossa "miehet riehuvat" ja pitävät hauskaa. Paistamme takassa lauantaisin makkaraa saunan jälkeen ja juttelemme paljon koulusta, kavereista, ja vuokrailemme viikonloppuisin leffoja (silloin tällöin) ja katsomme niitä koko perhe..pojille ja miehelleni on yhdessäolon myötä kehittynyt vahva ja lämmin suhde ja tänä päivänä ovat erittäin läheisiä (pojat 12 ja 9)
Lisäksi meidän neiti iltatähti 2,5 v on myös osaltaan tuonut yhteenkuuluvuutta koko perheeseen ja todella tärkeä pojille. (Häntä kuulemma on ikävä isällä ollessa, äitiä ei enään välttämättä ollenkaan;)
Isä on edelleen isä ja äiti on äiti. Isäpuoli ja äitipuoli ovat erittäin tärkeitä aikuisia heidän elämässä ja itse näen sen rikkautena. Heillä on neljä aikuista, joihin voivat luottaa ja joilta saa tukea. Emmekä me oikeat vanhemmat ole mustiksia vaikka välistä vieras kasvattaakin lapsiamme. Kasvattaahan se opekin tavallaan koulussa minun lapsiani. Silloin kun pojat ovat isällänsä, tiedän heidän olevan turvassa ja että ex-mieheni uusi vaimo todella huolehtii ja välittää heistä. Hän on oikeasti ihanan ihminen.
Kun katkeruuden, vihan ja mustasukkaisuuden entisiä kohtaan heittää romukoppaan, niin oma ja lasten elämä on ihanaa ja tasapainoista.
Ja lopuksi: Itse koen olleeni todella onnekas, kun löysin tasapainoisen ja ihanan miehen. Totta alussa, myös meidän pojat oli mustiksia ja "hankalia" silloin kun seurustelimme, mutta emme antaneet periksi ja juttelin paljon heidän kanssa. Ja todellakin, silloin kun lapset oli minulla, niin teimme asioita yhdessä paljon. Nyt alkaa nuo kaveritkin viemään heidän aikaansa, ja itse tajuaa, että ei ne lapset aina siinä ole, vaan jonain päivänä "lentävät" pesästä pois ja mikä sen ihanampaa, jos silloin on joku jota rakastaa, vierellä vanhenemassa.
Hauskaa kevättä ja Onnea kaikille Uusioperheille ja tottakait myös niille Ydinperheille!!
t: avokki
Molemmille vastanneille.
Olette varmaan ihan oikeassa siinä, että pojasta on tosiaan kasvamassa pikkutyranni. Miesystäväni on juuri tätä samaa sanonut, ja ettei halua sellaista käytöstä päivästä toiseen katsella. Se on suuri syy siihen, ettei halua osallistua mun perhe-elämään. Tytön kanss tälläisiä vaikeuksia ei ole, hän on paljon sopeutuvaisempi ja yleensä tykkää ihan kaikista ihmisistä. Ja tosiaan varmasti olette oikeassa siinäkin, että poika kuvittelee olevansa perheen mies, kun isä asuu muualla. Haluaa nukkuakin mun vieressä.
Tiedän kyllä, että vaikeudet ja vastoinkäymiset kuuluvat lastenkin elämään, mielestäni en yritä heitä liikaa suojella, vaan antaa myös kolhiintua elämässä ja en omasta mielestäni anna heille sellaista kuvaa, että elämässä kaikki on vaan kivaa. Toisaalta mua kuitenkin hirvittää perustaa mitään perhehelvettiäkään... Jotenkin pelottaa, että mitä jos tulevaisuus onkin sitten pelkkää tappelua? Mähän olen lapsieni kanssa vääntämiseen tottunut, mutta kun mies ei ole ja ja mitä sitten, jos koen hänen taholtaan tulevan ylilyöntejä, niin lasten nähden en voi häntä "ojentaa". Tarkoitan, että jos hän haluaakin pitää tiukempaa kuria, kuin mihin ollaan totuttu. No keskustelua, keskustelua, siitähän se lähtee.
Ja onhan se niinkin, että jos ei mitään yritä, niin ei mitään saakaan.
Mitä mieltä olette siitä, että miesystäväni on sanonut äidilleni, (joka on siis ollut tosi paljon lasten kanssa) että hän antaa liikaa pojalle periksi, eli siis arvostellut äitini lastenkasvatustaitoja, josta äitini suuttui ja sen jälkeen he eivät ole ollet oikein väleissä keskenään? Nyt mieheni pyysi, että sanoisin uudestaan vuorostani äidille, että myös serkkuni mies on ollut sitä mieltä, että äitini paapoo liikaa poikaa. Sanoin miehelle, etten voi mennä äidilleni sanomaan, että kaksi lapsetonta miestä ovat sitä mieltä, että hän ei osaa kasvattaa lapsia oikein. Tämä liittyy aiheeseen siten, että mieheni ei kuulemma voi ajatella yhteiselämää kanssani(=pojan kanssa), ennenkuin koko suku on saatu yhteiseen rintamaan pojan kasvatuksen suhteen. Mutta kun en haluaisi loukata äitiäni, koska hän on melkein puoliksi kanssani kasvattanut lapsia, kun mulla on ollut vuorotyötä ja opiskeluja.
Mielestäni en anna lasteni päättää elämästäni, mutta yritän tietysti järjestää heille turvallisen lapsuuden.
Itse en varmaankaan menisi sanomaan mummolle, että miehesi (ja joku serkku) ovat samaa mieltä, että hän antaa liikaa lapselle periksi, vaikka näin olisikin.(tulee lisää kinaa heidän välille ja sitä on hankala jälkikäteen korjata) Mielestäni se olisi sinun tehtävä, että jos sinä olet sitä mieltä, niin voisit jutella äidillesi, että lapsesi on tänäpäivänä aika hankala (johtunee osaksi poikasi iästä) ja että nyt pitäisi ottaa hiukka tiukempi linja kasvatuksen suhteen, tai muuten et kohta hänen kanssa pärjää.
Sovitte äitisi kanssa mitä saa tehdä ja miten aikuisia puhutella ja mummokaan ei sitten katso läpi sormien. Tiedän kokemuksesta, että mummot kasvattavat lapsenlapsia "löysemmin" kuin esim. miten tuli omia kasvatettua ja toiseksi kaikki lapset eivät ole samanlaisia ja ainakin meillä on pitänyt topakammin kasvattaa toista (on ollut pienestä pitäen jääräpäisempi) toinen kun tottelee helpommin ja tajuaa, ettei hän aina ole oikeassa. Helposti vain huomaamatta tulee annettua periksi, kun jotenkin työssäkäyvänä säälii lapsia (potee huonoa omaatuntoa) ettei vietä tarpeeksi aikaa heidän kanssa. Mutta siinä kyllä tekee hallaa lapselle.
Olen kyllä samaa mieltä miehesi kanssa, että kasvatuksessa (kaikkien siihen osallistujien) tulisi vetää yhtäköyttä. Muuten ollaan todella hukassa. Ja aikuisten pitäisi nähdä mikä on lapsen parasta. Mielestäni se olisi tietty kuri ja järjestys ja suunnattomasti Rakkautta. Ja ennenkaikkea se miten kohdellaan kanssaihmisä ja heille puhutaan eli kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan.
Näin minä näen asiat:)
"Hän ei syytä mua huonosta kasvatuksesta kuitenkaan, vaan pojan isää ja muita sukulaisia".
SINÄ OLET VASTUUSSA pojan kasvatuksesta, ei sukulaiset ja pojan isä (kun vain niin harvoin isällään)!!! Jos ongelmia on lapsenvahtien kanssa, nehän ei poikaa kasvata, niin ei tarvitse antaa poikaa hoitoon ko paikkoihin!
Pisti silmään ja itselläkin samankaltainen juttu elämässä, niin siinä siulle.
Mene itsees ja ota vastuu! Turha syytelllä muita. Tämän voit myös näyttää nykyiselle miehellesi!
mikä ihme panee ihmiset sekoilemaan?
ei elämä siitä miksikään muutu vaikka hankkii kymmenen kertaa UUDEN perheen UUDEN miehen UUSIA lapsia - samaa elämää se on...
Elämähän voi muuttua ihan täysin uudenperheen myötä!
Jos edellinen pari suhde ei ole toiminut ja sen takia erottu ja löytänyt sen ainoan oikean jonka kanssa tahtoo elää koko lopun ikänsä ja tehdä lisää lapsia hänen kanssaan, niin kovastihhan elämä on muuttunut:)
Eikä lastenkaan mielestäni tarvitse kärsiä huonossa parisuhteessa!