Jaa-a sitähän sopii miettiä..
Minä, eli 13 -vuotias teini-ipana. Minulla ei ole koskaan ollut ystävää, ja näin vuosien saatossa on kaveritkin kadonneet noin vain. Pikkusena tyttönä mulla oli paljonkin leikkikavereita, mutta nyt parin viimevuoden aikana ne ovat todellakin kadonneet. Syytä siihen en tiedä. Ehkäpä syy on se, että olen hyvin ujo ja minun todellisestä minästä tai luonteesta ei saa selvää kukaan, ainoastaan ujous näkyy. Myös olen huomannut nykyisen pukeutumistyylini, mikä nyt on ollut yli pari vuotta, niin vaikuttaneen siihen, että ihmiset eivät edes halua tutustua minuun? Mutta sitten on taas niitä joilla on samantapainen tyyli, niin heiltä saan tuijottavia katseita melkein joka päivä, mutta mitä sitten? En osaa tehdä asialle mitään, en osaa mennä juttelemaan heille, eivätkä hekään näköjään minulle. Vaikka muutamaan kertaan jotkut ovat sanoneet kenkiäni hienoiksi, tai muita vaatteitani, kiitän vain hiljaisesti ja kävelin ohitse. Vaikka olisin halunnut jäädä, mutta joku tunne pakottaa minua pakenemaan sillä sekunnilla. Minua myös ihmetyttää se, että miksi ihmiset, varsinin nuoret, valitsevat kaverinsa tyylin(myös ulkonäön perusteella. Minusta sillä ei ole merkitystä, vaikka olisi ihan päinvastainen tyyli. Tosin mielenkiinnonkohteet voivat olla jonkin verran erit, mutta se ei ole este ystävyydelle.
En varsinaisesti ole koskaan potenut yksinäisyyttä, koska pidän niin valtavasti yksinolosta. Suoraansanottuna vittuunnun jos joku tulee häiritsemään minua kotona, koulussa tai missä tahansa.
Olen iloinen ja onnellinen, en ole pettynyt elämääni, tai mihinkää muuhunkaan, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että siitä puuttuu jokin. Onko ne ystävät ja kaverit? - Sitä en tiedä. Joskus ''herään'' tuijottamasta kaveriporukoita. He nauravat ja juttelevat toisilleen niin huolettomasti, ja väkisinkin alan miettimään itseäni, miten aina kökötän yksin jossain nurkassa, en naura, en puhu.
Elämäni pyörii tietokoneen, musiikin ja elokuvien ympärillä. Tulen koulusta kotiin ja menen koneelle ja kuuntelen samalla musiikkia, illalla myöhään teen nopeasti läksyt ja käyn suihkussa. Joka päivä toistuu tuo sama. Viikonloput menee enimmäkseen elokuvia katsellessa, tai sitten koneella. Koneellakaan en juttele pahemmin muiden ihmisten kanssa, jossain foorumilla ehkä saatan välillä käydä. Mesessä on muutamia ihmisiä, mutta en koskaan käy mesessä, en jaksa jutella heidän kanssaan, koska keskustelu ei oikein suju paria sanaa pitemmälle. Sähköposteja en jaksa kirjoitella. Koulukin menee päin persettä, minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota tai kunnianhimoa..
Kyllä se vaan on niin rankkaa olla ujo ja epäsosiaalinen. Kaippa sitä sitten elellään ilman kavereita koko elämä, jos pysyn samanlaisena paskana. Mutta onneksi sentään yksinolo ei tuota minulle paljoa yksinäisyyden tunnetta. Ainakaan tähän mennessä.
Muille ujoille jaksamisia :)
Minä, eli 13 -vuotias teini-ipana. Minulla ei ole koskaan ollut ystävää, ja näin vuosien saatossa on kaveritkin kadonneet noin vain. Pikkusena tyttönä mulla oli paljonkin leikkikavereita, mutta nyt parin viimevuoden aikana ne ovat todellakin kadonneet. Syytä siihen en tiedä. Ehkäpä syy on se, että olen hyvin ujo ja minun todellisestä minästä tai luonteesta ei saa selvää kukaan, ainoastaan ujous näkyy. Myös olen huomannut nykyisen pukeutumistyylini, mikä nyt on ollut yli pari vuotta, niin vaikuttaneen siihen, että ihmiset eivät edes halua tutustua minuun? Mutta sitten on taas niitä joilla on samantapainen tyyli, niin heiltä saan tuijottavia katseita melkein joka päivä, mutta mitä sitten? En osaa tehdä asialle mitään, en osaa mennä juttelemaan heille, eivätkä hekään näköjään minulle. Vaikka muutamaan kertaan jotkut ovat sanoneet kenkiäni hienoiksi, tai muita vaatteitani, kiitän vain hiljaisesti ja kävelin ohitse. Vaikka olisin halunnut jäädä, mutta joku tunne pakottaa minua pakenemaan sillä sekunnilla. Minua myös ihmetyttää se, että miksi ihmiset, varsinin nuoret, valitsevat kaverinsa tyylin(myös ulkonäön perusteella. Minusta sillä ei ole merkitystä, vaikka olisi ihan päinvastainen tyyli. Tosin mielenkiinnonkohteet voivat olla jonkin verran erit, mutta se ei ole este ystävyydelle.
En varsinaisesti ole koskaan potenut yksinäisyyttä, koska pidän niin valtavasti yksinolosta. Suoraansanottuna vittuunnun jos joku tulee häiritsemään minua kotona, koulussa tai missä tahansa.
Olen iloinen ja onnellinen, en ole pettynyt elämääni, tai mihinkää muuhunkaan, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että siitä puuttuu jokin. Onko ne ystävät ja kaverit? - Sitä en tiedä. Joskus ''herään'' tuijottamasta kaveriporukoita. He nauravat ja juttelevat toisilleen niin huolettomasti, ja väkisinkin alan miettimään itseäni, miten aina kökötän yksin jossain nurkassa, en naura, en puhu.
Elämäni pyörii tietokoneen, musiikin ja elokuvien ympärillä. Tulen koulusta kotiin ja menen koneelle ja kuuntelen samalla musiikkia, illalla myöhään teen nopeasti läksyt ja käyn suihkussa. Joka päivä toistuu tuo sama. Viikonloput menee enimmäkseen elokuvia katsellessa, tai sitten koneella. Koneellakaan en juttele pahemmin muiden ihmisten kanssa, jossain foorumilla ehkä saatan välillä käydä. Mesessä on muutamia ihmisiä, mutta en koskaan käy mesessä, en jaksa jutella heidän kanssaan, koska keskustelu ei oikein suju paria sanaa pitemmälle. Sähköposteja en jaksa kirjoitella. Koulukin menee päin persettä, minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota tai kunnianhimoa..
Kyllä se vaan on niin rankkaa olla ujo ja epäsosiaalinen. Kaippa sitä sitten elellään ilman kavereita koko elämä, jos pysyn samanlaisena paskana. Mutta onneksi sentään yksinolo ei tuota minulle paljoa yksinäisyyden tunnetta. Ainakaan tähän mennessä.
Muille ujoille jaksamisia :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihmeellisen tutunoloinen kirjoitus, jos tosiaan olet tuonikäinen. Olen itsekin ollut pienenä paljon yksin, en tosin ihan yhtä paljon kuin tuossa kuvailit. Ajatusmaailmani oli liian erilainen tullakseni hyvin toimeen muiden samanikäisten kanssa, joten monesti jopa vältin seuraa.
Nyt kun olen muuttanut omaan asuntoon, yksinäisyys on ihan oikeasti ongelma. Ei ole ketään jolle puhua asioista, ei yhtään läheistä ihmistä. En osaa olla kiinnostunut samoista asioista kuin muut enkä ole ikinä tehnyt sitä mitä muut tekevät, joten en pääse kunnolla kaveriporukoihin mukaan. Koulussakäynti on ainoa yhdistävä tekijä, eikä se riitä. Yksinäisyys ruokkii itseään - kun ei ole aiemmin ollut porukassa on myöhemmin aina hankalampaa päästä mukaan.
Suosittelen siis lämpimästi, että hankit kavereita, joiden kanssa teet jotakin vapaa-ajallasi. Siitäkin huolimatta, että he olisivat erilaisia, eivät pidä aivan samoista asioista kuin sinä, joskus nolaisitkin itsesi jne. Jotakin yhdistävää tekijää löytyy varmasti, ja mokaaminen on sitä helpompaa mitä nuorempi on. Nyt ehkä nolo tilanne olisi sinulle ylitsepääsemätön kauhistus, mutta viiden vuoden päästä tällaisilla asioilla ei ole todellakaan mitään merkitystä - kaverisuhteilla kuitenkin on, sen olen itse kantapään kautta huomannut.
Kyllähän yksinkin toimeen tulee, mutta olisi todella paljon mukavampaa, jos olisi hyviä kavereita.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja mene juttelemaan muille! :) Jos joku aloittaa keskustelun kanssasi, juuri jostain vaatteista tai muusta, jatka sitä ja kysele vaikka hänen kuulumisia! Rupea pikkuhiljaa sosialisoitumaan enemmän. :)
Voi olla että sinulla onkin paljon hauskempaa kavereiden kanssa kuin osasit odottaa.
Tiedän mistä puhun, sillä olen itsekin aika ujo eikä minulla ole paljoa kavereita. Teeppä vaikka niin, että pari kertaa viikossa näe jotain kaveria tai käy vaikkapa jossain harrastuksessa. :) Ota pieni tavoite itsellesi, jokin päämäärä, joka motivoi sinua koulussakin.
Helpomminhan nämä kaikki on sanottu kuin tehty, mutta yritystä!
Tsemppiä sinulle :>