Taivaasta heitetty enkeli

Tässä on uusin novellini... Toivoisin että edes joku lukisi sen loppuun saakka...=) ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Metsä vavahteli. Lintuparvi pyrähti lentoon läheiseltä oksalta. Sokein silmin hämärän keskellä juuri ja juuri näkyvä hahmo kampesi
itsensä ylös. Hän tunsi yhä aukon yläpuolellaan
josta oli juuri paiskautunut.
"Ota minut takaisin! Ota minut takaisin!"
Mies huusi ja yritti nousta pystyyn mutta suoraan ylhäältä tuivertava tuuli löi hänet jälleen
kivien, juurakoiden ja sammalmättäiden sekaan.
Jos joku olisi silloin kävellyt ohi, häntä tuskin olisi erottanut... mutta joku näki hänet selvemmin kuin kukaan muu.
"Et sinä kuulu tänne!"
Aukko alkoi sulkeutua ja mies tiesi, että ei ehkä enää koskaan tulisi näkemään sitä kirkkautta.
Puut,lammet,palatsit -kaikki alkoivat supistua miehen silmissä kunnes kaikki päättyi sokaisevaan valon leimahdukseen. Ennen kuin kunnolla ehti
tajutakaan, enkeli seisoi yksin pimeässä.

Jäinen vesi tuntui kummalliselta kasvoilla.
Miten ihmeessä se saattoikaan olla noin kylmää?!
Enkeli ei muistanut enää millaista oli ollut olla kerran ennenkin maan päällä. Siitä oli satoja vuosia -ehkä tuhansiakin.
Talvinen maisema oli hyvin kaunis omalla riipaisevalla tavallaan. Lumiset koivut kaartuivat katoksi pienen polun ylle joka vei mutkittelevana ja suojaisena rantaan.
Jää oli peittänyt veden vain osittain ja niistä kohdista joissa sitä ei ollut, enkeli kumartui juomaan. Hän liiteli joen ympärillä repaleiset siivet vinhasti tahtia lyöden.
Eihän niillä korkealle päässyt -ei edes metrin korkeuteen, mutta nopeaa.
Äkkiä polulta kuului narahdus. Enkeli pinnisti kaikki voimansa,laskeutui maahan,nipisti siivet tiukasti selän taakse -ja kääntyi suuntaan josta äänet kuuluivat.
Näkyviin tupsahti juokseva hahmo, jonka piirteet hävisivät pöllyävän lumen sekaan.
Hän juoksi lähes suoraan eteenpäin, minnekään katsomatta. Hänen paljaat jalkansa koskettivat melkein jo vesirajaa kunnes...
"Pysähdy!" Enkeli karjaisi ja ojensi kätensä niin että se osui kevyesti juoksijan rintakehään.
"Hei...!" Nuori nainen katsoi edessään seisovaa, hyvin kummallista miestä.
"Mitä sinä teet?!"
"Yritän vain estää sinua tekemästä mitään..."
Enkeli säpsähti. Hänhän osasi puhua! Ei enää Taivaiden kieltä vaan...
sen mitä mies vain ajattelikin, pulpahti puolihuomaamatta suusta. Kaikki maistui aivan uudelta ja vieraalta.
Nainen mutisi jotain ja työnsi kädessä olevat puukengät sinertäviin jalkoihinsa.
"Jos et vielä huomannut, olen menossa uimaan."
Enkeli laski päätään pudistaen hennon kätensä.
"Sinä et voi uida tällä säällä."
Toinen kohautti harteitaan ja lähti astelemaan takaisin kohti polkua.
Ei sitten -hänen kuuli mutisevan. Ei sitten -ei ole pakko.
Enkeli odotti että nainen oli kadonnut näkyvistä ja pyrähti sitten lentoon. Hän kierteli ja kaarteli joen yllä ja pysähtyi pienen ranta-tuvan katolle. Usva leijaili ilmassa ja peitti horisontin alleen. Tuuli takertui kiharaisiin hiuksiin riepotellen niitä... ja äkkiä enkeli ymmärsi... hän halusi tietää enemmän siitä kummallisesta ihmisnaisesta.

Mies heräsi säpsähtäen omaan huudahdukseensa. Hän läpäytti kohmeisia käsiään ja hätisteli linnut pois luotaan.
Kylmä kulki viiltäen läpi uupuneen ruumiin.
Hän oli varmaan nukahtanut omiin ajatuksiinsa
-nyt oli jo aamu. Enkeli varisteli siivistään lumet ja heitti viittansa niiden suojaksi.
Sitten hän pudottautui alas ja katsoi kuvajaistaan jäätyneestä joesta. Vasta ensimmäisen kerran koko elämänsä aikana hän tajusi kuka oli, mikä oli. Taivaassa hänen ei ollut koskaan tarvinut katsoa itseään peilistä -hänet hyväksyttiin sellaisena kuin hän oli. Omana itsenään. Mutta täällä hän ei ollutkaan oma itsensä. Hän oli taivaasta heitetty enkeli jonka piti peitellä siipiään ettei kukaan olisi pelästynyt, ettei hän olisi tehnyt ketään hulluksi.
Jostain kaukaa kuului lasten iloisia naurahduksia,
koirien haukuntaa ja hevosrattaiden kopinaa.
Kylä oli herännyt.

Se oli kuin toinen maailma. Värikkäitä kojuja oli pystytetty suurelle aukiolle lähelle toisiaan.
Taustalla soi iloinen markkina-musiikki ja lapset hyppivät ees-taas sen tahtiin.
Kauppiaat yrittivät korottaa huutonsa kaiken muun ylle: "ostakaa hedelmiä, ostakaa makeisia"
Vanhemmat yrittivät lähes juosten pysyä jälkikasvujensa vauhdissa mukana.
Juuri tällainen taisi olla lasten paratiisi. Vilkas markkinapäivä pelleineen ja ilmapalloineen.
Voisiko enempää toivoakaan?
Vaikkei sattuisikaan omistamaan rahaa, pystyi silti tulemaan katselemaan.
Enkeli poimi maasta pudonneen lantin ja antoi sen huilunsoittajalle.
Soittaja nyökkäsi kiitokseksi ja jatkoi soitantaa entistäkin hilpeämmin. Enkeliä vain harmitti se, ettei hänellä ollut pudottaa mitään huilunsoittajan vieressä olevan kitaristin hattuun. Hän oli hoikka, eikä näyttänyt mitenkään varakkaalta. Enkeli huokaisi ja jatkoi matkaansa kojujen väliin muodostuneella kujalla.
Vastaan tuli lauma pikkulapsia ja heti heidän jälkeensä vanha mies hevosrattaineen. Mies ohjasi hevosen kohteliaasti sivummalle, jotta muut pääsisivät ohitse. Enkeli hymyili ja upputui jälleen ajatuksiinsa. Hän käveli pitkälti eteenpäin miettien mitä haluaisi tehdä Maan päällä, mitä voisi tehdä.
Hän nappasi mietteliäänä, täysin mielivaltaisesti
omenan hedelmäkojusta ja alkoi pyöritellä sitä käsissään.
"Hei omenavaras! Mitä sinä oikein teet?!"
Enkeli käännähti äänen suuntaan ja omena kierähti jalkojen juureen.
"Saat maksaa tämän!" Myyjätätr kumartui ja nappasi omenan maasta. Hän laski sen huolellisesti omenavuoren päälle -samaan kohtaan takaisin.
"Anteeksi,en ajatellut lainkaan mitä tein... olin ajatuksissani."
Enkeli hymyili pahoittelevasti.
Nainen hymyili vaisusti takaisin.
"Ei se mitään. Voin kyllä tämän kerran katsoa lävitse sormien... vaikka kiitokseksi siitä, mitä teit eilen."
Enkeli säpsähti. Sehän oli se nainen joelta!
Mikä sattuma...
"Olet hedelmäkauppias!" Hän naurahti ja nainen kohautti harteitaan.
"Niin -ja sinä olet enkeli."
Mitä ihmettä?! Mies tunsi hien valahtavan otsalle.
Mistä hän saattoi tietää?!
"Olet minun oma pelastava enkelini..."
Nainen virnisti ja alkoi järjestellä sitruunoita
laatikoihin.
Huh -ei hän tarkoittanutkaan sitä, mitä enkeli oli pelännyt... vaistomaisesti toinen käsi hapuili selälle tunnustellen, pönköttivätkö siivet viitan alla.
"Olisin ihan totta mennyt vain uimaan." Nainen jatkoi,
"Täällä päin on tapana käydä avanto-uinnilla. Tai minulla on tapana... Se karaistaa. Ihan totta!
Se karaistaa."
Enkeli hymyili ja nainen hymyili takaisin.
"Nähdään." Hän sanoi.
"Nähdään." Nainen sanoi -vaikka he tuskin enää kohtaisivatkaan.

Seuraavan yön enkeli nukkui samalla katolla kuin viimeksikin. Ehkä hän ajatteli niin tekemällä pääsevänsä lähemmäs taivasta.

Aamulla enkeli heräsi aikaisin ja päätti kurkistaa sisälle ranta-tupaan. Ulkoapäin se ei ollut mitenkään näyttävä. Punainen maali oli lohkeillut ja osittain varissut pois.
"Silti voisin ottaa sen itselleni"- enkeli ajatteli tyytyväisenä,
"Luulenpa ettei kukaan omista sitä."
Ovi avautui helposti. Se ei ollut lukossa.
Mökissä oli vain yksi huone -ja se oli yllättävän hyvässä kunnossa vaikkakin siitä huomasi ettei siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin. Pienen ikkunan alla oli leveä, valkoisella pellavakankaalla peitelty sänky ja sen vieressä tummasta kirsikkapuusta tehty kirjoituspöytä. Sen edessä seisoi puinen tuoli joka oli sekin peitetty kankaalla.
Seinällä oli selvästikin itse tehty seinäkello joka oli koristeltu valkoisilla simpukoilla.
Enkeli jätti oven auki ja antoi tuulen viedä pölyt mennessään. Jostain hän löysi puunpätkän jonka vuoli ja naulasi seinään telineeksi tummanvihreälle viitalleen.
Syvänsiniset silmät loistaen hän katseli lopputulosta. Hän taisi olla suorastaan ihastunut uuteen kotiinsa!
Päivän hän kulki kylällä tutkien paikkoja ja puoli-huomaamattaan myös etsien kaunista hedelmäkauppiasta... mutta häntä ei näkynyt. Illankin hän istui ikkunassa ja odotti.
Vasta kun aurinko oli laskemassa ja taivas muuttunut tummanpunaiseksi, rannalle ilmestyi enkelin kauan haikailema ihminen.
Nainen kulki aivan rantaviivalle asti ja laski varovasti pyyheliinan vartalonsa ympäriltä maahan.
Mies katsoi hetken muualle ja kun hän taas käänsi katseensa, nainen ui tyynessä, hyisessä vedessä sulautuen siihen täydellisesti.
Hän oli kaunis. Uskomattoman kaunis.
Mutta aivan erilainen, kuin mihin enkeli olisi saanut rakastua.

"Hei!" Nainen huudahti hymyillen ja viittoi miestä tulemaan lähemmäs.
Enkeli huomasi toisen jo pukeutuneen. Märät hiukset oli kietaistu sekaiselle nutturalle pään päälle.
"Emme tainneet eilen ehtiä esittäytyä kunnolla."
"Emme." Nainen myönsi ja hän ojensi siron kätensä,
"Minä olen Debbie."
"Hauska tutustua.Minä olen...Ray." Sitä nimeä, mitä hän taivaissa käytti -sitä hän ei voinut eikä saanutkaan kertoa.
"Ilo on minun puolellani!"
Voi Luoja miten suloisesti hän hymyilikään!
Enkeli oli hämmentynyt.
"Minun täytyy kertoa sinulle jotain."
"No?" Nainen kysyi nopeasti ja kumartui sitomaan kenkiensö nauhoja.
"Olen rakastunut sinuun ja minulla on siivet."
Mies sanoi lähes Debbien lauseen päälle.
Debbie naurahti ja pysähtyi tuijottamaan "Raytä" suoraan silmiin.
"Sen ymmärrän jos olet rakastunut mutta...siivet?"
"Tämä on vaikea selittää. Minä..."
Nainen odotti.
Vakavoituen täysin enkeli laski viittansa ja kohotti valkeat siipensä uljaina molemmille sivuille. Punarusko tarttui niihin ja laskeva aurinko hiveli niiden pintaa aroilla säteillään.
"Joko uskot?"

Se ilme olisi ollut ikuistamisen arvoinen -se hetki olisi saanut jatkua vaikka kuinka kauan.
Debbie oli mennyt sanattomaksi, hän oli kiepsahtanut enkelin kaulaan ja sivellyt siipiä kummallakin kädellään hämmentyneenä. Hänen
sileille poskilleen oli vierähtänyt muutama
kyynel ja sitten hän oli kuiskannut, ettei ollut koskaan aiemmin uskonut enkeleihin. Debbie oli
kertonut miten hänen vanha äitinsä oli sanonut nähneensä enkelin joella, mutta kaikki olivat leimanneet hänet hulluksi.
"Olitko se sinä? Olitko se sinä?"
Debbie oli kuiskinut yhä uudelleen.
"Olitko täällä sinä aamuna?"
"Olin." Ray oli henkäissyt vaikkei tiennyt mitä aamua nainen tarkoitti. Pää-asia että hän oli seissyt siinä silloin-
Aivan lähellä hänen palelevaa ruumistaan ja he seisoivat siinä kauan -niin kauan, kunnes aurinko laski.

"En tiedä, miksi minun kohtaloni oli tipahtaa tänne Maan päälle." Enkeli kirjoitti joen pintaan.
"Ehkä tämä ei ollutkaan rangaistus, vaan tehtävä.
Ja jos se oli tehtävä, minä tiedän, että jonain
päivänä minun on mentävä takaisin...
Niin, ellei se tehtävä sitten käsittänyt koko loppuelämääni jonka aikana minun on tehtävä ihmisiä onnelliseksi.
On päiviä, jolloin kaipaan kirkkautta.
Silloin kiipeän katolle ja
katselen lintuja taivaalla. Sanotaan että ne ovat merimiesten sieluja, mutta minä tiedän ettei se
ole totta. Minä olen sanonut kaikille linnuille:
Lentäkää mahdollisimman ylös kohti taivasta,
se on paikka jonne jokainen tulee kuulumaan. Tulisitpa sitten vielä joskus käymään auringon säteenä, tuulena -minä tahansa, minä tiedän, ettet voi unohtaa."

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kommentteja?=)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤