Pääsiäissaarna

Naturalistisen tieteen ja uskontojen välille yritetään raivokkaasti löytää ja rakentaa synteesiä: esimerkkeinä vaikkapa ID-liike tai teistinen evolutionismi.

Tarve moiseen kumpuaa tietysti uskontojen ja naturalististen tieteiden aseman valtavasta muutoksesta. Keskiajalla raamattu oli ehdoton auktoriteetti, jumalan sana pyhää, tiede ja muu yhteiskuntaelämä pyöri kirkon navan ympärillä; ihmiset uskoivat ja kävivät kirkossa. Nykyään uskontoja pidetään tiedepiireissä sivuutettavana asiana, kansa maallistuu ja mitään "pyhää" ei perinteisessä mielessä länsimaissa enää käytännössä ole. Uskonnoilla näyttää olevan kiire "tieteellistää" itsensä - tai kurjistua ja kadota. Totuushegemonia on naturalistisella tieteellä, ja "totuus" on aina ollut uskontojen myyvin argumentti.

Miten tässä näin kävi? Ensin tulivat renessanssi ja valistuksenaika, jolloin kirkon totuushegemonia murtui: Galilei, Kopernikus ja monet muut osoittivat erehtymättömänä pidetyn kirkon ajattelussa virheitä ja uhmasivat tuota aikansa kiistattoman auktoriteetin asemaa. Kirkko toki kävi pakollisen viivytystaistelunsa, puolustautui aggressiivisesti, mutta joutui antamaan periksi: tiedettä alettiin yhä enenevässä määrin tekemään irrallaan kirkosta ja sen opeista. Kirkon ote höltyi ja maallistuminen yleistyi. Tiede kehittyi hiljalleen, mutta uskontojen asema säilyi edelleen vahvana, kunnes Darwin julkaisi Lajien synnyn 1859, ja maailma ei ollut enää entisensä: luoja oli haastettu! Vai oliko sittenkään...

Evoluutioteorian ja muun luonnontieteen filosofinen ydin ei ole uskontovastaisuudessa vaan luonnon itsensä ominaisuuksissa ja muutosvoimissa: luonto ei naturalismin mukaan ohjaudu yliluonnollisen ohjaajan mielenoikkujen mukaan vaan sen ilmiöt on selitettävissä luonnollisin syin. Uskonnolliset piirit kiistivät tietysti tuon kaiken jo Darwinin aikaan. Tuo tie on kuitenkin käytännössä kaluttu jo vuosikymmeniä sitten loppuun ja siksi uskonnot ovat kriisissä: uskovaiset ovat itse tuolla tieteen näennäiskritiikillään kuoppansa kaivaneet.

Jos uskonnot arvelevat ratkaisevansa "eloonjäämisongelmansa" tieteellistymällä, herää tietysti kysymys mihin sitä tähän asti on uskottu? Selitysten tarve olisi valtava. Ottamatta nyt mitenkään kantaa siihen, olisiko uskonnot ylipäätään pelastettava, sanoisin että näennäinen tieteellistyminen ei uskontoja voi pelastaa vaan kurjistuminen jatkuisi.

Uskomisen ei ylipäätään tulisi perustua tietoon: jos ihminen ei voi aidosti uskonvaraisesti luottaa vaikkapa jumalan olemassaoloon, ja muihin opinkappaleisiin, niin kuinka "uskovana" häntä silloin ylipäätään voidaan pitää?

Ihmiset, jotka väittävät päätyneensä rationaalisen ajattelun kautta uskovaiseksi ovat joko ymmärtäneet jotakin väärin, eivät tiedä tarpeeksi tai laskevat uskonsa tieteen aukkojen varaan. Erityisesti tieteen aukkoihin nojaavien on syytä varautua kohtaamaan vakava uskonkriisi ennemmin tai myöhemmin, koska noilla aukoilla on taipumus täyttyä.

Rehellinen uskonnollisuus, ja sen tietyt inhimillistä "tahdonvoimaa" ja luottamusta omiin kykyihin arjesta selviytymiseksi antavat piirteet, ovat mielestäni paras uskontojen olemassaolon oikeuttava peruste. Olen varma, että moni saa "voimaa" uskostaan, ja on esim. selvinnyt vakavista henkilökohtaisista vaikeuksistaan tuon voiman avulla. Rehellinen uskonnollisuus tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että tuo luottamus omiin opinkappaleisiin poistaa tarpeen sotkeutua esim. tieteen tekemiseen. Tiede toimii oman filosofiansa pohjalta, jonka näkemyksille rehellisen uskovaisen pitäisi voida mielestäni viitata kintaalla.

Pointti on siinä, että nautitaan kaikki tieteen saavutuksista: viitatkaa vaan kintaalla, mutta antakaa ihmeessä tieteelle sen tarvitsema työrauha. Naturalismi voi loukata, mutta onko sillä oikeasti väliä?

Hyvää Pääsiäistä! Julistan yksipuolisen tulitauon ensi tiistaihin asti.