Mestariteos?

”Arvoisat naiset! Nimeni on Margit Soramäki. Naisten ja miesten välillä on muun muassa se ero, että naisilla on aivot, miehillä puolestaan putkiaivot…” lausuu kalliiseen minkkiturkkiin sonnustautunut nainen kopeasti.

On aurinkoinen talviaamu, jonka miellyttävän hiljaisuuden rikkoo etelään matkaavan junan yksitoikkoinen jyskytys. Minkkiturkkiin pukeutunut nainen on matkalla Helsinkiin, missä hän seuraavana päivänä osallistuu Suomen feministiliiton suureen vuosikokoukseen. Siellä hänen on määrä pitää esitelmä naisten ja miesten aivojen eroavaisuuksista. Hän miettii kuumeisesti esitelmälleen otsikkoa. Päätöksenteko tuntuu aluksi miltei mahdottomalta, sillä hänellä on tiedossa lukemattomia mitä osuvimpia vaihtoehtoja. Lopulliseen valintaansa hän päätyy muistaessaan entisen aviomiehensä raivostuttavan tavan uppoutua aivan sataprosenttisesti kaikkeen mitä ikinä teki: ”Miesten putkiaivot –naisten suuri epäonni!”. Hän pitää nahkasalkkuaan tiukasti sylissään ja on jälleen lausumaisillaan esitelmänsä avauslauseet: ”Arvoisat naiset! Nimeni on…”, kun osaston ovi avautuu ja sisään astuu hilpein elein rennon tuntuinen mies. Tämä sujauttaa reppunsa tavaralokeroon ja heittäytyy sitten hymysuin penkille naista vastapäätä. Pienehköstä mutta rotevasta ruumiinrakenteesta, tummista hiuksista ja lystikkäästä ulkonäöstä päätellen mies voisi olla karjalainen.

Nainen vaipuu mietteisiinsä vilkaistessaan ulos huurteisesta ikkunasta: ”Olen lukenut jostakin, että kahden ihmisen on tunnettava toisensa erittäin hyvin voidakseen istua kaikessa hiljaisuudessa tuntematta oloaan vaivaantuneeksi.” Hän toteaa sen harvinaisen todeksi istuessaan tämän vieraan miehen seurassa osaamatta virkkaa sanaakaan. Hän piiloutuu sanomalehtensä taakse ja yrittää perehtyä erääseen Euroopan yhtenäistymistä käsittelevään artikkeliin, mutta hänen mielessään risteilee vain ajatuksia siitä, kuinka tämä kiusallinen hiljaisuus tulisi rikkoa. ”Mies ja nainen. Lienee itsestään selvää, kumpi meistä tämän hiljaisuuden joutuu rikkomaan. En vain ole keksinyt sopivaa tapaa aloittaa…”

Yhtäkkiä mies tokaisee: ”Perkeleen iso kala pääsi karkuun!” Nainen säpsähtää ja nostaa katseensa sanomalehdestä. Mies puhuu niin vapautuneesti ja tuttavallisesti, että nainen on varma tämän puhuvan puhelimessa jonkun tuttavan kanssa. ”Eiväthän miehet tuolla lailla vieraille puhu, varsinkaan naisille!” päättelee nainen itsekseen. Mutta vilkaistessaan miestä hän näkee, että tämä pitää kumpaakin kättään päänsä takana nojaten niihin rennosti. Mistään puhelimesta ei näy jälkeäkään. Nainen vilkaisee ympärilleen ikään kuin varmistuakseni siitä, ettei osastossa ole heidän lisäkseen muita. Ei ole. ”No, sitten hän varmasti puhuu itsekseen. Sellaisiakin ihmisiä kuulemma on. Mutta ei hän minulle puhunut, ei. Hänhän on mies.” päättelee nainen itsepäisesti.

Sitten mies jatkaa puhumistaan: ”Se oli vähintään kymmenkiloinen vonkale. Tokko ehdin tuntea kunnon nykäisyä, kun siima jo oli katkennut! Voi veljet! Ei ollut isäukkokaan uskoa korviaan, kun hänelle kerroin.”

Nainen ajattelee: ”Kyllä hän minulle puhuu. Ei hän kyllä humalaiselta vaikuta, mutta miksi hän minulle puhuu? Kaipa hän vain on luonteeltaan puhelias. Niin, hän kaipaa varmasti vain juttuseuraa. Niin sen täytyy olla. Ai niin, ja pitihän tämä hiljaisuus rikkoa. Mutta mitä minä hänelle vastaisin? Pitäisihän minun tietää. Olenhan nainen!”

Mies jatkaa: ”Seuraavana vuonna viisivuotias poikani pyydysti kaksi haukea. Ne olivat tosin aivan pikkiriikkisiä, joten ne oli luonnollisesti laskettava takaisin järveen. On sanomattakin selvää, että poikani pahastui moisesta. Ne olivat näes ensimmäiset kalat, jotka hän itse pyydysti, eikä hän millään ottanut uskoakseen, ettei niissä kumminkaan olisi ollut mitään syötävää. Onko teillä muuten lapsia?”

Nainen vaipuu jälleen mietteisiinsä: ”Voi, voi… mitä minä nyt sanoisin. Kertoisinko totuuden, ettei minulla ole lapsia, etten koskaan ole halunnut lapsia? Hyvä Luoja, eikö nainen saa omistaa edes omaa ruumistaan? Miehen takia naisen ruumiin valtaa varsinainen iilimato, joka naisen sitten suunnattomin tuskin on synnytettävä tähän sovinistiseen maailmaan! Ai niin, mitä hän kysyikään? Niin, lapsista. Jos sen sijaan sanoisin, että minullakin on kalastamisesta pitävä poika, olisi meillä aihe josta keskustella. Mutta enhän toisaalta tiedä mitään kaloista. Voi, voi… kyllä hän huomaisi, että valehtelen!”

Mies jatkaa kertomistaan: ”Myöhemmin samana kesänä minut kohtasi suuri onni, sillä se vuotta aiemmin karkuun päässyt kala tarttui uudestaan koukkuuni, eikä se tällä kertaa päässyt karkuun. Sieppasin sen suurimpaan haaviini ja aloin vetää hillittömästi sätkyttelevää vonkaletta rantaan. Samalla huikkasin pojalleni, että tämä toisi jonkin kovan ja terävän esineen, jolla kala iskettäisiin hengiltä. Pojan mieleen ei siinä kiireessä juolahtanut muuta kuin saunanoven venttiilinkansi. Pienenä lapsena hän nimittäin kuvitteli sen olevan autonratti ja pyöritteli sitä, kunnes se irtosi kierteistään ja putosi täydellä painollaan terävä reuna edeltä hänen varpailleen. Hän säntäsi kiireesti saunaan ja toi sitten juoksujalkaa pyytämäni kovan ja terävän esineen –saunanoven venttiilinkannen. Sitten seurasi hauen teurastus, jota moni utelias silmäpari oli tullut todistamaan. Muutama kova isku päähän, hieman verta pulpahti esiin, muutama voimakas kuolemankouristus ja vonkale oli kuollut. Pidättekö muuten kalojen perkaamisesta?”

Nainen ajattelee jälleen itsekseen: ”Kylläpä hän kysyy omituisia kysymyksiä! Voi herrajumala, mistä minä sen tietäisin? Enhän minä nyt ikimaailmassa kaloja perkaisi! Siitähän kädet alkaisivat lemuta aivan mielettömästi, ja sitä paitsi olen kyllästynyt esittämään kotirouvan ankeaa roolia! Haluan yksinkertaisesti olla vapaa nainen, vapaa tekemään mitä itse haluan. Perata nyt kalaa! Mutta en halua loukata häntä. Hänhän on niin ystävällinen. Ehkä minun todella pitäisi sanoa, että pidän kalan perkaamisesta. Mutta toisaalta, kyllä hän huomaisi minun valehtelevan…”

Mies jatkaa: ”Kalan perkaaminen taas on meikäläisen mielipuuhaa! Ryhdyin saman tien perkaamaan kalaa. Pyydystämäni hauki oli hotkaissut kaksi pienempää kalaa, joita silloin kuusivuotias poikani oitis luuli niiksi kaloiksi, jotka hän aiemmin samana kesänä oli pyydystänyt. Suutuksissaan hän totesi, että oli aivan turha laskea ne takaisin järveen, kun ne joka tapauksessa syötiin. Olin niin keskittynyt selittämään hänelle, etteivät hauet ole kannibaaleja, etten huomannut heittäväni perkaamani vonkaleen sisälmyksiä maassa olevaan venttiilinkanteen. Siinä samassa paikalla ollut vaimoni tiuskaisi kiukkuisesti: ’Älä nyt hyvä ihminen niitä siihen heitä! Kuinka oletat meidän voivan ikinä enää saunoa kun löylyhuoneen täyttää vastenmielinen kalanlemu?’ Siihen minä vastasin: ’Kas, en huomannutkaan… no, voihan sen toki pestä… venttiilinkannen siis.’ ”

Nainen miettii jälleen: ”Pestä venttiilinkansi… no jaa. Mutta ei kalanlemua noin vain pois pestä. Kyllä olisi hangattava kauan, eikä silloinkaan välttämättä onnistuisi. Ehkä jollakin tehokkaalla pesuaineella? Mutta kyllä vaimo kuitenkin oli oikeassa. Ei kalansisälmyksiä saunanoven venttiiliin pidä heittää! Kyllä miehillä on vielä paljon opittavaa! Toisaalta mies teki sen vahingossa, koska oli niin keskittynyt selittämään pojalleen, etteivät hauet syö toisia haukia. Mutta hetkinen, kyllähän hauet syövät toisia haukia! Niin, aivan. Muistan lukeneeni sen jostakin. Oliko se Otavan Suuresta Ensyklopediasta? Vai sekoitanko hauet ahveniin? Niin, mutta mitä hän mahtoikaan kysyä? Ai niin, eihän hän kysynytkään mitään. Sepä mukavaa!”

Mies sanoo kysyvästi nousten seisaalleen: ”No… oli hauska tavata teidät, rouva…?.

Nainen vastaa pikaisesti: ”Soramäki.”

Mies naurahtaa veikeästi: ”Soramäki, osaatte kuin osaattekin puhua! Minä jään nyt junasta pois. Hyvää päivänjatkoa teille!”

Mies nostaa reppunsa tavaralokerosta ja poistuu osastosta. Nainen vilkaisee hetken päästä ulos junan huurteisesta ikkunasta ja näkee miehen asemasillalla. Tämä tallustelee kevein askelin kohti asemarakennusta. Hetken päästä juna syöksyy huikaisevaan auringonvaloon, ja asemasillalla tallusteleva mies katoaa aseman synkkään pimentoon. Osastossa tuntuu naisen mielestä yksinäiseltä ja hiljaiselta, kun tuo mukava mies – karjalainen vai mikä lie ollut – ei enää istu häntä vastapäätä kertoilemassa kalajuttujaan. Nainen tuumailee soimailevasti: ”Kummallista… hän puhui minulle kuin tutulle, eikä edes esittäytynyt. No, kaipa sellaiset miehet ovat varsin yleisiä. Ei minunkaan entinen aviomieheni vaivautuisi esittäytymään naiselle, jonka juttusille tuppautuu vaikkapa junassa.”

Hetken päästä nainen havahtuu mietteistään ja jatkaa valmistautumista huomisen esitelmänsä pitämiseen: ”… naisella on siis aivot, miehellä puolestaan putkiaivot! Naisen ajatuksenjuoksu on loogista, asiallista ja kaikin puolin johdonmukaista. Mies ei yhtään ajattele. Miehet eivät osaa keskustella kunnolla. He vain istuvat hiljaa ja pällistelevät ympäriinsä kuin mitkäkin kakarat. Heiltä puuttuu simultaanikapasiteetti. Naisilla sen sijaan on Luojan suoma lahja puhua. Olemme sosiaalisia, tunteellisia, herkkiä. Olemme naisia ja meillä on aivot. Ja me myös käytämme niitä. Pomollani on sekarotuinen kissa, mutta eläimet ovat työpaikalla kiellettyjä ja sen on siis joka päivä jäätävä kotiin. Vaikka yläkerran rouva onkin luvannut käydä vilkaisemassa, että sillä on kaikki hyvin, ei se kuitenkaan ole moraalisesti hyväksyttävää. Kuvitelkaa nyt, pieni kissa yksin kotona… No, kyllä kissat pärjäävät yksin ties kuinka kauan, mutta oleellista onkin se, että aivan yhtä käsittämätöntä kuin tuon pikku kissan hylkääminen on se, etteivät miehet putkiaivoineen ymmärrä naisten loogista ajatuksenjuoksua. Yhtä käsittämätöntä ja loukkaavaa oli se, kun serkkuni kaima pari vuotta sitten osti akvaarioonsa ruokintakoneen. Hän oli katsokaas kyllästynyt niihin ainaisiin lomatabletteihin. Ne kun ovat niin kohtuuttoman kalliita. Toisaalta ruokintakonekin maksoi omaisuuden, eikä se edes toiminut. Tai kyllä se toimi, mutta tuli jonkinlainen oikosulku, eikä se sen jälkeen enää toiminut. Voi, voi, kyllä talonmiesten ja isännöitsijöiden pitäisi hoitaa työnsä tunnollisemmin. Kehtasivatpa vielä väittää serkkuni kaimalle, ettei kyseinen oikosulku heistä johtunut, vaan maadoituksen puuttumisesta! Niin, yhtä käsittämätöntä ja loukkaavaa on siis se, etteivät miehet putkiaivoineen ymmärrä naisen loogista ajatuksenjuoksua! Kaikkein loukkaavinta ja samalla myös raivostuttavinta on se, että he syyttävät meitä omasta ymmärtämättömyydestään ja tyhmyydestään! Onpahan heillä vielä otsaa väittää jotakin niin loukkaavaa ja perätöntä kuin että naisilla muka olisi… olisi… - sydäntäni vihloo lausuessani tuon selkäpiitä karmivan sanan - … tippaleipäaivot, jotka muka ovat turhan monimutkaiset!…”

--------------------------------------------------
Mielipiteitiä tästä novellista, kiitos!