oletko katunut aborttiasi?

itseasiassa siirsin lastentekoa vajaalla kymmenellä vuodella eteenpäin. Päätin siis abortin tehtyäni, että raskaaksi en aijo tulla kuin vasta 30-vuotiaana aikaisintaan. Sen verran kova kokemus oli. Enkä nyt tarkoita aborttia vaan raskautta.

Ja pidin myös sen lupauksen itselleni minkä olin jo 15-vuotiaana päättänyt - ei ainuttakaan lasta ennen kuin olen 25. Abortin siis tein kun olin 19, kumi petti ja pillerit eivät huolellisesta syömisestä pitäneet. Yhdessä olin ollut silloisen poikaystäväni kanssa kaksi vuotta, mies vuoden vanhempi ja opinnot täysin kesken, minä en edes vielä ollut päässyt yliopistoon sisälle, pyrkimiset olivat edessä. Olimme suhteen alussa keskustelleet mahdollisesta tällaisesta tilanteesta, niin epätodennäköinen kuin se olikin (olimme myös keskustelleet mahdollisista taudeista ja miten ne hoidettaisiin jos niitä sattuisi ilmenemään myöhemmin - kaikkia tauteja kun ei voi testata) ja niinpä aborttiin päätyminen oli molemmille täysin selvä asia. Ei sattunut, eikä henkisiä arpia jäänyt kummallekaan.

Ehdin opiskella yliopistossa itselleni ammatin, pari ihanaa suhdettakin koin.. Nyt olen yhdessä unelmieni miehen kanssa, olen 26 ja odotan lasta. Ehdin tehdä kaiken sen mistä olen unelmoinut - kiertää maailmaa, opiskella itselleni unelma-ammatin, käydä vaihdossa ulkomailla toisessa yliopistossa, kehittää itseäni, hoitaa omaa terveyttäni laihduttamalla 20 kg niin että olin normaalipainoinen, tehdä töitä melkein vuoden ennen lapsen saantia..

En koe menettäneeni mitään koska keskeytin raskauden 6 vkolla. Mahdollinen alkiorypäs ei kummittele eikä haahuile mielessäni tätä omaa lasta odottaessa. Tämä on haluttu, eikä tule pilaamaan suunnitelmiani, opintoja&ammattia ja matkoilla saavutettua maailman avartumista kun ei kukaan voi minulta pois ottaa.

En voi kuvitella ketään joka todella katuisi aborttia, ellei häntä ole siihen pakotettu, että hankkisi uuden lapsen. Aborttiinhan mennään todella siksi, ettei missään tapauksessa halua lasta!

Ja jos on ollut niin heikko, että on taipunut vanhempien/yhteiskunnan/poikaystävän vaatimukseen, siitä saa vain syyttää itseään. Ehkä ei olisi ollut valmiskaan pitämään huolta lapsesta, jos on vielä niin lapsen kengissä että on vanhempien alistettavana ja manipuloitavana. :(

oon yrittäny salata iteltäni ajatuksia syntymättömästä lapsesta mutta välillä ajatuksilleen ei vaan mitään mahda.nyt varsinkin kun meillä on esikoinen. monta kertaa olen miettiny että minkä näköinen ja luontoinen ensimmäisen raskauteni lapsi olisi ollut..yms.abortin tein syystä ettemme olisi kyenneet antamaan lapselle sitä turvaa mitä lapsi ympärilleen kaipaa,koulu kesken,mies töis mut erittäin paskapalkalla,olin itekkin vielä täysikakara vaikkakin täysi-ikäinen mutta henkisesti ainakin.aina oon ollu lapsirakas mutta ajatus omasta siinä elämän vaiheessa sai varsinkin mut varpailleen!Nyt onnellinen äiti ja aion rakastaa ja antaa ihanan lapsuuden,turvallisen tuleivaisuuden lapsellemme ja myös tuleville lapsille jos niitä minulle suodaan.Aborttia en kuitenkaan tee enää KOSKAAN!en missään tapauksessa!sen verran raskas taakka kannettavaksi..

Ehkäpä tämä johtuu siitä, että olen jo ala-asteella päättänyt, etten lapsia halua. Ensimmäinen asia joka tuli mieleeni kun kuulin olevani raskaana, oli abortti.

..millään tavalla, mutta surullinen muisto se on. Totta on myös se, että kaukaiset, vaaleanpunaiset haaveet omista lapsista ja perheestä sitten joskus tulevaisuudessa muuttuivat kertaheitolla abortin myötä. Olen varovaisempi ja realistisempi ja suru varjostaa ajatusta perheestä. Mutta kadu en siltikään, enkä varsinkaan niin, että haluaisin nyt vauvan. Se minua kyllä kiinnostaisi tietää kuinka (nyt abortin koettuani) reagoisin raskauteen sitten jos tulen joskus toivotusti raskaaksi. Niistä tunteista ei vielä tiedä.

Raskaus oli vahinko, meillä kaksi lasta ennestään ja minä työttömänä. Olin itse onnessani, mutta mies suhtautui tosi jyrkästi, ilmoitti välittömästi, että sitä ei pidetä tai hän lähtee.Itkua ja suostuttelua monta viikkoa, kunnes annoin periksi, ajattelin että parempi kun on isä edes näillä kahdella kuin olla kolmen lapsen kanssa yksinään.Kuitenkin heti lääkkeellisen abortin jälkeen tajusin, että ratkaisuni oli väärä, en saanut mieheltä yhtään tukea. Siitä asti on ollut pakkomielle tulla uudestaan raskaaksi, ei tämä suru muuten lopu enkä pääse takaisin raiteille...

väärä sana mutta kammottavalta tuntuu. Ensimmäinen reaktio keskeytyksen jälkeen oli heti silmien auettua kun purskahdin itkuun josta ei tullut loppua. En olisi lasta halunnut ja en ajatellutkaan pitäväni mutta syyllisyys ja haikeus on valtava. Pahin kokemus tähän astisessa elämässäni, ehdottomasti.

Hei, Tuleekohan tää vieti nyt yleisesti(Köh) Osaan toki käyttää!:D:D Eli asiaan. Olen katunut aborttia valavasti, en vain osannut tilaantessa tehdä yhtään mitään, samalla kun asiat vaan puolestani hoidettiin pikaisesti pois päiväjärjestyksestä! Olin alaikäinen tämän tapahtuessa ja minulla olisi nyt 8kk vanha vauva, JA olen nyt 19v itse! Saman miehen kanssa edelleen yhdessä, asiasta ei sen kummemmin ole puhuttu juuri koskaan!! Mutta ei ole koulutusta ei mitään, eli hankkisi ensiksi hyvän alun kaikelle:)Mutta kun ei jaksaisi odottaa:/

kyllä.. Tein abortin kolme viikkoa sitten. itse olisin kyllä pitänyt lapsen mutta mies ei ollut valmis joten suostuin luopumaan lapsesta hänen takiaan. Olen yksinhuoltaja perheestä ja ajatuksenani on ollut alusta asti etä yksin en haluan lasta kasvattaa.. siksi kai osaltani ssuostuin mieheni pyyntöön. Nyt kadun valintssni..Mietin välilla millaista olisi olla vielä raskaana jne.. Kovin on haikea olo ja surullinen.. Pahaa tekee kun ajattelee mitä on omalle lapselle mennyt tekemään.. En toivoisi kenellekään samaa tunnetta!

Olen todella katunut ja syvästi. Asian kanssa on vain elettävä ja annettava anteeksi itselleen.