hei olen aika huno kirjoittamaan mutta toivottavasti joku jaksaa lukea:)Aloitin seurustelun 15 yhden poijan kanssa ja meillä piti olla yhteinen tulevaisus,koti,lapset ihan kaikki, hän olikin se unelmien mies olimme jopa kihloissa, kunnes sanoi pettäneen minua ja samalla minä ihastuin yhteen mieheen ja hän minuun. Eli kolmen vuoden suhde kaatui yhdessä yössä eli olen 19vuotias. En ehtinyt asiaa surra niinkään mikä tuntuikin niin sairaalta johtui varmaankin siitä mehestä kenen luokse muutin heti kättelyssä ja puhuimme koko ajan ja hän oli niin ihana ja kiltti ehdimme tuntea 2kk ja seurustella viikon kunnes sanoi ettei (me) onnistuta tai meitä ei ole, itkin muserruin vaikka tiesin näin tapahtuvan sillä loppuenlopuksi en luottanu häneen.. syy oli kuiteskin että hän odotti liikoja ja se iski kuin salama taivaalta ettei voida olla yhdessä.. Karu totuus paljastuin olin ja olen yksin petetty ja yksin kavreita saati ystäviä ei oikeen ole pitkän seurustelun takia ja ne jotka on olemassa niihin en paljoakaan pidä yhteyttä. Koulussa menee todella huonosti paljon jäänyt kokeita tekemättä ja autokouluakaan en ole suorittanut.. ainut mikä minulla on duuni menen töihin ja sieltä kotiin ja katson televisiota ja nukkumaan ja taas sama rumpa.. koitin tässä myös itsemurhaakin jota toisinaan kadu, apua meenasin hakea mutta koulu psykologi oli lomalla "minun tuuriani" kaikki lulevat kaiken olevan kunnossa mutta olen katkera ja vihainen enkä halua olla yksin haluan vaan jonkun välittävän ja rakastan, eniten vihaan päiviä kun olen töissä ja nään pariskuntia onnellisesti yhdessä ja itse saa katsoa vierestä ja huokailla.. voikun voisi vain alottaa nolla pisteestä kaikki stressi pois vaan ja voisi nukahtaa pois tai saada mitä haluaa.. En tiedä miksi tänne kirjoitan varmaan huvikseni pääsinhän töistä juuri ja mitään tekemistä ei ole ja omat ajatukset tukahduttavat.. eli olisi mukava saada kommentia ihan mitä vaan kuhan joku lukisi..
nuori ja särkynyt
mimmulihiih
16803
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
En osaa itsekkään kirjoittaa kovinkaan hyvin, joten kirjoitan lyhyesti.
Minulla on hieman sama homma kuin sinulla.
seurustellut yli vuoden jo, kaverit jääny,autokouluun en jaksa enään mennä, ammattikoulu jäi kesken, yksinäinen ja masentunutolo.
Elämälläni ei ole enään mitään sisältöä, eikä mikään tunnu saavan minua iloiseksi.
Että ainakin luulisin ymmärtäväni sinua, mutta yritä hakea apua jostain ettet romahda kokonaan :/ minulle on käynyt jo niin.
Niin on valitettavasti jo käynyt mitä sekaisempi ja sortuneempi olo sitä enemmän pitää teeskennellä ja hymyillä samalla silmät kuiteskin lasittuneet ja sumeat..
tiedän olevani jo vakavasti masentunut en vain tiedä miten hakisin apua ja jos kerron jotain kukaan ei saa selvää itkettää niin paljon.. voiko tälläisestä parantua?:(
aika lähellä sun kaavaa,paitsi et olen pienen pojan näkymätön isä..mul kusee asiat siinä et muutin ns kotikaupungista pois ja nyt oon tyhjän päällä.duunista himaan ja sitä rataa..you know.Muutto oli pakollinen ja nyt jäkitän neljän seinän sisällä päivästä toiseen ja muutosta ei tapahdu ku ei kavereita ole.mut nyt ku oon sopivan masiksessa ni lähen kesällä kiertää suomea reppu selässä,jos se nostais mieli alaa!?Paikalleen ei saa jäädä,se hajottaa.
Hyvä vaan kun kirjottelit tänne, jos se helpottaa oloasi. Mullakaan ei nyt ole oikeastaan jäljellä mitään muuta kun duuni ja tää ihana masennus.
Autokoulua ei tullut tuossa lukioaikana tullut käytyä stressin takia. Nyt ei masennuksen takia, mitä mäkin jollain ajokortilla nyt tekisin? Pari kk ennen kirjotuksia yks kaveri, jonka olin tuntenut 12 vuotta päätti sitten tehä itsarin. Itellänikin on ollut niitä ajatuksia jo pidemmän aikaa.. kahdesti oisi pitänyt jo toteuttaa ne, mutta aina oli jokin esteenä.. se kaveri jopa vihjasi siitä ennen kun meni tekee sen, en enää edes muista mitä vastasin sille siihen. :( Kirjotuksetkin tuntui suht turhilta, jäi lähinnä keskinkertaset arvosanat taskuun niistäkin. Jotenkin erkanin parista muustakin kaverista, nyt niihin ei ole tullut pidettyä ollenkaan yhteyttä.
Musta tuli sen jälkeen jotenkin passiivinen, mutta silti tuli törmättyä yhteen tyttöön.. jonka kanssa sitten olin 8 kk. Se oli niin kultainen, etten oisi voinut tehdä mitään, mikä olisi satuttanut häntä.. joskus vaan ahdistus kasvoi niin suureksi, että halusin pois täältä. Olin myös koukussa yhteen idioottimaiseen nettiropeen. En uskaltanut kertoa sille näistä tunteista, kun en tiennyt miten se olisi reagoinut niihin.. joten pistin suhteen poikki, kai se vähemmän satutti kun jos oma poikaystävä oisi tehnyt itsarin. Olin vielä sille se ensimmäinen ja se mulle.. tästä on kulunut nyt jo puoli vuotta, enkä kadu mitään muuta tekoa näin paljon. Se on jo löytänyt jonkun toisen, mutta ei se mitään.. onneksi edes se on onnellinen. Aika tyhmää se oiskin ollut olettaa, että se olisi odottanut mua 5-6 kuukautta sitä, kun saan nostettua itseni tästä suosta. Nyt jäljellä on iltaisin tyhjä olo.. ja haaveita vaan, joita sydän jaksaa elättää..
kamalaa tietää että ihmisillä on yhtä paha olla kuin minulla:( pitää vaan toivoa vaikka ei jaksa ja unelmoida vaikka se onkin niin turhaa..
Itsekkin vakavasti masentunu kaikkea muita sairauksia. Sen olen huomannu, että me masentuneet tarvitsemme ystäviä ja mistä niitä saada kun ei mihkään voi lähteä? Itse olisin valmis jollekkin ystäväksi jos joku huolisi. Haluaisin ja jaksaisin kuunnella asioita mitkä painavat mieltä. Ja olen valmis auttamaan keinoilla millä hyvänsä. Jos jotain kolahti niin rohkeasti vaan, olen 22v 2 lapsen äiti. Ja erittäin väsynyt tähän elämään...
Ei oisi ehkä pitänyt kirjottaa tuota ylempää juttua, jos se toi sinulle vaan kauheamman olon. Et ainakaan ole yksin, toivottavasti se lohduttaa edes pikkuisen, kun tiedät että on muitakin ihmisiä samassa jamassa. Hm ajokortista tuli mieleen, et sillon ainakin voisi ajaa sinne kaverin haudalle.. mutta se korttihan maksaa aika paljon ja jos ei sitten kuitenkaan jaksa olla täällä.. Ei sitä onneksi koko ajan ole paha olla, oon huomannut nauravani aika monille jutuille, joita ihmiset on kirjotellut muille palstoille. Ja makea nostaa myös yleensä mielialaa, mutta sitten tulee syötyä sitäkin liikaa.
niin vähän aikaa kaikki oli hyvin oli pitkä suhde jonka piti onnistua,koulu,perheystävät ja turvallisuus enenkaikkea.. Nyt ne kaikki on niin nopeassa ajassa hävinnyt että se hämmentää, nytkin makaan sängyllä kirjoittaen tätä ja kolmeks duuniin eli siis tosiaan nukkumaan ja töihin ja sitä samaa.. työni on vielä asiakaspalvelua (tarjoilija) se on kyllä niin iroonista kun pitää vaihtaa roolia ja hymyillä ja tehdä kaikkensa, kun pääse tupakka tauolle voi hengähtää ja taas se surullisuus jatkuu.. Aika inhottavaa elää itsesäälissä kun pitäisi vaan jaksaa mutta miksi? miksi kaikki ei tule tarjottimella ja saisi ihanuuden mahdollisuuden kaikkeen ja varmasti tekisin asioita aivan erillailla tai sitten meistä ihmisistä on tullut itsekkäitä ja heti kun tulee takapakkia me masennumme vaikka vanhasananlasku sanoo "virheistä oppii" ei vain opi siitä tulee yksinäiseksi ja huomaakin joka sunnuntaina olevan yksin käärittynä peiton alle ja katsovan ussintoja, ja huomenna onkin sitten maanantai..
tuut saamaan parempaa, kunhan vain olet sitkee? Vastaus tuohon kysymykseen miksi pitäisi jaksaa. En nyt tiedä uskonko tohon itekkään, tuli vaan äsken mieleen.. taisi olla jostain laulusta tuo ajatus. Joskus sitä takapakkia tulee vähän liikaakin, mutta aikahan parantaa haavat ja kultaa muistot! Paitsi ehkä tätä haavaa.. se oisi kehitystä oikeeseen suuntaan, jos tykkäät duunistasi. Omani ei ole kauheen innostavaa, tuskin jaksankaan sitä kauaa enää. Päässä on pyörinyt hullu ajatus, et mitä jos sotkisi elämää vähän lisää ja hankkiutuisi lusimaan. Siellä ei ainakaan pääsisi vahingoittamaan itseään ja pääsisi jonnekin muualle.. turhia kustannuksia yhteiskunnalle siitä kyllä kertyisi. Ääh pitää miettiä muita vaihtoehtoja.
Mielestäni nuorelle olisi tärkeää tutustua ensin itseensä ja sitten miettiä seurusteluja myöhemmin. Tilanteessasi lienee kyse takertumisesta ihmisiin ja kehottaisin harjoittelemaan edelleen yksinelämistä, vaikka se varmasti voi vaikealta tuntuakin.
noin vähän sanoja,mutta osuit niin kamalan oikeaan tuota olen ajatellut mutten asiaa myöntäny:D taitaa tulla pitkä ja vaikea jakso itseni kanssa.. takertuminen, voih niin totta..
Toivon teille kaikille rakkaille nuorille paljon voimia ja jaksamista. Vaikka tuntuu äärimmäisen pahalta, jossain vaiheessa suunnan täytyy kääntyä ylöspäin ja valoa näkyä jossain suunnassa.
Muistakaa että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen on avautumassa. Sitä ei ehkä masennukselta tahdo heti huomata, mutta ajan mittaan. Elämä on täynnä mahdollisuuksia kunhan on voimia ja rohkeutta ottaa niitä vastaan.
En ole järin vanha itsekään ja takanani on melko rankka syksy ja talvi. Pari kertaa luulin jo päässeeni selvemmille vesille olotilani kanssa, mutta sattui uusia asioita, jotka hankaloittivat elämääni. Mutta pikkuhiljaa eteenpäin.
Ette ole yksin tuntemustenne kanssa.
mietin tässä samaa kuin tuo aiemmin kirjoittanut kaisakin...Kun lukee näitä keskusteluja niin tuntuu et jokapuolella on yksinäisiä ja masentuneita ihmisiä. Jos joku tampereen sunnalla asuva kaipaa ystävää niin täällä olisin minä:) Eihän tää mikään seuranhakupalsta ole mut kumminkin.......
tehdä saman ja laittaa et jos joku haluisi joskus jutella kasvotusten pääkaupunkiseudulta niin olisi mulle kyllä kiva, kun noita ystäviä ei oikeen ole ja jos on niin ne vaan masentuu itse mun höpinöistäni ja yksinäisyydestäni..
Mulla on itellä ollu tosi monta vuotta masennus, välillä pahempi välillä parempi. tosi kauan mietin että pitäiskö hakee apua, että haluaisin että joku kuuntelis ja välittäis. poikaystäviä on ollu 15-vuotiaasta lähtien muttaaina ne on vaan ihmetelly tätä mun tunteiden myllerrystä. Itkettä ja naurattaa eikä voi koskaan tietää miten reagoi seravaan juttuun. Kai tää on johtunu siitä kun yrittää aina vaan hymyillä, vaikka oikeesti on tosi paha olla. Nyt vasta on sattunu kohdalle kultainen mies joka on patistanu mut hoitoon, saa nähdä auttaako pääläääkärit. en tiedä oisinko saanu yksin mentyä. mulla kävi kuitenkin tuuri ja eka lääkari jonka puheille menin ole tosi kiltti ja ymmärtäväinen ja laitto heti pyörät pyörimään. mutta yrittäkää löytää voimia mennä kertomaan lääkarille ettei kaikki oo hyvin ja jos eka ei kuuntele niin menkää toisen puheille. Mä tiedän että helppoa se ei oo, mulla meni monta vuotta ennenkun nyt uskalsin. yrittäkää kuitenkin uskaltaa ja voimia ja halauksia!
varmaan helsingistä päin löytyy joku kaveri sulle mimmulihiih:)Jos laitat vaikka jonkun ilmotuksen tonne yksinäisyys(?)-keskusteluun. voit kyllä mailata mullekin jos haluat, [email protected] ois kiva saada kaveri jotavois tapailla ihan kasvotusten..