palkkamurha

mietiskelin taksikuskin arvoituksellista olemusta. Olin hiljaa, kirosin mielessäni puhumatonta kuskia, yleensä ne jonkin verran juttelevat asiakkaan kanssa. Olin aikeissa tehdä hiljaisuudesta lopun, kun kuski kysäisi
-

Kirutus kirjoitti:

mietiskelin taksikuskin arvoituksellista olemusta. Olin hiljaa, kirosin mielessäni puhumatonta kuskia, yleensä ne jonkin verran juttelevat asiakkaan kanssa. Olin aikeissa tehdä hiljaisuudesta lopun, kun kuski kysäisi
-

Lue lisää

- Sallitteko, että käväisen miesten huoneessa ennen lähtöämme. Lääkärini olisi antanut minulle päivän sairaslomaa viikon kestäneen ripulini vuoksi. Minulla on myös ilmavaivoja, joiden vuoksi olen kroonisesti työkyvytön. Tässä ammatissa asiakkaan viihtyvyys on ensisijainen intressimme...

Kuski tuntui kärsivät pikemmin puheripulista kuin suolistoperäisestä vaivasta. Olin vaivautunut, minulla oli kiire ja ennen kaikkea, aloin voida pahoin. Sytytin savukkeen. Kuski naputteli sormillaan rattiin kuin odottaen vastaustani pyyntöönsä...

Riidankylväjä kirjoitti:

- Sallitteko, että käväisen miesten huoneessa ennen lähtöämme. Lääkärini olisi antanut minulle päivän sairaslomaa viikon kestäneen ripulini vuoksi. Minulla on myös ilmavaivoja, joiden vuoksi olen kroonisesti työkyvytön. Tässä ammatissa asiakkaan viihtyvyys on ensisijainen intressimme...

Kuski tuntui kärsivät pikemmin puheripulista kuin suolistoperäisestä vaivasta. Olin vaivautunut, minulla oli kiire ja ennen kaikkea, aloin voida pahoin. Sytytin savukkeen. Kuski naputteli sormillaan rattiin kuin odottaen vastaustani pyyntöönsä...

Lue lisää

- Ookoo, eipä tässä ole tulenpalavaa kiirettä.

Samalla ojensin hänelle käyntikorttini, jonka kuski sujautti povitaskuunsa ja rynnisti Kiasman kahvilaan asialleen.

Näppäilin tutun numeron ja Marjaleena vastasikin oitis.

- Hei kulta! Tulossa ollaan. Tuossa tuokiossa. Onhan sulla na paperit valmiina?
Oukidouki! Muisku!

Homma hoidossa.

Kiinteistökeinottelu lisääntyy globaalisti ja saa mitä kummallisempia muotoja. Meidän kaikkien harmiksi työläisten ja opiskelijoiden mielenosoitukset eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia ja niin minun, kuin kaikkien muidenkin elämässä aina on jännitteitä riittämiin. Energiakriisit toisensa perään saavat aikaan monia, liiankin useita kauniin ystävyyden ja liikekumppanuuksien loppuja. Ei ole mitenkään harvinaista, että kafkamainen tunnelma leijuu useasti näissä tilanteissa, sillä sankaripatsaiden paljastaminen on nykyisin yhä harvinaisempaa. Enää ei ole tapana jaella mitaleita kymmenen vuoden uskollisuuden huomioimiseksi, pikemminkin on tapana jaella kenkää, jos on juuttunut liian pitkäksi aikaa paikalleen. Kuin kiihtyvällä tahdilla osa ystävistä katoaa yllättäen mitä parhaimmissa voimissaan manan majoille. Muutama viikko sitten taas yksi tuntemani hemmo oli seurannut tätä joukkoa. Sellainen pysähdyttää.

Kukaan ei tunnu tietävän oliko hän tehnyt jotakin, vai jättänyt tekemättä. Yhtiöllä on hulppea pääkonttori, ja sillä on tapana järjestää legendaarisia juhlia. Huikea nousu, uho ja tuho. Headhunterit ovat haalineet firmalle runsaasti työntekijöitä, mutta heidän osaamisensa on yhtiölle välillä tuhoisaa. Nämä karismaattiset, veijarimaiset nuorukaiset ja neitoset onnistuvat puhaltamaan miljoonia niiltä suurilta hölmöiltä, jotka ovat sijoittaneet rahansa osakkeisiin ja uskoneet myyntitykkien puheisiin. Nämä lähes etsintäkuulutetut kansainväliset huijarit, joiden sormenjälkiä alkaa löytyä ympäri maailmaa. Kun joku heistä sitten joutuu epäsuosioon, siihen ei paljon tarvita, ja juuri taitavuutensa vuoksi monet on tehty päätään lyhyemmiksi. Kaikki käy niin salamannopeasti, että se tuntuu noituudelta. Sisäpiirin juttuja.

scarabaeus kirjoitti:

- Ookoo, eipä tässä ole tulenpalavaa kiirettä.

Samalla ojensin hänelle käyntikorttini, jonka kuski sujautti povitaskuunsa ja rynnisti Kiasman kahvilaan asialleen.

Näppäilin tutun numeron ja Marjaleena vastasikin oitis.

- Hei kulta! Tulossa ollaan. Tuossa tuokiossa. Onhan sulla na paperit valmiina?
Oukidouki! Muisku!

Homma hoidossa.

Kiinteistökeinottelu lisääntyy globaalisti ja saa mitä kummallisempia muotoja. Meidän kaikkien harmiksi työläisten ja opiskelijoiden mielenosoitukset eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia ja niin minun, kuin kaikkien muidenkin elämässä aina on jännitteitä riittämiin. Energiakriisit toisensa perään saavat aikaan monia, liiankin useita kauniin ystävyyden ja liikekumppanuuksien loppuja. Ei ole mitenkään harvinaista, että kafkamainen tunnelma leijuu useasti näissä tilanteissa, sillä sankaripatsaiden paljastaminen on nykyisin yhä harvinaisempaa. Enää ei ole tapana jaella mitaleita kymmenen vuoden uskollisuuden huomioimiseksi, pikemminkin on tapana jaella kenkää, jos on juuttunut liian pitkäksi aikaa paikalleen. Kuin kiihtyvällä tahdilla osa ystävistä katoaa yllättäen mitä parhaimmissa voimissaan manan majoille. Muutama viikko sitten taas yksi tuntemani hemmo oli seurannut tätä joukkoa. Sellainen pysähdyttää.

Kukaan ei tunnu tietävän oliko hän tehnyt jotakin, vai jättänyt tekemättä. Yhtiöllä on hulppea pääkonttori, ja sillä on tapana järjestää legendaarisia juhlia. Huikea nousu, uho ja tuho. Headhunterit ovat haalineet firmalle runsaasti työntekijöitä, mutta heidän osaamisensa on yhtiölle välillä tuhoisaa. Nämä karismaattiset, veijarimaiset nuorukaiset ja neitoset onnistuvat puhaltamaan miljoonia niiltä suurilta hölmöiltä, jotka ovat sijoittaneet rahansa osakkeisiin ja uskoneet myyntitykkien puheisiin. Nämä lähes etsintäkuulutetut kansainväliset huijarit, joiden sormenjälkiä alkaa löytyä ympäri maailmaa. Kun joku heistä sitten joutuu epäsuosioon, siihen ei paljon tarvita, ja juuri taitavuutensa vuoksi monet on tehty päätään lyhyemmiksi. Kaikki käy niin salamannopeasti, että se tuntuu noituudelta. Sisäpiirin juttuja.

Lue lisää

Kuski huokailee merkitsevästi. Hänen päässään vilistelee värisuorallinen sivujuonia, ja siitä huolimatta hän pähkäilee itsekseen: Mitä ihmettä on tekeillä? Ja mitä tuo kamelinkarvatakissaan hikoileva mies takapenkillä oikein puhuu? Finglantia?

- Marjaleena on todella upea ilmestys. Tiedättehän, sellainen Parishilton. Joo. Just sitä luokkaa. Aa ykköstä.

- Ai.

Kuskin puheripuli on mennyttä. Kun hän tuli asioiltaan ja sanoin osoitteen, niin hän katsoi minua kuin ruttotautista. Painoi kaasua niin äkäisesti, että meni vielä seuraavistakin liikennevaloista läpi vanhalla vihreällä. Jotenkin omituinen heppu.

- Marjaleena on tosiaan aiemmin ollut sellainen rillipäinen lukutoukkatyttö, mutta hups vaan kuoriutui yhtenä kauniina kertana Tallinnanlaivalta tultuaan sadeviitastaan, ja olin lennähtää takalistolleni. Vähältä piti meikäläiseltä, ettei mennyt nuppi kaakkoon. Oli ollut naamankiristyksessä ja muutenkin hommannut kaikenlaista tykötarvetta. Oli ehtinyt jo laivan tulomatkallakin mennä kihloihin sen julkkiksen, sen ViivinWagner de la Fountbatterin kanssa. Eikä aikaa, ihan vähän sen jälkeen, olivat jo menossa naimisiin Himalajalla…

- Ai, hiihtomajalla?

kysyi kuski nyt jo vähän viriilimpänä. Huomasin sen siitä, kun hänen suipot korvansa rupesivat sojottamaan taaksepäin. Niin käy joka toiselle aina, kun aletaan puhumaan julkkiksista.

- Et viitsis laittaa sitä musaa vähän pienemmälle.

Kuski hiljensi radiota, ja jatkoin jutustelua.

- Eikun Himalajalla. Lähettivät mullekin kutsukortin, mutta olin silloin toisella puolella maailmaa, vähän laajemmissa valtapoliittisissa kahinoissa.

Älysin kyllä, ettei tästä keskustelusta tulisi mitään sanankäytön kisaa, mutta virittelin siitä huolimatta juttua, sillä hiljaisuus saa aina enkelit liitelemään yli. Ja siitä minä en pidä. Jotain säpinää ja hässäkkää on aina hyvä olla. Varmuuden vuoksi.

Kuski posotteli nyt Kulosaaren ramppia alas Herttoniemen suuntaan. Samassa tuli tekstiviesti kännykkääni. Vilkaisin, mutta ei mitään hätää. Tosiaan. Pari tuntia sitten se edellinen tekstiviestini…

Vaivuin tätä uutta tekstiä lukiessani ajatuksiini, kuin olisin pudonnut eiliseen päivääni. Tunsin taas ssen kovan tällin ja rajun heittelyn ja mäsähtelyn. Muistin kuinka hätääntyneenä keräsin alvaltilta lompakkoni, kännykkäni ja luuni, ja aloin kuin unenomaisesti pikkuhiljaa tointua rysähdyksen aiheuttamasta tällistä. Hengitin vähitellen taas normaalisti, ja kuitenkin vielä ollen kuin sokin vierteissä. Vaatteet ja naama katupölyn peitossa. Ollako vai ei. Pankkikortti ja muut kortit tallella, mutta jokseenkin nuhjaantuneina, kuin pyykinpesua vailla. Mustat ja valkoiset kalsarit yhdessä sekamelskassa, T-paidat mykkyrässä, kaikki suurena möykkynä haisten hielle, ja nyt niin eltaantuneen hajuiselle voimakkaalle, halvalle hajuvedelle.

Kuinka se sama hajuvesi oli vielä äsken ollut taivaiden taivas, sininen autuus illan hämärissä loukoissa.

Nyt inhottavaa hajujen sekamelskaa, kaiken sekamelskaa. Ennen niin järjestynyt maailmankuva pirstaloituneena tuhannen silpuksi. Tunteista päällimmäisenä, että sittenkin saatan itse olla se varsinainen tunari. Tunareiden tunari, kuin viulunkielenä, rähisevänä, lyhytjänteisenä, naama valkoisena karjuen, ja aina syyttäen toisia.

Minäkö en olisikaan Itse kuninkaana kukkulalla? Kukkulan kuningas.

On aika katsoa peiliin. Ja mitä sieltä näenkään. Järkäle muistuttaa läskiä tynnyriä. Sivuttain en uskalla edes katsoa. Olen vuosia istunut olohuoneen nojatuolissa yhtenä makkarapötkönä arvostelemassa telkkarissa vilahtelevia entisiä missejä ja mistereitä, ja taivastellut, kuinka he ovatkaan lihoneet nuoruusvuosistaan, menettäneet kuosinsa ja rypistyneet. Possuja.

On aika katsoa uudelleen peiliin. Mutta sama kuva katsoo silmät tapittaen minua, makkarapötkö, jonka vaatteet ovat jotenkin poissa muodista. Siis eivät ole muotia koskaan nähteetkään. Omituinen paita, joka on kuin peittona hartioille, korostaen kireydellään pötkylää, joka epämukavissa vaatteissaan yrittää olla ryhdikkäästi, mutta näyttää lähinnä kuhmuiselta perunasäkiltä. Missä minun pyykkilautani on?! Mitä minä olen tehnyt itselleni tullakseni tämän näköiseksi! Missä on se solakka, jäntevä ja ryhdikäs olento?

Voi Irina minkä teit?! Sait minut jymäytettyä tähän ällöttävään soppaan. Nyt sen tajuan. Vasta nyt sen tajuan ja havainnoin. Sinun kiiltelevät stringisi ja piukea kroppasi sai minut sokeana kulkemaan hörhöjen teitä. Kuvittelin tuoksusi, mutta suljin sen todellisen hajun. Nyt se löyhkää mätää ja oksennusta, visvaa, paisepatteja.

Vähemmästäkin minulla on vähän heikko ja huojuva olo. Varmistan, että taskussani oleva Beretta on oikealla paikallaan. Niskassani vihlaisee ilkeästi, kun käännän katseeni, sivuikkunasta näen, että alamme lähestyä Vuosaarta.

scarabaeus kirjoitti:

- Ookoo, eipä tässä ole tulenpalavaa kiirettä.

Samalla ojensin hänelle käyntikorttini, jonka kuski sujautti povitaskuunsa ja rynnisti Kiasman kahvilaan asialleen.

Näppäilin tutun numeron ja Marjaleena vastasikin oitis.

- Hei kulta! Tulossa ollaan. Tuossa tuokiossa. Onhan sulla na paperit valmiina?
Oukidouki! Muisku!

Homma hoidossa.

Kiinteistökeinottelu lisääntyy globaalisti ja saa mitä kummallisempia muotoja. Meidän kaikkien harmiksi työläisten ja opiskelijoiden mielenosoitukset eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia ja niin minun, kuin kaikkien muidenkin elämässä aina on jännitteitä riittämiin. Energiakriisit toisensa perään saavat aikaan monia, liiankin useita kauniin ystävyyden ja liikekumppanuuksien loppuja. Ei ole mitenkään harvinaista, että kafkamainen tunnelma leijuu useasti näissä tilanteissa, sillä sankaripatsaiden paljastaminen on nykyisin yhä harvinaisempaa. Enää ei ole tapana jaella mitaleita kymmenen vuoden uskollisuuden huomioimiseksi, pikemminkin on tapana jaella kenkää, jos on juuttunut liian pitkäksi aikaa paikalleen. Kuin kiihtyvällä tahdilla osa ystävistä katoaa yllättäen mitä parhaimmissa voimissaan manan majoille. Muutama viikko sitten taas yksi tuntemani hemmo oli seurannut tätä joukkoa. Sellainen pysähdyttää.

Kukaan ei tunnu tietävän oliko hän tehnyt jotakin, vai jättänyt tekemättä. Yhtiöllä on hulppea pääkonttori, ja sillä on tapana järjestää legendaarisia juhlia. Huikea nousu, uho ja tuho. Headhunterit ovat haalineet firmalle runsaasti työntekijöitä, mutta heidän osaamisensa on yhtiölle välillä tuhoisaa. Nämä karismaattiset, veijarimaiset nuorukaiset ja neitoset onnistuvat puhaltamaan miljoonia niiltä suurilta hölmöiltä, jotka ovat sijoittaneet rahansa osakkeisiin ja uskoneet myyntitykkien puheisiin. Nämä lähes etsintäkuulutetut kansainväliset huijarit, joiden sormenjälkiä alkaa löytyä ympäri maailmaa. Kun joku heistä sitten joutuu epäsuosioon, siihen ei paljon tarvita, ja juuri taitavuutensa vuoksi monet on tehty päätään lyhyemmiksi. Kaikki käy niin salamannopeasti, että se tuntuu noituudelta. Sisäpiirin juttuja.

Lue lisää

MIES AJOI KULLATTUA MERCEDESTÄ JA MIEHEN TYÖKAVERI PORSCHEA..HÄN NÄPPÄILI NUMERON..MIIA. HALOO ÄÄNI VASTASI.TERVE KULTA..TULEN MYÖHEMMIN.MIES PUHUI AUTOPUHELIMESTA..MIES AJOI VIHDINTIEN SUUNTAAN..HUUMETOHTORIN CADILACIN PERÄSSÄ..CADILAC KÄÄNTYI HAAGAN LIIKENNEYMPYRÄSTÄ KONALAAN JA TEOLLISUUSHALLIN SUUNTAAN.MIES AJOI PERÄSSÄ. HÄN KAARSI KUUDEN METRIN PÄÄHÄN.KUULEEKO HELA KOLMEVIISIKASI KUTSUU..HELA KUULEE..358SIA.OLLAAN KONALASSA..TÄÄLLÄ TAPAHTUU JOTAIN. TOINEN MUSTA MERCEDES AJOI HALLIN PIHAAN..
hallissa maksakaa velkanne nuijat tohtori karjui.me maksetaan ku saadaan rahat...hahhhaaa tohtori nauroi..PIHAAN AJOI POLIISIAUTO..SEIS POLIISI.HE HUUSIVAT.

blackmagictiger kirjoitti:

MIES AJOI KULLATTUA MERCEDESTÄ JA MIEHEN TYÖKAVERI PORSCHEA..HÄN NÄPPÄILI NUMERON..MIIA. HALOO ÄÄNI VASTASI.TERVE KULTA..TULEN MYÖHEMMIN.MIES PUHUI AUTOPUHELIMESTA..MIES AJOI VIHDINTIEN SUUNTAAN..HUUMETOHTORIN CADILACIN PERÄSSÄ..CADILAC KÄÄNTYI HAAGAN LIIKENNEYMPYRÄSTÄ KONALAAN JA TEOLLISUUSHALLIN SUUNTAAN.MIES AJOI PERÄSSÄ. HÄN KAARSI KUUDEN METRIN PÄÄHÄN.KUULEEKO HELA KOLMEVIISIKASI KUTSUU..HELA KUULEE..358SIA.OLLAAN KONALASSA..TÄÄLLÄ TAPAHTUU JOTAIN. TOINEN MUSTA MERCEDES AJOI HALLIN PIHAAN..
hallissa maksakaa velkanne nuijat tohtori karjui.me maksetaan ku saadaan rahat...hahhhaaa tohtori nauroi..PIHAAN AJOI POLIISIAUTO..SEIS POLIISI.HE HUUSIVAT.

Lue lisää

HUUMETOHTORI POISTUI PERHEINEEN TEATTERISTA < HUUMETOHTORILLA OLI POPLARI.HANSKAT.HATTU.HUUMETOHTORIN VAIMOLLA.STOOLA.HELMIKAULANAUHAT TUPLANA JA RÖYHELÖ HATTU JA POJALLA POPLARI JA POPCORN PURKKI.RADIO PAUHASI,JOTKUT KIKATTELIVAT JA JOSTAIN KUULUI ÄÄNIÄ.HE OLIVAT TULOSSA KOHTI KOTIA < OLI LÄMMIN ILTA JA JOAKIMIN ISÄ OLI AJATELLUT ETTÄ HE AJAVAT MYÖHEMMIN TAKSILLA. YHT ÄKKIÄ TULI UMPIKUJA JOAKIM MUISTI KAKSI NUORTA KONNAA JOISTA TOISELLA OLI ASE..JOAKIM MUISTI KUINKA TOINEN KONNISTA TARTTUI JOAKIMIN ÄIDIN HELMIKAULANAUHAAN,JOAKIMIN ISÄ YRITTI MENNÄ VÄLIIN TAI PÄÄSIKIN JA SAI ASEEN RIISUTTUA < KUULUI LAUKAUS JA TÄMÄ AMPUI TOISEN KONNAN.TOINEN ROSVOISTA OTTI ASEEN MAASTA JA NAINEN KIRKAISI....
JOAKIM MUISTI KUINKA TOINEN LAUKAUS KUULUI..TOINEN ROSVO HUUSI LÄHDÉTÄÄN...
MUTTA TOINEN YRITTI NOUSTA.SEKÄ MOLEMMAT OLIVAT KUOLLEET

nyt nämä poijaat lähtee hetkeks kattoon lätkämatsii hkp- ässät, mut palaillaan sen jälkeen, ei tässä taaskaan ole kummempia, odotat vaan miten tutkimukset edistyy ja varo kilpailijoita..

kirutus kirjoitti:

nyt nämä poijaat lähtee hetkeks kattoon lätkämatsii hkp- ässät, mut palaillaan sen jälkeen, ei tässä taaskaan ole kummempia, odotat vaan miten tutkimukset edistyy ja varo kilpailijoita..

Lue lisää

Tämän jälkeen ei voi väittää, että taitooni ja intooni aina luotettaisiin. Tällaisista pesunkestävistä roistoista ei usein nähdä dokumentteja varoitukseksi etukäteen, vaan nämä roistot tulevat vastaan painajaisunissa. Yö toisensa jälkeen. Painajaisunissa he ovat kovaäänisempiä kuin koskaan, eikä petetyn raivo ole mitään verrattuna naisen vihaan ja raivoon. Kauhu-unien muurien sisäpuolella on toinen maailma. Ihminen on aina ollut käsittämättömän hyvä keksimään pahaa. Unissa pimeyden voimat ovat totisesti valloillaan: tuskanhuutoja, voihkinaa, kolahduksia. Näissä selleissä kuulustellaan, rangaistaan, kidutetaan, revitään kappaleiksi, leikellään, hirtetään… Nämä hämärien unien hiljaiset, kapeat kujat.

Luen vielä uudelleen äsken tulleen tekstiviestin: maanantaina kaikki koolla.
Joopa-joo. Jutun purku asianmukaisin kättenpuristuksin.

Maanantaipalaverit ovat kyllä enemmänkin sellaista taivaankannen tarkkailua…
Maanantaipalaverissa toiset aina möläyttelevät mitä tahansa. Istutaan siellä tyhjän panttina kuuntelemasa sitä iän ikuista hölinää. Lörpötellään joutavia. Silloin yheinen tavoite ei ole kovin kirkkaana mielessä, eikä omaa mielipidettä kerrota jämäkästi. Viikkokokous on sitten ihan eri juttu. Siellä edetään sivistyneesti keskustelemalla, eikä jupista jälkeenpäin käytävillä kavereiden kesken. Niihin valmistaudutaankin ihan eri tavalla, johtuen siitäkin, että kaikkia sinne ei edes kutsuta. Siellä ei ole sitä demokratiaa ja läpinäkyvyyttä. Ei sosiaalista yhdessäolon hetkiä, vaan siellä jokainen varmistelee omaa asemaansa, eikä energia mene toissijaisiin asioihin. Mielipide on kerrottava jämäkästi, ajatuksen on leiskuttava, eikä kelloon ehdi vilkuilla. Ei sekuntiakaan ajanhukkaa.

Minullakin on alkanut kiteytyä ajatus, että voisin alkaa kartuttaa kokoelmiani, laajentaa keräilyäni ja kohdistaa sen pääasiassa vähitellen kiinalaiseen posliiniin. Olenhan jo aiemmin tutustunut alan kirjallisuuteen, opiskellut esineiden historiaa ja kuvioiden symboliikkaa.

Aivan niin kuin kauppamatkoillani ostan tavaraa antiikkikauppiailta ja -markkinoilta. Siellä viihdyn kuin kala vedessä, ja nautin siitä, että myytävät tavarat on etsittävä ja löydettävä yksitellen, yksi kerrallaan. Huonekaluja, posliinia, lasia, pöytähopeita, mattoja, sekä arkeen että juhlaan. Toisille sellainen elämäntyyli ei kertakaikkiaan sovi, mutta minulle siinä ei ole mitään epätavallista. Ei ole hapertuvia unelmia.

Syntymäkotini vanhat huonekalut on kunnostettu, ne ovat kuuluneet suvulle alkuajoista lähtien. Mahtavat barokkikaapit, ja monet kauniit pikkuesineet on valittu harkitusti korostamaan talon henkeä. Tosin niistä osa on jossakin vaiheessa joutunut siirtymään ullakolle pois uusien jaloista, mutta haettu taas vuosien kuluttua alakertaan uuden emännän tai isännän sisustusmieltymysten mukaan. Vanhojen valokuvien avulla huoneiden kalustus on voitu haluttaessa säilyttää mahdollisimman tarkkaan.

Ihan samalla tavalla se, kuin tämäkin työ edellyttää vain aikaa, ahkeruutta ja sitkasta mieltä.

Enää en edes muista, milloin olen viimeksi käynyt ennustajalla. Olen joskus aiemminkin huomioinut, että kun elämässä ei ole akuuttia hätää siihen ei tuntunut olevan tarvetta. Olen päässyt tasapainoon, sillä lattiallani on nyt aitoja mattoja. Silmäni eivät harhaile sisustuksien yksityiskohdissa, vaan silmäni iskeytyvät arvoituksellisiin katseisiin, joissa on aimo annos slaavilaista salaperäisyyttä…

Tosin tuntuu, kuin olisin vasta päässyt pyyhkäisemään sen pintaa. Kuin terroristina iskenyt silmäni äärimmäisen kiinnostavaan tyyppiin. Olemme kuin sodassa, ja me olemme sotilaita. Tunaroimme ja rikomme kaavoja. Emmekä vielä tässä vaiheessa tiedä toisistamme mitään. Olemme matkalla konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Meidät on tökätty kuin mielen matkalle, kaksi naapuria, joista molemmat voivat olla terroristeja.

Tuntematon nuori mies, ulkoasu laadukas ja kieli huoliteltua. Mies täyttä totta. Mies kuin kirjoittamaton romaani, jonka sielu on syvällä odottamassa löytäjäänsä. Ja tiedän, että sen sielun avautuminen tapahtuu piinallisen hitaasti kuin unenomaisella näyttämöllä. Vihjeitä putoilee harvakseltaan. Harvakseltaan.

Yksi menee itään, yksi menee länteen.

Todellisen kultakaivoksen löytäminen saattaa olla hyvinkin vaikeata, kun näkö sumenee ja päästä alkaa heittää. Näköalattomuus kasvaa. Ja mitä sitten tapahtuu? Olisiko aika taas kiepauttaa pää pyörälle, vinksauttaa maailmankuvia kieroon? Olisiko aika palata yhteen? Mutta siitä saattaisi seurata vain turhaa julkisuutta, ylimääräisiä uutislähetyksiä, paniikkia, pelkoa, vihaa, ja tiukentuneita asenteita.

Kyllä kaikki ovat selvillä siitä, että puheisiin ei kannata liikaa luottaa?

Kuski kaarsi yllättävän äkkiä oikealle renkaat vinkuen. Siirryin takapenkillä siinä hytäkässä parikymmentäsenttiä vasemmalle. Hän nyökkäsi vain rauhallisena eteenpäin, ja huomasin talon seinässä vilkkuvan neonvalon.
Kuski pysäytti kullanvärisen Mersunsa, avasi salamana oven, ja astui ulos. Hän oli vikkelä kuin kissa. Sanomattakin selvää, että miestenhuonetta meni etsimään. Kun seuraavaan kymmeneen minuuttiin ei tapahtunut mitään, päätin seurata häntä. Kolautin auton oven kiinni vähän tarpeettoman lujaa, ja hilpaisin baariin.

Kahvila oli kuin maamerkki syrjäisellä kujalla. Sisällä miehet tuijottivat televisioruutua hievahtamatta, oli jalkapallo-ottelu meneillään. Ainoastaan pienessä nurkkapöydässä salin takana oli tilaa yhdelle, jossa ennestään istui laiha, vähän intiaanin näköinen androgyyni pikkutakissa ja tummissa farkuissa. Istahdin hänen eteensä. Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi seuraansa, ja osoittautui ennakkoluuloistani huolimatta rennosti itsensä kustannuksella vitsailevaksi, humaaniksi, hipahtavaksi elämäntaiteilijaksi. Alkukeskustelumme kosketti vain viimeaikojen säätä, mutta pian juttelimme elämän syvemmistä kerroksista.

- Meidän pitäisi tehdä hyvää, ja taistella oikeiden asioiden puolesta.

hän sanoi vakaumuksen rintaäänellä.

Mitäpä siihen on sitten sanomista. Olin hiljaa, ja hymyilin aurinkoisesti. Sen minä osaan. Etuhampaani timanttikoriste säihkähtää aina silloin, ja usein se saa hymyn vastaanottajan vähän hämilliseksi. Päässä alkaa kassakone kilisemään, että mitä maksaa… mitä maksaa.

Kuski tuli toiletista, ja meni tiskille hörpimään vesilasillista, ja viittoili minulle, että hän tarjoaa. Kaikki istuivat pöydissään kuin hiljaiset varjot.

- Otan Caipiroskan.   

- kabanossi

sanoi kuski tiskin takana nojailevalle tytönhupakolle. Omituista, kuinka nämä nuoret naiset vuosi vuodelta näyttävät aina vain nuoremmilta, kuin olisivat juuri irrottautuneet niistä barbeistaan ja bratseistaan.

Siis kaveri ei ihan oikeasti kuule. Soittanut nuorena ilmeisesti rockkomppia siihen malliin, että tärykalvot on sökönä.

Tyttö sanoi siihen:

- Olin kyllä kuulevinani, että caipiros..

- Oikein kuulit.

huikkasin nurkkapöydästä ja seurasin ilolla, kun tyttö näpsäkkäästi alkaa viipaloida limeä lohkoiksi, lisää lasiin lohkot ja sokerin, murskaa huolella niin että mehu irtoaa lohkoista. Sitten hän täyttää lasin jäämurskalla, lisää vodkan ja hämmentää lusikalla muutaman kerran. Iskee tottuneesti lasiin lusikan, ja antaa sen kuskille.
Aloin kaivella tupakka-askiani, kunnes muistin, että ei se käy. Se ei käy.

Nämä kuppilat ovat nykyisin niin siistejä ja savuttomia, että oksettaa. Ei mitään nuhruista, vaan teräksenlujaa loistetta. Pöydistäkin voi peilailla naamavärkkiänsä, jos se huvittaa. Ei kaljanhuuruista pubitikkaa, ei käheää karaokelaulantaa, puhumattakaan baaritiskeillä roikkuvista tipusista.

Caipiroska
2 tl sokeria
0,5 kpl lime
4 cl vodka

Kuski toi juomani, ja huitaisin sen nieluuni yhdessä hujauksessa. Hyvää teki!

Kuskin elämänkolhima naama, raskastekoinen ja leveä kroppa sai minutkin uskomaan, että hän on kovan miehen maineessa.

- Kuka sinua muuten pyysi pistämään nenäsi tähän?

kysyin häneltä sitten kuin muina miehinä.

Hän katsoi minuun terävästi. Hänen teräksenharmaat silmänsä olivat miettivät silmät. Tajusin, että hän mittaili hetken pöydässäni istuvaa taiteilijarenttua, josko vastaisi.

- Ai, kuka minua pyysi? Uutishaukka.

- Ykkönen vai kakkonen?

Kysyin sitten tapittaen häntä suoraan silmiin, jotka näyttivät nyt jotenkin vilpillisiltä, suorastaan kettumaisilta. Ja minunkin hymyni oli tässä vaiheessa kieltämättä viekas.

- Ei todellakaan olisi pahitteeksi, vaikka sinulla olisi täällä joku ystävä, jonka kanssa voisit tehdä löytöretken elämän hauskuuksiin ja pettymyksiin. Sillä matkan aikana tulet huomaamaan, että aina pari kertaa pitää pudota, nousta ja oppia.

Hänen sanoissaan ei ollut enää mitään järjetöntä sokellusta, josta en olisi saanut selvää. Näin valon pitkän ja tomuisen käytävän perällä, ja sillä hetkellä tiesin, että hän puhui täyttä totta.

Aina löytyy tyyppejä, jotka maalaavat omakuvansa viidessä minuutissa lainaväreillä ja lainakankaalle. Tyyppejä, jotka ovat perinpohjin julkiseen kuvaansa kyllästyneitä. Eikä omakuva ole edes näköinen. Minäkin olen kirjoittautunut sisään väärillä henkilöllisyyspapereilla aina, kun huomaan, että jossakin on miehen mentävä aukko. Kuinka helppoa onkaan kadota sanaakaan sanomatta, jättämättä mitään viestiksi tulkittavaa, kääntymättä edes katsomaan taakseen. Likapyykkiä ei ole tapana pestä julkisesti.

Nyt tiedän ainakin sen, milloin laukaisen Berettani. Rauha hänen muistolleen…

Eri asia sitten on, tuleeko lähtö kaikille suurena helpotuksena? Ja onko lähtijä ollut sittenkään ihan oikeasti sellainen kuin annettiin ymmärtää, säälittävä idioottiraukka, käyttökelvoton, laiska, ahne, itsekäs?

Joskus on parasta vain keskittyä pieniin ja seesteisiin asioihin. Hieman lapsenomaisesti. Ei ole tarvetta lähteä omasta norsunluutornistaan, vaan voi ihan rauhassa viettää pikkuruista omaa arkeaan. Kyllä ne omat hullut vuotensa tulevat aina sitten aikanaan. Sillä kun tuuli kääntyy, voi kaikki hävitä hetkessä. Ja sellaisen tornadon jälkeen itsekukin käsittää, että sen tuulenpuuskan jälkeen on jotenkin aivan loppu. Loppu.

Kaput!

Kuinka kummallista oravanpyörää se sitten onkaan, niin kaikesta huolimatta kuukauden päästä kukaan ei muista tätä enää. Elämän mystiikkaa. Aivan kuin se olisi jotenkin tavallaan elämää pienempää. Kaikki unohtavat, että omaan tunnemaailmaan syväsukeltamalla voi löytää jotakin uutta, aitoa ja vaihtoehtoista.

Huoh!

Äärettömän helpottavaa keskittyä vähäksi aikaa vain pieniin ja seesteisiin asioihin.

Toissailtana huomasin, että ovat kaataneet puita lenkkipolkuni varrelta ja pajuissa oli niitä valkoisia pallukoita. Miksi niitä nyt sanotaankaan. Pupuja, ei kun kissoja. Pajunkissoja. Hiekkapolulla lenkkitossujeni alla rahisi. Olen alkanut kuntoilemaan. Päivittäinen happihölkkä avaa keuhkoni, ja ajatukseni liitelevät jossain korkeuksissa. Kuulen korvissani tuulen huminaa. Se saa minut liikkeelle, ja loikin välillä jopa pidennetyillä askelilla eteenpäin. Intervallia.

Kotiportille tullessani hengitykseni on jo tasaantunut, ja sykemittari on hyvissä lukemissa. Niin puhtoinen olo,ja jäljellä on vain syvät muistijäljet.

Se vasta vetää hiljaiseksi!

Olin pitkästä aikaa kotona!
Sisääntulohalli on kuin englantilaisesta elokuvasta, kartanon mailta metsästetyt eläimet ovat päätyneet portaikon seinille.

Menin sitten keittiöön, korkkasin viinipullon ja kaadoin lasin puolilleen. Tunsin nenässäni tutun voimakkaan viinimäisen, kypsän hedelmäisen tuoksun, jossa maistuu kyllä alkoholi. Ihanan miehekkään oloinen viini, joka sopi tismalleen tunnelmaani.

Tassuttelin suureen saliin, ja ennen kuin istahdin lempinojatuoliini, etsin levyvalikoimastani muistojeni ohjaamana vanhan vinyylin, laitoin sen levysoittimeen soimaan ja huone täyttyi musiikista, venäläinen Uralskaja rjabinushka / Uralin Pihlaja, esittäjinä Russian Folk Choir.

Suljen silmäni ja palaan hetkeksi menneisyyteen.

scarabaeus kirjoitti:

Tämän jälkeen ei voi väittää, että taitooni ja intooni aina luotettaisiin. Tällaisista pesunkestävistä roistoista ei usein nähdä dokumentteja varoitukseksi etukäteen, vaan nämä roistot tulevat vastaan painajaisunissa. Yö toisensa jälkeen. Painajaisunissa he ovat kovaäänisempiä kuin koskaan, eikä petetyn raivo ole mitään verrattuna naisen vihaan ja raivoon. Kauhu-unien muurien sisäpuolella on toinen maailma. Ihminen on aina ollut käsittämättömän hyvä keksimään pahaa. Unissa pimeyden voimat ovat totisesti valloillaan: tuskanhuutoja, voihkinaa, kolahduksia. Näissä selleissä kuulustellaan, rangaistaan, kidutetaan, revitään kappaleiksi, leikellään, hirtetään… Nämä hämärien unien hiljaiset, kapeat kujat.

Luen vielä uudelleen äsken tulleen tekstiviestin: maanantaina kaikki koolla.
Joopa-joo. Jutun purku asianmukaisin kättenpuristuksin.

Maanantaipalaverit ovat kyllä enemmänkin sellaista taivaankannen tarkkailua…
Maanantaipalaverissa toiset aina möläyttelevät mitä tahansa. Istutaan siellä tyhjän panttina kuuntelemasa sitä iän ikuista hölinää. Lörpötellään joutavia. Silloin yheinen tavoite ei ole kovin kirkkaana mielessä, eikä omaa mielipidettä kerrota jämäkästi. Viikkokokous on sitten ihan eri juttu. Siellä edetään sivistyneesti keskustelemalla, eikä jupista jälkeenpäin käytävillä kavereiden kesken. Niihin valmistaudutaankin ihan eri tavalla, johtuen siitäkin, että kaikkia sinne ei edes kutsuta. Siellä ei ole sitä demokratiaa ja läpinäkyvyyttä. Ei sosiaalista yhdessäolon hetkiä, vaan siellä jokainen varmistelee omaa asemaansa, eikä energia mene toissijaisiin asioihin. Mielipide on kerrottava jämäkästi, ajatuksen on leiskuttava, eikä kelloon ehdi vilkuilla. Ei sekuntiakaan ajanhukkaa.

Minullakin on alkanut kiteytyä ajatus, että voisin alkaa kartuttaa kokoelmiani, laajentaa keräilyäni ja kohdistaa sen pääasiassa vähitellen kiinalaiseen posliiniin. Olenhan jo aiemmin tutustunut alan kirjallisuuteen, opiskellut esineiden historiaa ja kuvioiden symboliikkaa.

Aivan niin kuin kauppamatkoillani ostan tavaraa antiikkikauppiailta ja -markkinoilta. Siellä viihdyn kuin kala vedessä, ja nautin siitä, että myytävät tavarat on etsittävä ja löydettävä yksitellen, yksi kerrallaan. Huonekaluja, posliinia, lasia, pöytähopeita, mattoja, sekä arkeen että juhlaan. Toisille sellainen elämäntyyli ei kertakaikkiaan sovi, mutta minulle siinä ei ole mitään epätavallista. Ei ole hapertuvia unelmia.

Syntymäkotini vanhat huonekalut on kunnostettu, ne ovat kuuluneet suvulle alkuajoista lähtien. Mahtavat barokkikaapit, ja monet kauniit pikkuesineet on valittu harkitusti korostamaan talon henkeä. Tosin niistä osa on jossakin vaiheessa joutunut siirtymään ullakolle pois uusien jaloista, mutta haettu taas vuosien kuluttua alakertaan uuden emännän tai isännän sisustusmieltymysten mukaan. Vanhojen valokuvien avulla huoneiden kalustus on voitu haluttaessa säilyttää mahdollisimman tarkkaan.

Ihan samalla tavalla se, kuin tämäkin työ edellyttää vain aikaa, ahkeruutta ja sitkasta mieltä.

Enää en edes muista, milloin olen viimeksi käynyt ennustajalla. Olen joskus aiemminkin huomioinut, että kun elämässä ei ole akuuttia hätää siihen ei tuntunut olevan tarvetta. Olen päässyt tasapainoon, sillä lattiallani on nyt aitoja mattoja. Silmäni eivät harhaile sisustuksien yksityiskohdissa, vaan silmäni iskeytyvät arvoituksellisiin katseisiin, joissa on aimo annos slaavilaista salaperäisyyttä…

Tosin tuntuu, kuin olisin vasta päässyt pyyhkäisemään sen pintaa. Kuin terroristina iskenyt silmäni äärimmäisen kiinnostavaan tyyppiin. Olemme kuin sodassa, ja me olemme sotilaita. Tunaroimme ja rikomme kaavoja. Emmekä vielä tässä vaiheessa tiedä toisistamme mitään. Olemme matkalla konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Meidät on tökätty kuin mielen matkalle, kaksi naapuria, joista molemmat voivat olla terroristeja.

Tuntematon nuori mies, ulkoasu laadukas ja kieli huoliteltua. Mies täyttä totta. Mies kuin kirjoittamaton romaani, jonka sielu on syvällä odottamassa löytäjäänsä. Ja tiedän, että sen sielun avautuminen tapahtuu piinallisen hitaasti kuin unenomaisella näyttämöllä. Vihjeitä putoilee harvakseltaan. Harvakseltaan.

Yksi menee itään, yksi menee länteen.

Todellisen kultakaivoksen löytäminen saattaa olla hyvinkin vaikeata, kun näkö sumenee ja päästä alkaa heittää. Näköalattomuus kasvaa. Ja mitä sitten tapahtuu? Olisiko aika taas kiepauttaa pää pyörälle, vinksauttaa maailmankuvia kieroon? Olisiko aika palata yhteen? Mutta siitä saattaisi seurata vain turhaa julkisuutta, ylimääräisiä uutislähetyksiä, paniikkia, pelkoa, vihaa, ja tiukentuneita asenteita.

Kyllä kaikki ovat selvillä siitä, että puheisiin ei kannata liikaa luottaa?

Kuski kaarsi yllättävän äkkiä oikealle renkaat vinkuen. Siirryin takapenkillä siinä hytäkässä parikymmentäsenttiä vasemmalle. Hän nyökkäsi vain rauhallisena eteenpäin, ja huomasin talon seinässä vilkkuvan neonvalon.
Kuski pysäytti kullanvärisen Mersunsa, avasi salamana oven, ja astui ulos. Hän oli vikkelä kuin kissa. Sanomattakin selvää, että miestenhuonetta meni etsimään. Kun seuraavaan kymmeneen minuuttiin ei tapahtunut mitään, päätin seurata häntä. Kolautin auton oven kiinni vähän tarpeettoman lujaa, ja hilpaisin baariin.

Kahvila oli kuin maamerkki syrjäisellä kujalla. Sisällä miehet tuijottivat televisioruutua hievahtamatta, oli jalkapallo-ottelu meneillään. Ainoastaan pienessä nurkkapöydässä salin takana oli tilaa yhdelle, jossa ennestään istui laiha, vähän intiaanin näköinen androgyyni pikkutakissa ja tummissa farkuissa. Istahdin hänen eteensä. Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi seuraansa, ja osoittautui ennakkoluuloistani huolimatta rennosti itsensä kustannuksella vitsailevaksi, humaaniksi, hipahtavaksi elämäntaiteilijaksi. Alkukeskustelumme kosketti vain viimeaikojen säätä, mutta pian juttelimme elämän syvemmistä kerroksista.

- Meidän pitäisi tehdä hyvää, ja taistella oikeiden asioiden puolesta.

hän sanoi vakaumuksen rintaäänellä.

Mitäpä siihen on sitten sanomista. Olin hiljaa, ja hymyilin aurinkoisesti. Sen minä osaan. Etuhampaani timanttikoriste säihkähtää aina silloin, ja usein se saa hymyn vastaanottajan vähän hämilliseksi. Päässä alkaa kassakone kilisemään, että mitä maksaa… mitä maksaa.

Kuski tuli toiletista, ja meni tiskille hörpimään vesilasillista, ja viittoili minulle, että hän tarjoaa. Kaikki istuivat pöydissään kuin hiljaiset varjot.

- Otan Caipiroskan.   

- kabanossi

sanoi kuski tiskin takana nojailevalle tytönhupakolle. Omituista, kuinka nämä nuoret naiset vuosi vuodelta näyttävät aina vain nuoremmilta, kuin olisivat juuri irrottautuneet niistä barbeistaan ja bratseistaan.

Siis kaveri ei ihan oikeasti kuule. Soittanut nuorena ilmeisesti rockkomppia siihen malliin, että tärykalvot on sökönä.

Tyttö sanoi siihen:

- Olin kyllä kuulevinani, että caipiros..

- Oikein kuulit.

huikkasin nurkkapöydästä ja seurasin ilolla, kun tyttö näpsäkkäästi alkaa viipaloida limeä lohkoiksi, lisää lasiin lohkot ja sokerin, murskaa huolella niin että mehu irtoaa lohkoista. Sitten hän täyttää lasin jäämurskalla, lisää vodkan ja hämmentää lusikalla muutaman kerran. Iskee tottuneesti lasiin lusikan, ja antaa sen kuskille.
Aloin kaivella tupakka-askiani, kunnes muistin, että ei se käy. Se ei käy.

Nämä kuppilat ovat nykyisin niin siistejä ja savuttomia, että oksettaa. Ei mitään nuhruista, vaan teräksenlujaa loistetta. Pöydistäkin voi peilailla naamavärkkiänsä, jos se huvittaa. Ei kaljanhuuruista pubitikkaa, ei käheää karaokelaulantaa, puhumattakaan baaritiskeillä roikkuvista tipusista.

Caipiroska
2 tl sokeria
0,5 kpl lime
4 cl vodka

Kuski toi juomani, ja huitaisin sen nieluuni yhdessä hujauksessa. Hyvää teki!

Kuskin elämänkolhima naama, raskastekoinen ja leveä kroppa sai minutkin uskomaan, että hän on kovan miehen maineessa.

- Kuka sinua muuten pyysi pistämään nenäsi tähän?

kysyin häneltä sitten kuin muina miehinä.

Hän katsoi minuun terävästi. Hänen teräksenharmaat silmänsä olivat miettivät silmät. Tajusin, että hän mittaili hetken pöydässäni istuvaa taiteilijarenttua, josko vastaisi.

- Ai, kuka minua pyysi? Uutishaukka.

- Ykkönen vai kakkonen?

Kysyin sitten tapittaen häntä suoraan silmiin, jotka näyttivät nyt jotenkin vilpillisiltä, suorastaan kettumaisilta. Ja minunkin hymyni oli tässä vaiheessa kieltämättä viekas.

- Ei todellakaan olisi pahitteeksi, vaikka sinulla olisi täällä joku ystävä, jonka kanssa voisit tehdä löytöretken elämän hauskuuksiin ja pettymyksiin. Sillä matkan aikana tulet huomaamaan, että aina pari kertaa pitää pudota, nousta ja oppia.

Hänen sanoissaan ei ollut enää mitään järjetöntä sokellusta, josta en olisi saanut selvää. Näin valon pitkän ja tomuisen käytävän perällä, ja sillä hetkellä tiesin, että hän puhui täyttä totta.

Aina löytyy tyyppejä, jotka maalaavat omakuvansa viidessä minuutissa lainaväreillä ja lainakankaalle. Tyyppejä, jotka ovat perinpohjin julkiseen kuvaansa kyllästyneitä. Eikä omakuva ole edes näköinen. Minäkin olen kirjoittautunut sisään väärillä henkilöllisyyspapereilla aina, kun huomaan, että jossakin on miehen mentävä aukko. Kuinka helppoa onkaan kadota sanaakaan sanomatta, jättämättä mitään viestiksi tulkittavaa, kääntymättä edes katsomaan taakseen. Likapyykkiä ei ole tapana pestä julkisesti.

Nyt tiedän ainakin sen, milloin laukaisen Berettani. Rauha hänen muistolleen…

Eri asia sitten on, tuleeko lähtö kaikille suurena helpotuksena? Ja onko lähtijä ollut sittenkään ihan oikeasti sellainen kuin annettiin ymmärtää, säälittävä idioottiraukka, käyttökelvoton, laiska, ahne, itsekäs?

Joskus on parasta vain keskittyä pieniin ja seesteisiin asioihin. Hieman lapsenomaisesti. Ei ole tarvetta lähteä omasta norsunluutornistaan, vaan voi ihan rauhassa viettää pikkuruista omaa arkeaan. Kyllä ne omat hullut vuotensa tulevat aina sitten aikanaan. Sillä kun tuuli kääntyy, voi kaikki hävitä hetkessä. Ja sellaisen tornadon jälkeen itsekukin käsittää, että sen tuulenpuuskan jälkeen on jotenkin aivan loppu. Loppu.

Kaput!

Kuinka kummallista oravanpyörää se sitten onkaan, niin kaikesta huolimatta kuukauden päästä kukaan ei muista tätä enää. Elämän mystiikkaa. Aivan kuin se olisi jotenkin tavallaan elämää pienempää. Kaikki unohtavat, että omaan tunnemaailmaan syväsukeltamalla voi löytää jotakin uutta, aitoa ja vaihtoehtoista.

Huoh!

Äärettömän helpottavaa keskittyä vähäksi aikaa vain pieniin ja seesteisiin asioihin.

Toissailtana huomasin, että ovat kaataneet puita lenkkipolkuni varrelta ja pajuissa oli niitä valkoisia pallukoita. Miksi niitä nyt sanotaankaan. Pupuja, ei kun kissoja. Pajunkissoja. Hiekkapolulla lenkkitossujeni alla rahisi. Olen alkanut kuntoilemaan. Päivittäinen happihölkkä avaa keuhkoni, ja ajatukseni liitelevät jossain korkeuksissa. Kuulen korvissani tuulen huminaa. Se saa minut liikkeelle, ja loikin välillä jopa pidennetyillä askelilla eteenpäin. Intervallia.

Kotiportille tullessani hengitykseni on jo tasaantunut, ja sykemittari on hyvissä lukemissa. Niin puhtoinen olo,ja jäljellä on vain syvät muistijäljet.

Se vasta vetää hiljaiseksi!

Olin pitkästä aikaa kotona!
Sisääntulohalli on kuin englantilaisesta elokuvasta, kartanon mailta metsästetyt eläimet ovat päätyneet portaikon seinille.

Menin sitten keittiöön, korkkasin viinipullon ja kaadoin lasin puolilleen. Tunsin nenässäni tutun voimakkaan viinimäisen, kypsän hedelmäisen tuoksun, jossa maistuu kyllä alkoholi. Ihanan miehekkään oloinen viini, joka sopi tismalleen tunnelmaani.

Tassuttelin suureen saliin, ja ennen kuin istahdin lempinojatuoliini, etsin levyvalikoimastani muistojeni ohjaamana vanhan vinyylin, laitoin sen levysoittimeen soimaan ja huone täyttyi musiikista, venäläinen Uralskaja rjabinushka / Uralin Pihlaja, esittäjinä Russian Folk Choir.

Suljen silmäni ja palaan hetkeksi menneisyyteen.

Lue lisää

jännitysromaanista oot juttus poiminu....mä tiedän yhet jäbän, joka kultasest mersust kuulutti..joo ..." janne" joku, hintti

scarabaeus kirjoitti:

Tämän jälkeen ei voi väittää, että taitooni ja intooni aina luotettaisiin. Tällaisista pesunkestävistä roistoista ei usein nähdä dokumentteja varoitukseksi etukäteen, vaan nämä roistot tulevat vastaan painajaisunissa. Yö toisensa jälkeen. Painajaisunissa he ovat kovaäänisempiä kuin koskaan, eikä petetyn raivo ole mitään verrattuna naisen vihaan ja raivoon. Kauhu-unien muurien sisäpuolella on toinen maailma. Ihminen on aina ollut käsittämättömän hyvä keksimään pahaa. Unissa pimeyden voimat ovat totisesti valloillaan: tuskanhuutoja, voihkinaa, kolahduksia. Näissä selleissä kuulustellaan, rangaistaan, kidutetaan, revitään kappaleiksi, leikellään, hirtetään… Nämä hämärien unien hiljaiset, kapeat kujat.

Luen vielä uudelleen äsken tulleen tekstiviestin: maanantaina kaikki koolla.
Joopa-joo. Jutun purku asianmukaisin kättenpuristuksin.

Maanantaipalaverit ovat kyllä enemmänkin sellaista taivaankannen tarkkailua…
Maanantaipalaverissa toiset aina möläyttelevät mitä tahansa. Istutaan siellä tyhjän panttina kuuntelemasa sitä iän ikuista hölinää. Lörpötellään joutavia. Silloin yheinen tavoite ei ole kovin kirkkaana mielessä, eikä omaa mielipidettä kerrota jämäkästi. Viikkokokous on sitten ihan eri juttu. Siellä edetään sivistyneesti keskustelemalla, eikä jupista jälkeenpäin käytävillä kavereiden kesken. Niihin valmistaudutaankin ihan eri tavalla, johtuen siitäkin, että kaikkia sinne ei edes kutsuta. Siellä ei ole sitä demokratiaa ja läpinäkyvyyttä. Ei sosiaalista yhdessäolon hetkiä, vaan siellä jokainen varmistelee omaa asemaansa, eikä energia mene toissijaisiin asioihin. Mielipide on kerrottava jämäkästi, ajatuksen on leiskuttava, eikä kelloon ehdi vilkuilla. Ei sekuntiakaan ajanhukkaa.

Minullakin on alkanut kiteytyä ajatus, että voisin alkaa kartuttaa kokoelmiani, laajentaa keräilyäni ja kohdistaa sen pääasiassa vähitellen kiinalaiseen posliiniin. Olenhan jo aiemmin tutustunut alan kirjallisuuteen, opiskellut esineiden historiaa ja kuvioiden symboliikkaa.

Aivan niin kuin kauppamatkoillani ostan tavaraa antiikkikauppiailta ja -markkinoilta. Siellä viihdyn kuin kala vedessä, ja nautin siitä, että myytävät tavarat on etsittävä ja löydettävä yksitellen, yksi kerrallaan. Huonekaluja, posliinia, lasia, pöytähopeita, mattoja, sekä arkeen että juhlaan. Toisille sellainen elämäntyyli ei kertakaikkiaan sovi, mutta minulle siinä ei ole mitään epätavallista. Ei ole hapertuvia unelmia.

Syntymäkotini vanhat huonekalut on kunnostettu, ne ovat kuuluneet suvulle alkuajoista lähtien. Mahtavat barokkikaapit, ja monet kauniit pikkuesineet on valittu harkitusti korostamaan talon henkeä. Tosin niistä osa on jossakin vaiheessa joutunut siirtymään ullakolle pois uusien jaloista, mutta haettu taas vuosien kuluttua alakertaan uuden emännän tai isännän sisustusmieltymysten mukaan. Vanhojen valokuvien avulla huoneiden kalustus on voitu haluttaessa säilyttää mahdollisimman tarkkaan.

Ihan samalla tavalla se, kuin tämäkin työ edellyttää vain aikaa, ahkeruutta ja sitkasta mieltä.

Enää en edes muista, milloin olen viimeksi käynyt ennustajalla. Olen joskus aiemminkin huomioinut, että kun elämässä ei ole akuuttia hätää siihen ei tuntunut olevan tarvetta. Olen päässyt tasapainoon, sillä lattiallani on nyt aitoja mattoja. Silmäni eivät harhaile sisustuksien yksityiskohdissa, vaan silmäni iskeytyvät arvoituksellisiin katseisiin, joissa on aimo annos slaavilaista salaperäisyyttä…

Tosin tuntuu, kuin olisin vasta päässyt pyyhkäisemään sen pintaa. Kuin terroristina iskenyt silmäni äärimmäisen kiinnostavaan tyyppiin. Olemme kuin sodassa, ja me olemme sotilaita. Tunaroimme ja rikomme kaavoja. Emmekä vielä tässä vaiheessa tiedä toisistamme mitään. Olemme matkalla konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Meidät on tökätty kuin mielen matkalle, kaksi naapuria, joista molemmat voivat olla terroristeja.

Tuntematon nuori mies, ulkoasu laadukas ja kieli huoliteltua. Mies täyttä totta. Mies kuin kirjoittamaton romaani, jonka sielu on syvällä odottamassa löytäjäänsä. Ja tiedän, että sen sielun avautuminen tapahtuu piinallisen hitaasti kuin unenomaisella näyttämöllä. Vihjeitä putoilee harvakseltaan. Harvakseltaan.

Yksi menee itään, yksi menee länteen.

Todellisen kultakaivoksen löytäminen saattaa olla hyvinkin vaikeata, kun näkö sumenee ja päästä alkaa heittää. Näköalattomuus kasvaa. Ja mitä sitten tapahtuu? Olisiko aika taas kiepauttaa pää pyörälle, vinksauttaa maailmankuvia kieroon? Olisiko aika palata yhteen? Mutta siitä saattaisi seurata vain turhaa julkisuutta, ylimääräisiä uutislähetyksiä, paniikkia, pelkoa, vihaa, ja tiukentuneita asenteita.

Kyllä kaikki ovat selvillä siitä, että puheisiin ei kannata liikaa luottaa?

Kuski kaarsi yllättävän äkkiä oikealle renkaat vinkuen. Siirryin takapenkillä siinä hytäkässä parikymmentäsenttiä vasemmalle. Hän nyökkäsi vain rauhallisena eteenpäin, ja huomasin talon seinässä vilkkuvan neonvalon.
Kuski pysäytti kullanvärisen Mersunsa, avasi salamana oven, ja astui ulos. Hän oli vikkelä kuin kissa. Sanomattakin selvää, että miestenhuonetta meni etsimään. Kun seuraavaan kymmeneen minuuttiin ei tapahtunut mitään, päätin seurata häntä. Kolautin auton oven kiinni vähän tarpeettoman lujaa, ja hilpaisin baariin.

Kahvila oli kuin maamerkki syrjäisellä kujalla. Sisällä miehet tuijottivat televisioruutua hievahtamatta, oli jalkapallo-ottelu meneillään. Ainoastaan pienessä nurkkapöydässä salin takana oli tilaa yhdelle, jossa ennestään istui laiha, vähän intiaanin näköinen androgyyni pikkutakissa ja tummissa farkuissa. Istahdin hänen eteensä. Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi seuraansa, ja osoittautui ennakkoluuloistani huolimatta rennosti itsensä kustannuksella vitsailevaksi, humaaniksi, hipahtavaksi elämäntaiteilijaksi. Alkukeskustelumme kosketti vain viimeaikojen säätä, mutta pian juttelimme elämän syvemmistä kerroksista.

- Meidän pitäisi tehdä hyvää, ja taistella oikeiden asioiden puolesta.

hän sanoi vakaumuksen rintaäänellä.

Mitäpä siihen on sitten sanomista. Olin hiljaa, ja hymyilin aurinkoisesti. Sen minä osaan. Etuhampaani timanttikoriste säihkähtää aina silloin, ja usein se saa hymyn vastaanottajan vähän hämilliseksi. Päässä alkaa kassakone kilisemään, että mitä maksaa… mitä maksaa.

Kuski tuli toiletista, ja meni tiskille hörpimään vesilasillista, ja viittoili minulle, että hän tarjoaa. Kaikki istuivat pöydissään kuin hiljaiset varjot.

- Otan Caipiroskan.   

- kabanossi

sanoi kuski tiskin takana nojailevalle tytönhupakolle. Omituista, kuinka nämä nuoret naiset vuosi vuodelta näyttävät aina vain nuoremmilta, kuin olisivat juuri irrottautuneet niistä barbeistaan ja bratseistaan.

Siis kaveri ei ihan oikeasti kuule. Soittanut nuorena ilmeisesti rockkomppia siihen malliin, että tärykalvot on sökönä.

Tyttö sanoi siihen:

- Olin kyllä kuulevinani, että caipiros..

- Oikein kuulit.

huikkasin nurkkapöydästä ja seurasin ilolla, kun tyttö näpsäkkäästi alkaa viipaloida limeä lohkoiksi, lisää lasiin lohkot ja sokerin, murskaa huolella niin että mehu irtoaa lohkoista. Sitten hän täyttää lasin jäämurskalla, lisää vodkan ja hämmentää lusikalla muutaman kerran. Iskee tottuneesti lasiin lusikan, ja antaa sen kuskille.
Aloin kaivella tupakka-askiani, kunnes muistin, että ei se käy. Se ei käy.

Nämä kuppilat ovat nykyisin niin siistejä ja savuttomia, että oksettaa. Ei mitään nuhruista, vaan teräksenlujaa loistetta. Pöydistäkin voi peilailla naamavärkkiänsä, jos se huvittaa. Ei kaljanhuuruista pubitikkaa, ei käheää karaokelaulantaa, puhumattakaan baaritiskeillä roikkuvista tipusista.

Caipiroska
2 tl sokeria
0,5 kpl lime
4 cl vodka

Kuski toi juomani, ja huitaisin sen nieluuni yhdessä hujauksessa. Hyvää teki!

Kuskin elämänkolhima naama, raskastekoinen ja leveä kroppa sai minutkin uskomaan, että hän on kovan miehen maineessa.

- Kuka sinua muuten pyysi pistämään nenäsi tähän?

kysyin häneltä sitten kuin muina miehinä.

Hän katsoi minuun terävästi. Hänen teräksenharmaat silmänsä olivat miettivät silmät. Tajusin, että hän mittaili hetken pöydässäni istuvaa taiteilijarenttua, josko vastaisi.

- Ai, kuka minua pyysi? Uutishaukka.

- Ykkönen vai kakkonen?

Kysyin sitten tapittaen häntä suoraan silmiin, jotka näyttivät nyt jotenkin vilpillisiltä, suorastaan kettumaisilta. Ja minunkin hymyni oli tässä vaiheessa kieltämättä viekas.

- Ei todellakaan olisi pahitteeksi, vaikka sinulla olisi täällä joku ystävä, jonka kanssa voisit tehdä löytöretken elämän hauskuuksiin ja pettymyksiin. Sillä matkan aikana tulet huomaamaan, että aina pari kertaa pitää pudota, nousta ja oppia.

Hänen sanoissaan ei ollut enää mitään järjetöntä sokellusta, josta en olisi saanut selvää. Näin valon pitkän ja tomuisen käytävän perällä, ja sillä hetkellä tiesin, että hän puhui täyttä totta.

Aina löytyy tyyppejä, jotka maalaavat omakuvansa viidessä minuutissa lainaväreillä ja lainakankaalle. Tyyppejä, jotka ovat perinpohjin julkiseen kuvaansa kyllästyneitä. Eikä omakuva ole edes näköinen. Minäkin olen kirjoittautunut sisään väärillä henkilöllisyyspapereilla aina, kun huomaan, että jossakin on miehen mentävä aukko. Kuinka helppoa onkaan kadota sanaakaan sanomatta, jättämättä mitään viestiksi tulkittavaa, kääntymättä edes katsomaan taakseen. Likapyykkiä ei ole tapana pestä julkisesti.

Nyt tiedän ainakin sen, milloin laukaisen Berettani. Rauha hänen muistolleen…

Eri asia sitten on, tuleeko lähtö kaikille suurena helpotuksena? Ja onko lähtijä ollut sittenkään ihan oikeasti sellainen kuin annettiin ymmärtää, säälittävä idioottiraukka, käyttökelvoton, laiska, ahne, itsekäs?

Joskus on parasta vain keskittyä pieniin ja seesteisiin asioihin. Hieman lapsenomaisesti. Ei ole tarvetta lähteä omasta norsunluutornistaan, vaan voi ihan rauhassa viettää pikkuruista omaa arkeaan. Kyllä ne omat hullut vuotensa tulevat aina sitten aikanaan. Sillä kun tuuli kääntyy, voi kaikki hävitä hetkessä. Ja sellaisen tornadon jälkeen itsekukin käsittää, että sen tuulenpuuskan jälkeen on jotenkin aivan loppu. Loppu.

Kaput!

Kuinka kummallista oravanpyörää se sitten onkaan, niin kaikesta huolimatta kuukauden päästä kukaan ei muista tätä enää. Elämän mystiikkaa. Aivan kuin se olisi jotenkin tavallaan elämää pienempää. Kaikki unohtavat, että omaan tunnemaailmaan syväsukeltamalla voi löytää jotakin uutta, aitoa ja vaihtoehtoista.

Huoh!

Äärettömän helpottavaa keskittyä vähäksi aikaa vain pieniin ja seesteisiin asioihin.

Toissailtana huomasin, että ovat kaataneet puita lenkkipolkuni varrelta ja pajuissa oli niitä valkoisia pallukoita. Miksi niitä nyt sanotaankaan. Pupuja, ei kun kissoja. Pajunkissoja. Hiekkapolulla lenkkitossujeni alla rahisi. Olen alkanut kuntoilemaan. Päivittäinen happihölkkä avaa keuhkoni, ja ajatukseni liitelevät jossain korkeuksissa. Kuulen korvissani tuulen huminaa. Se saa minut liikkeelle, ja loikin välillä jopa pidennetyillä askelilla eteenpäin. Intervallia.

Kotiportille tullessani hengitykseni on jo tasaantunut, ja sykemittari on hyvissä lukemissa. Niin puhtoinen olo,ja jäljellä on vain syvät muistijäljet.

Se vasta vetää hiljaiseksi!

Olin pitkästä aikaa kotona!
Sisääntulohalli on kuin englantilaisesta elokuvasta, kartanon mailta metsästetyt eläimet ovat päätyneet portaikon seinille.

Menin sitten keittiöön, korkkasin viinipullon ja kaadoin lasin puolilleen. Tunsin nenässäni tutun voimakkaan viinimäisen, kypsän hedelmäisen tuoksun, jossa maistuu kyllä alkoholi. Ihanan miehekkään oloinen viini, joka sopi tismalleen tunnelmaani.

Tassuttelin suureen saliin, ja ennen kuin istahdin lempinojatuoliini, etsin levyvalikoimastani muistojeni ohjaamana vanhan vinyylin, laitoin sen levysoittimeen soimaan ja huone täyttyi musiikista, venäläinen Uralskaja rjabinushka / Uralin Pihlaja, esittäjinä Russian Folk Choir.

Suljen silmäni ja palaan hetkeksi menneisyyteen.

Lue lisää

ex-tähti pysähtyi ja nousi ulos autosta.Mies valokuvasi tätä..ja KIERSI MERSUNSA ALAS EERIKINKATUA PITKIN.BUSSIPYSÄKILLÄ SEISOI NUORI KAUNIS VAALEAVERIKKÖ.HALUATKO KYYDIN MIES KYSYI JA VALKOINEN PORSCHE LIPUI BUSSIPYSÄKILLE.AJA TOHON VIIDEN METRIN PÄÄHÄN..OK..KIITOS KYYDISTÄ.MIES KATSOI NAISTA PITKÄÄN.PORSCHEA AJOI PÄÄHENKILÖMME.SITTEN TAKAA TULI POLIISIN SININEN MONDEO..
MIEHET AJOIVAT KADUN KULMAAN.JA MIES VILKUTTI VALOILLA TÄLLE..ILTA.TÄHTI.JA HUUMETOHTORI OVAT ELOKUVISSA.

scarabaeus kirjoitti:

Tämän jälkeen ei voi väittää, että taitooni ja intooni aina luotettaisiin. Tällaisista pesunkestävistä roistoista ei usein nähdä dokumentteja varoitukseksi etukäteen, vaan nämä roistot tulevat vastaan painajaisunissa. Yö toisensa jälkeen. Painajaisunissa he ovat kovaäänisempiä kuin koskaan, eikä petetyn raivo ole mitään verrattuna naisen vihaan ja raivoon. Kauhu-unien muurien sisäpuolella on toinen maailma. Ihminen on aina ollut käsittämättömän hyvä keksimään pahaa. Unissa pimeyden voimat ovat totisesti valloillaan: tuskanhuutoja, voihkinaa, kolahduksia. Näissä selleissä kuulustellaan, rangaistaan, kidutetaan, revitään kappaleiksi, leikellään, hirtetään… Nämä hämärien unien hiljaiset, kapeat kujat.

Luen vielä uudelleen äsken tulleen tekstiviestin: maanantaina kaikki koolla.
Joopa-joo. Jutun purku asianmukaisin kättenpuristuksin.

Maanantaipalaverit ovat kyllä enemmänkin sellaista taivaankannen tarkkailua…
Maanantaipalaverissa toiset aina möläyttelevät mitä tahansa. Istutaan siellä tyhjän panttina kuuntelemasa sitä iän ikuista hölinää. Lörpötellään joutavia. Silloin yheinen tavoite ei ole kovin kirkkaana mielessä, eikä omaa mielipidettä kerrota jämäkästi. Viikkokokous on sitten ihan eri juttu. Siellä edetään sivistyneesti keskustelemalla, eikä jupista jälkeenpäin käytävillä kavereiden kesken. Niihin valmistaudutaankin ihan eri tavalla, johtuen siitäkin, että kaikkia sinne ei edes kutsuta. Siellä ei ole sitä demokratiaa ja läpinäkyvyyttä. Ei sosiaalista yhdessäolon hetkiä, vaan siellä jokainen varmistelee omaa asemaansa, eikä energia mene toissijaisiin asioihin. Mielipide on kerrottava jämäkästi, ajatuksen on leiskuttava, eikä kelloon ehdi vilkuilla. Ei sekuntiakaan ajanhukkaa.

Minullakin on alkanut kiteytyä ajatus, että voisin alkaa kartuttaa kokoelmiani, laajentaa keräilyäni ja kohdistaa sen pääasiassa vähitellen kiinalaiseen posliiniin. Olenhan jo aiemmin tutustunut alan kirjallisuuteen, opiskellut esineiden historiaa ja kuvioiden symboliikkaa.

Aivan niin kuin kauppamatkoillani ostan tavaraa antiikkikauppiailta ja -markkinoilta. Siellä viihdyn kuin kala vedessä, ja nautin siitä, että myytävät tavarat on etsittävä ja löydettävä yksitellen, yksi kerrallaan. Huonekaluja, posliinia, lasia, pöytähopeita, mattoja, sekä arkeen että juhlaan. Toisille sellainen elämäntyyli ei kertakaikkiaan sovi, mutta minulle siinä ei ole mitään epätavallista. Ei ole hapertuvia unelmia.

Syntymäkotini vanhat huonekalut on kunnostettu, ne ovat kuuluneet suvulle alkuajoista lähtien. Mahtavat barokkikaapit, ja monet kauniit pikkuesineet on valittu harkitusti korostamaan talon henkeä. Tosin niistä osa on jossakin vaiheessa joutunut siirtymään ullakolle pois uusien jaloista, mutta haettu taas vuosien kuluttua alakertaan uuden emännän tai isännän sisustusmieltymysten mukaan. Vanhojen valokuvien avulla huoneiden kalustus on voitu haluttaessa säilyttää mahdollisimman tarkkaan.

Ihan samalla tavalla se, kuin tämäkin työ edellyttää vain aikaa, ahkeruutta ja sitkasta mieltä.

Enää en edes muista, milloin olen viimeksi käynyt ennustajalla. Olen joskus aiemminkin huomioinut, että kun elämässä ei ole akuuttia hätää siihen ei tuntunut olevan tarvetta. Olen päässyt tasapainoon, sillä lattiallani on nyt aitoja mattoja. Silmäni eivät harhaile sisustuksien yksityiskohdissa, vaan silmäni iskeytyvät arvoituksellisiin katseisiin, joissa on aimo annos slaavilaista salaperäisyyttä…

Tosin tuntuu, kuin olisin vasta päässyt pyyhkäisemään sen pintaa. Kuin terroristina iskenyt silmäni äärimmäisen kiinnostavaan tyyppiin. Olemme kuin sodassa, ja me olemme sotilaita. Tunaroimme ja rikomme kaavoja. Emmekä vielä tässä vaiheessa tiedä toisistamme mitään. Olemme matkalla konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Meidät on tökätty kuin mielen matkalle, kaksi naapuria, joista molemmat voivat olla terroristeja.

Tuntematon nuori mies, ulkoasu laadukas ja kieli huoliteltua. Mies täyttä totta. Mies kuin kirjoittamaton romaani, jonka sielu on syvällä odottamassa löytäjäänsä. Ja tiedän, että sen sielun avautuminen tapahtuu piinallisen hitaasti kuin unenomaisella näyttämöllä. Vihjeitä putoilee harvakseltaan. Harvakseltaan.

Yksi menee itään, yksi menee länteen.

Todellisen kultakaivoksen löytäminen saattaa olla hyvinkin vaikeata, kun näkö sumenee ja päästä alkaa heittää. Näköalattomuus kasvaa. Ja mitä sitten tapahtuu? Olisiko aika taas kiepauttaa pää pyörälle, vinksauttaa maailmankuvia kieroon? Olisiko aika palata yhteen? Mutta siitä saattaisi seurata vain turhaa julkisuutta, ylimääräisiä uutislähetyksiä, paniikkia, pelkoa, vihaa, ja tiukentuneita asenteita.

Kyllä kaikki ovat selvillä siitä, että puheisiin ei kannata liikaa luottaa?

Kuski kaarsi yllättävän äkkiä oikealle renkaat vinkuen. Siirryin takapenkillä siinä hytäkässä parikymmentäsenttiä vasemmalle. Hän nyökkäsi vain rauhallisena eteenpäin, ja huomasin talon seinässä vilkkuvan neonvalon.
Kuski pysäytti kullanvärisen Mersunsa, avasi salamana oven, ja astui ulos. Hän oli vikkelä kuin kissa. Sanomattakin selvää, että miestenhuonetta meni etsimään. Kun seuraavaan kymmeneen minuuttiin ei tapahtunut mitään, päätin seurata häntä. Kolautin auton oven kiinni vähän tarpeettoman lujaa, ja hilpaisin baariin.

Kahvila oli kuin maamerkki syrjäisellä kujalla. Sisällä miehet tuijottivat televisioruutua hievahtamatta, oli jalkapallo-ottelu meneillään. Ainoastaan pienessä nurkkapöydässä salin takana oli tilaa yhdelle, jossa ennestään istui laiha, vähän intiaanin näköinen androgyyni pikkutakissa ja tummissa farkuissa. Istahdin hänen eteensä. Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi seuraansa, ja osoittautui ennakkoluuloistani huolimatta rennosti itsensä kustannuksella vitsailevaksi, humaaniksi, hipahtavaksi elämäntaiteilijaksi. Alkukeskustelumme kosketti vain viimeaikojen säätä, mutta pian juttelimme elämän syvemmistä kerroksista.

- Meidän pitäisi tehdä hyvää, ja taistella oikeiden asioiden puolesta.

hän sanoi vakaumuksen rintaäänellä.

Mitäpä siihen on sitten sanomista. Olin hiljaa, ja hymyilin aurinkoisesti. Sen minä osaan. Etuhampaani timanttikoriste säihkähtää aina silloin, ja usein se saa hymyn vastaanottajan vähän hämilliseksi. Päässä alkaa kassakone kilisemään, että mitä maksaa… mitä maksaa.

Kuski tuli toiletista, ja meni tiskille hörpimään vesilasillista, ja viittoili minulle, että hän tarjoaa. Kaikki istuivat pöydissään kuin hiljaiset varjot.

- Otan Caipiroskan.   

- kabanossi

sanoi kuski tiskin takana nojailevalle tytönhupakolle. Omituista, kuinka nämä nuoret naiset vuosi vuodelta näyttävät aina vain nuoremmilta, kuin olisivat juuri irrottautuneet niistä barbeistaan ja bratseistaan.

Siis kaveri ei ihan oikeasti kuule. Soittanut nuorena ilmeisesti rockkomppia siihen malliin, että tärykalvot on sökönä.

Tyttö sanoi siihen:

- Olin kyllä kuulevinani, että caipiros..

- Oikein kuulit.

huikkasin nurkkapöydästä ja seurasin ilolla, kun tyttö näpsäkkäästi alkaa viipaloida limeä lohkoiksi, lisää lasiin lohkot ja sokerin, murskaa huolella niin että mehu irtoaa lohkoista. Sitten hän täyttää lasin jäämurskalla, lisää vodkan ja hämmentää lusikalla muutaman kerran. Iskee tottuneesti lasiin lusikan, ja antaa sen kuskille.
Aloin kaivella tupakka-askiani, kunnes muistin, että ei se käy. Se ei käy.

Nämä kuppilat ovat nykyisin niin siistejä ja savuttomia, että oksettaa. Ei mitään nuhruista, vaan teräksenlujaa loistetta. Pöydistäkin voi peilailla naamavärkkiänsä, jos se huvittaa. Ei kaljanhuuruista pubitikkaa, ei käheää karaokelaulantaa, puhumattakaan baaritiskeillä roikkuvista tipusista.

Caipiroska
2 tl sokeria
0,5 kpl lime
4 cl vodka

Kuski toi juomani, ja huitaisin sen nieluuni yhdessä hujauksessa. Hyvää teki!

Kuskin elämänkolhima naama, raskastekoinen ja leveä kroppa sai minutkin uskomaan, että hän on kovan miehen maineessa.

- Kuka sinua muuten pyysi pistämään nenäsi tähän?

kysyin häneltä sitten kuin muina miehinä.

Hän katsoi minuun terävästi. Hänen teräksenharmaat silmänsä olivat miettivät silmät. Tajusin, että hän mittaili hetken pöydässäni istuvaa taiteilijarenttua, josko vastaisi.

- Ai, kuka minua pyysi? Uutishaukka.

- Ykkönen vai kakkonen?

Kysyin sitten tapittaen häntä suoraan silmiin, jotka näyttivät nyt jotenkin vilpillisiltä, suorastaan kettumaisilta. Ja minunkin hymyni oli tässä vaiheessa kieltämättä viekas.

- Ei todellakaan olisi pahitteeksi, vaikka sinulla olisi täällä joku ystävä, jonka kanssa voisit tehdä löytöretken elämän hauskuuksiin ja pettymyksiin. Sillä matkan aikana tulet huomaamaan, että aina pari kertaa pitää pudota, nousta ja oppia.

Hänen sanoissaan ei ollut enää mitään järjetöntä sokellusta, josta en olisi saanut selvää. Näin valon pitkän ja tomuisen käytävän perällä, ja sillä hetkellä tiesin, että hän puhui täyttä totta.

Aina löytyy tyyppejä, jotka maalaavat omakuvansa viidessä minuutissa lainaväreillä ja lainakankaalle. Tyyppejä, jotka ovat perinpohjin julkiseen kuvaansa kyllästyneitä. Eikä omakuva ole edes näköinen. Minäkin olen kirjoittautunut sisään väärillä henkilöllisyyspapereilla aina, kun huomaan, että jossakin on miehen mentävä aukko. Kuinka helppoa onkaan kadota sanaakaan sanomatta, jättämättä mitään viestiksi tulkittavaa, kääntymättä edes katsomaan taakseen. Likapyykkiä ei ole tapana pestä julkisesti.

Nyt tiedän ainakin sen, milloin laukaisen Berettani. Rauha hänen muistolleen…

Eri asia sitten on, tuleeko lähtö kaikille suurena helpotuksena? Ja onko lähtijä ollut sittenkään ihan oikeasti sellainen kuin annettiin ymmärtää, säälittävä idioottiraukka, käyttökelvoton, laiska, ahne, itsekäs?

Joskus on parasta vain keskittyä pieniin ja seesteisiin asioihin. Hieman lapsenomaisesti. Ei ole tarvetta lähteä omasta norsunluutornistaan, vaan voi ihan rauhassa viettää pikkuruista omaa arkeaan. Kyllä ne omat hullut vuotensa tulevat aina sitten aikanaan. Sillä kun tuuli kääntyy, voi kaikki hävitä hetkessä. Ja sellaisen tornadon jälkeen itsekukin käsittää, että sen tuulenpuuskan jälkeen on jotenkin aivan loppu. Loppu.

Kaput!

Kuinka kummallista oravanpyörää se sitten onkaan, niin kaikesta huolimatta kuukauden päästä kukaan ei muista tätä enää. Elämän mystiikkaa. Aivan kuin se olisi jotenkin tavallaan elämää pienempää. Kaikki unohtavat, että omaan tunnemaailmaan syväsukeltamalla voi löytää jotakin uutta, aitoa ja vaihtoehtoista.

Huoh!

Äärettömän helpottavaa keskittyä vähäksi aikaa vain pieniin ja seesteisiin asioihin.

Toissailtana huomasin, että ovat kaataneet puita lenkkipolkuni varrelta ja pajuissa oli niitä valkoisia pallukoita. Miksi niitä nyt sanotaankaan. Pupuja, ei kun kissoja. Pajunkissoja. Hiekkapolulla lenkkitossujeni alla rahisi. Olen alkanut kuntoilemaan. Päivittäinen happihölkkä avaa keuhkoni, ja ajatukseni liitelevät jossain korkeuksissa. Kuulen korvissani tuulen huminaa. Se saa minut liikkeelle, ja loikin välillä jopa pidennetyillä askelilla eteenpäin. Intervallia.

Kotiportille tullessani hengitykseni on jo tasaantunut, ja sykemittari on hyvissä lukemissa. Niin puhtoinen olo,ja jäljellä on vain syvät muistijäljet.

Se vasta vetää hiljaiseksi!

Olin pitkästä aikaa kotona!
Sisääntulohalli on kuin englantilaisesta elokuvasta, kartanon mailta metsästetyt eläimet ovat päätyneet portaikon seinille.

Menin sitten keittiöön, korkkasin viinipullon ja kaadoin lasin puolilleen. Tunsin nenässäni tutun voimakkaan viinimäisen, kypsän hedelmäisen tuoksun, jossa maistuu kyllä alkoholi. Ihanan miehekkään oloinen viini, joka sopi tismalleen tunnelmaani.

Tassuttelin suureen saliin, ja ennen kuin istahdin lempinojatuoliini, etsin levyvalikoimastani muistojeni ohjaamana vanhan vinyylin, laitoin sen levysoittimeen soimaan ja huone täyttyi musiikista, venäläinen Uralskaja rjabinushka / Uralin Pihlaja, esittäjinä Russian Folk Choir.

Suljen silmäni ja palaan hetkeksi menneisyyteen.

Lue lisää

moi! laitan tän jatkonjatkonjatkonjatkonjatkon...
kun jäi tekstiä jäljelle (mutta olisi ollut mukavaa, jos joku muukin olisi osallistunut tähän menoon ja meininkiin, sillä teksti tuppaa lässähtämään kun joutuu yksin ruoriin)...toivottavasti olette seuraavalla kerralla kaikki aktiivisesti osallistumaan, sellainen meno saattaisi olla yllättävän riemukasta, kuka tietää???
__________________________________________

Säpsähdän, kun kuski taputtaa olkapäätäni.


- Hei, älä nukahda! Eiköhän jatketa reissua.


Miten yksi drinkki joskus saakin aivokopan urvahtamaan, helmeilevä juoma lamaannuttamaan aistit… mies kuin Saimaan rannalla loikoileva norppa ilta-auringossa.

Menen mersun etupenkille kuskin viereen, ja ei aikaakaan, kun ollaan Mogadishu Avenuella pysäköidyn 2-paikkaisen Porsche Cayman S:n vierellä.

- Jahas. Perillä ollaan. Tässä on tää digikamera, toivon, että kuvat ovat onnistuneet, ja homma hoituu.

Otin kameran, ja suoritimme rituaalisen high five -tervehdyksemme, loikkasin ulos, ja kultainen mersu pöräytti menoksi.

Kiiruhdin rapun ovesta sisään. Loikin portaat toiseen kerrokseen ja koputin ovea. Marjaleena tuli touhukkaana avaamaan. Tervehdimme toisiamme nelinkertaisin poskisuudelmin. Ojensin heti hänelle kameran, ja hän kiiruhti laittamaan sen eteisessä olevan pulleavatsaisen rokokookaapin laatikkoon. Samantien hän otti sen päällä olevan kirjekuoren käsiinsä, ja kaivoi vielä naulakossa olevan takkinsa taskusta avaimet, ja kilisteli sitten nauraa kikattaen niitä hetken nenäni edessä.

- Tässä nämä heti kättelyssä, ettei tärkeimmät unohtuis.

ja ojensi sekä kirjekuoren että autonavaimet minulle.

- Suurkiitos muru! Mitä sulle muuta kuuluu Marjaleena?

Marjaleenan katse kulki läpi luitteni ja ytimieni. Sitten hän kohautti olkiaan, ja osoitti oikealla etusormellaan vasemman kätensä nimetöntä. Rekisteröin heti, että siinä ei ollut sormusta.

- Ai sä et sitten olekaan aviossa? No huomasin kyllä tullessani, että ulko-ovessa ei lukenut Mountbatter.

- Just! Eipä siitä katsos mitään tullut. Suhteemme on ollut ohi jo aikapäiviä sitten. Onnekseni tajusin salamaa nopeammin jo lentokoneessa matkalla Himalajalle, että minun ei ollut tarvetta lähteä ristiretkelle itseäni vastaan.

Nyökkäsin ymmärtäväisesti.

Tunnen toki Marjaleenan kuin tyhjät taskuni. Hän on jo pienestä pitäen muuttanut mieltään tuuliviirin tavoin. Yhteen aikaan aamuisin hänellä oli aina välillä niitä aurinkotervehdyksiä, ja ujjayi -hengityksiä, ja sitten taas toisina kiroili kuin turkkilainen, ja poltti tupakkaakin kuin korsteeni. Ketjussa. Tiedän senkin, että hän ei todellakaan aina ota pelkkää plaseboa, suonissa saattaa sykkiä mitä milloinkin. Potee vahvasti sitä aikuisiän puberteettia.

-   Olen kyllästynyt hörhöihin. Mä etsin edelleen sitä kivijalkaa ja kalliota. Uskoin kerran, että sä olet se kallio, mutta säkin olet liian sinisilmäinen. Miten sulla onkin niin sinisistä sinisimmät silmät. Sun elämänottees ja käyttäytymises on niin tyypillistä, ja joskus huvittavaa. Ensin kiertelet ja kaartelet kuin asian liepeiltä, ja sitten kuitenkin parissa päivässä ehdit työntää nokkasi joka paikkaan.

Kuuntelen kiltisti kynnyksellä, ja pyörittelen siinä hetken silmiäni. Sellainen silmäpeli saa aina jotakin aikaiseksi. Marjaleena alkaa kihertelemään niin, että mulle tulee heti mieleen etelän lämpimät yöt. Mutta sitten hän alkaa jo räikeästi nauraa hohottamaan niin, että implantit hyllyy, ja sanoo:

- Tänä iltana mulla kyllä pitää aikamoista kiirettä, mutta ens sunnuntaina on vapaata, silloin voidaan tehdä yhdessä mitä lystää.

- Toki, toki. Sopii mulle. Pidetään yhteyttä, ja palataan astialle.

Pakoon.

Melkein juoksen autolleni. Sillä Marjaleena ei sittenkään ole minun tyyppiäni! Turha edes uneksia, että kävisin kuin sutena kanin kimppuun. Hän on mielestäni sittenkin jotenkin persoonaton, huumorintajuton ja ikävystyttävä. Kaikkia näitä yhteensä! Täytyy olla jokseenkin pöllämystynyt, ja lisäksi omata joltinenkin hullaantumisen kyky, mikäli kapsahtaisi siihen karahkaan.

Hasta la vista!

On kuitenkin parasta pysyä reaalitodellisuudessa, ja ajattelen hetken vielä Marjaleenaa. Tavallaan täytyy kuitenkin ihailla häntäkin, on hän kyllä varsinainen veijari. Veijarityyppi, jota ei voi määritellä hänen persoonallisuutensa, tekojensa ja tapahtumien mukaan. Jopa minun on vaikea sanoa, onko hän rikollinen vai rehellinen, ilkeä vai hyväsydäminen, pelkuri vai rohkea.

Veijarit vastaavat aina maailman pahuuteen voimakeinojen sijasta juonikkuudella, huijauksilla ja kepposilla, ja hyödyntävät empimättä vallanpitäjien ja mahtimiesten heikkouksia. Veijarit eivät nimittäin tavoittele titteleitä, palkankorotuksia, eivätkä pyri parantamaan maailmaa, koska nehän edustavat nousukkaiden naurettavuuksia.

Soturin strategia. Sellaisten soturien strategian viisaus on se, että käyttää vihollisiaan omina joukkoinaan.

Nyt keski-ikäisenä, ja hieman liiankin tukevassa kunnossa ollen ja omalla huipullani tönöttäen, pystyn tosin vaientamaan kaikki rahalla, jos se on tarpeen. Olen saanut liiankin usein kokea, että talousihmeen lupaavat edut ovatkin usein harhaa, ja alasajo on ollut monissa minunkin liiketoimissani edessä, kun likviditeettiä ei enää yhtäkkiä olekaan, ja taas on yksi konkurssikypsä firma listoilla. Mutta suvereenisti oikaisen mutkat ja nousen kerta toisensa jälkeen jaloilleni ikäänkuin tarujen phoinix. Munat eivät ole yhdessä korissa.

Nykyinen kotipaikkani on Shanghai.

Maailma totisesti muuttuu, Eurooppa menettää merkitystään. Nykyisin suurin osa minunkin suurista projekteistani saa japanilaisen kehityspankin rahoituksen, ja suurin osa toiminnasta johdetaan Intiasta. Joten ei mikään ihme, että minua pidettiin jokseenkin omalaatuisena, kun ilmoitin heti vuodenvaihteen alussa olevani osakkaana uudessa kansainvälisessä liikeyhtiössä Sveitsissä.

Joskus kaverini ovat verranneet minua rottaan. Oikeastaan se ei ole mitenkään vastenmielistä, pikimminkin olen tyytyväinen, sillä mielestäni rotalla on aina ässä hihassaan. Kiinalaisessa horoskooppikirjassakin on mainintana rotan valtava viehätysvoima ja kyky muuttaa tappio voitoksi. Rotalla on paljon muutakin kuin vain viehättävä hymy. Opportunismi ja sitkeys ovat rotan tärkeimmät luonteenpiirteet, ja halutessaan saada jotakin rotta turvautuu kaikkiin mahdollisiin metkuihin tavoitellen haluamaansa viimeiseen hengenvetoon.

Toki, toki. Jokerit ja Ässät hihassa.

Myönnän, ettei ole riskitöntä olla mukana rakennusteollisuudessakaan, jonka avulla laillistetaan pimeitä tulonlähteitä. Viime aikoina pitkälle kehitetyt tietokoneohjelmat ovat mahdollistaneet yhä radikaalimpia muotoja arkkitehtuurissa, loputonta kurvikkuutta ja kaarevuutta ja mittasuhteista vapaita geometrisia muotoja. Monissa tapauksissa rakennukset ovat pikemminkin yhtä jatkuvaa pintaa kuin seinien, katon ja lattian rajaamia tiloja.

Kiehtovaa kuin itse elämä!

Kurvailen Kehä III:lle, ja sieltä edelleen Vihdintietä Konalaan. 2-paikkainen Porsche Cayman S hyrisee allani. Sen 6 sylinteriä tuottavat tehoa hulppeasti. Kiihtyvyys 0-100 km/h 5,4 sek, ja huippunopeus 275 km/h. Tunnen niskassani kuumotuksena ne kaikki kateelliset takana ajavien, ja ohittavienkin katseet. Harmillista, ettei kaasua voi painaa kuin hipaisten. Onhan tässä tietysti hyvätkin puolensa, sillä hitaasti kulkien huomaa, että valko- ja sinivuokkojakin on täällä pohjolassa tähän aikaan vuodesta tiensyrjät väärällään.

Kaunista.
Niin kaunista.
Kyllä luonto on kaunis!

Kukapa haluaisi ajaa itsensä ikävään jamaan, mutta jos ei tartu härkää sarvista, voi jossitella lopun ikää. Elämä on täynnä ironiaa. Joskus pelit käyvät yllättävän jännäksi, ja siinä vaiheessa rotat lähtevät uppoavasta laivasta. Lähtevät etsimään loputonta kurvikkuutta ja kaarevuutta ja mittasuhteista vapaita geometrisia muotoja.

Toleranssi.

Ei ihme, että minustakin aina välillä on alkanut tuntua siltä, että olisi parasta ja turvallisinta kysyä neuvoa vain pyhimyksiltä.

__________________________________________

LOPPU

scarabaeus kirjoitti:

moi! laitan tän jatkonjatkonjatkonjatkonjatkon...
kun jäi tekstiä jäljelle (mutta olisi ollut mukavaa, jos joku muukin olisi osallistunut tähän menoon ja meininkiin, sillä teksti tuppaa lässähtämään kun joutuu yksin ruoriin)...toivottavasti olette seuraavalla kerralla kaikki aktiivisesti osallistumaan, sellainen meno saattaisi olla yllättävän riemukasta, kuka tietää???
__________________________________________

Säpsähdän, kun kuski taputtaa olkapäätäni.


- Hei, älä nukahda! Eiköhän jatketa reissua.


Miten yksi drinkki joskus saakin aivokopan urvahtamaan, helmeilevä juoma lamaannuttamaan aistit… mies kuin Saimaan rannalla loikoileva norppa ilta-auringossa.

Menen mersun etupenkille kuskin viereen, ja ei aikaakaan, kun ollaan Mogadishu Avenuella pysäköidyn 2-paikkaisen Porsche Cayman S:n vierellä.

- Jahas. Perillä ollaan. Tässä on tää digikamera, toivon, että kuvat ovat onnistuneet, ja homma hoituu.

Otin kameran, ja suoritimme rituaalisen high five -tervehdyksemme, loikkasin ulos, ja kultainen mersu pöräytti menoksi.

Kiiruhdin rapun ovesta sisään. Loikin portaat toiseen kerrokseen ja koputin ovea. Marjaleena tuli touhukkaana avaamaan. Tervehdimme toisiamme nelinkertaisin poskisuudelmin. Ojensin heti hänelle kameran, ja hän kiiruhti laittamaan sen eteisessä olevan pulleavatsaisen rokokookaapin laatikkoon. Samantien hän otti sen päällä olevan kirjekuoren käsiinsä, ja kaivoi vielä naulakossa olevan takkinsa taskusta avaimet, ja kilisteli sitten nauraa kikattaen niitä hetken nenäni edessä.

- Tässä nämä heti kättelyssä, ettei tärkeimmät unohtuis.

ja ojensi sekä kirjekuoren että autonavaimet minulle.

- Suurkiitos muru! Mitä sulle muuta kuuluu Marjaleena?

Marjaleenan katse kulki läpi luitteni ja ytimieni. Sitten hän kohautti olkiaan, ja osoitti oikealla etusormellaan vasemman kätensä nimetöntä. Rekisteröin heti, että siinä ei ollut sormusta.

- Ai sä et sitten olekaan aviossa? No huomasin kyllä tullessani, että ulko-ovessa ei lukenut Mountbatter.

- Just! Eipä siitä katsos mitään tullut. Suhteemme on ollut ohi jo aikapäiviä sitten. Onnekseni tajusin salamaa nopeammin jo lentokoneessa matkalla Himalajalle, että minun ei ollut tarvetta lähteä ristiretkelle itseäni vastaan.

Nyökkäsin ymmärtäväisesti.

Tunnen toki Marjaleenan kuin tyhjät taskuni. Hän on jo pienestä pitäen muuttanut mieltään tuuliviirin tavoin. Yhteen aikaan aamuisin hänellä oli aina välillä niitä aurinkotervehdyksiä, ja ujjayi -hengityksiä, ja sitten taas toisina kiroili kuin turkkilainen, ja poltti tupakkaakin kuin korsteeni. Ketjussa. Tiedän senkin, että hän ei todellakaan aina ota pelkkää plaseboa, suonissa saattaa sykkiä mitä milloinkin. Potee vahvasti sitä aikuisiän puberteettia.

-   Olen kyllästynyt hörhöihin. Mä etsin edelleen sitä kivijalkaa ja kalliota. Uskoin kerran, että sä olet se kallio, mutta säkin olet liian sinisilmäinen. Miten sulla onkin niin sinisistä sinisimmät silmät. Sun elämänottees ja käyttäytymises on niin tyypillistä, ja joskus huvittavaa. Ensin kiertelet ja kaartelet kuin asian liepeiltä, ja sitten kuitenkin parissa päivässä ehdit työntää nokkasi joka paikkaan.

Kuuntelen kiltisti kynnyksellä, ja pyörittelen siinä hetken silmiäni. Sellainen silmäpeli saa aina jotakin aikaiseksi. Marjaleena alkaa kihertelemään niin, että mulle tulee heti mieleen etelän lämpimät yöt. Mutta sitten hän alkaa jo räikeästi nauraa hohottamaan niin, että implantit hyllyy, ja sanoo:

- Tänä iltana mulla kyllä pitää aikamoista kiirettä, mutta ens sunnuntaina on vapaata, silloin voidaan tehdä yhdessä mitä lystää.

- Toki, toki. Sopii mulle. Pidetään yhteyttä, ja palataan astialle.

Pakoon.

Melkein juoksen autolleni. Sillä Marjaleena ei sittenkään ole minun tyyppiäni! Turha edes uneksia, että kävisin kuin sutena kanin kimppuun. Hän on mielestäni sittenkin jotenkin persoonaton, huumorintajuton ja ikävystyttävä. Kaikkia näitä yhteensä! Täytyy olla jokseenkin pöllämystynyt, ja lisäksi omata joltinenkin hullaantumisen kyky, mikäli kapsahtaisi siihen karahkaan.

Hasta la vista!

On kuitenkin parasta pysyä reaalitodellisuudessa, ja ajattelen hetken vielä Marjaleenaa. Tavallaan täytyy kuitenkin ihailla häntäkin, on hän kyllä varsinainen veijari. Veijarityyppi, jota ei voi määritellä hänen persoonallisuutensa, tekojensa ja tapahtumien mukaan. Jopa minun on vaikea sanoa, onko hän rikollinen vai rehellinen, ilkeä vai hyväsydäminen, pelkuri vai rohkea.

Veijarit vastaavat aina maailman pahuuteen voimakeinojen sijasta juonikkuudella, huijauksilla ja kepposilla, ja hyödyntävät empimättä vallanpitäjien ja mahtimiesten heikkouksia. Veijarit eivät nimittäin tavoittele titteleitä, palkankorotuksia, eivätkä pyri parantamaan maailmaa, koska nehän edustavat nousukkaiden naurettavuuksia.

Soturin strategia. Sellaisten soturien strategian viisaus on se, että käyttää vihollisiaan omina joukkoinaan.

Nyt keski-ikäisenä, ja hieman liiankin tukevassa kunnossa ollen ja omalla huipullani tönöttäen, pystyn tosin vaientamaan kaikki rahalla, jos se on tarpeen. Olen saanut liiankin usein kokea, että talousihmeen lupaavat edut ovatkin usein harhaa, ja alasajo on ollut monissa minunkin liiketoimissani edessä, kun likviditeettiä ei enää yhtäkkiä olekaan, ja taas on yksi konkurssikypsä firma listoilla. Mutta suvereenisti oikaisen mutkat ja nousen kerta toisensa jälkeen jaloilleni ikäänkuin tarujen phoinix. Munat eivät ole yhdessä korissa.

Nykyinen kotipaikkani on Shanghai.

Maailma totisesti muuttuu, Eurooppa menettää merkitystään. Nykyisin suurin osa minunkin suurista projekteistani saa japanilaisen kehityspankin rahoituksen, ja suurin osa toiminnasta johdetaan Intiasta. Joten ei mikään ihme, että minua pidettiin jokseenkin omalaatuisena, kun ilmoitin heti vuodenvaihteen alussa olevani osakkaana uudessa kansainvälisessä liikeyhtiössä Sveitsissä.

Joskus kaverini ovat verranneet minua rottaan. Oikeastaan se ei ole mitenkään vastenmielistä, pikimminkin olen tyytyväinen, sillä mielestäni rotalla on aina ässä hihassaan. Kiinalaisessa horoskooppikirjassakin on mainintana rotan valtava viehätysvoima ja kyky muuttaa tappio voitoksi. Rotalla on paljon muutakin kuin vain viehättävä hymy. Opportunismi ja sitkeys ovat rotan tärkeimmät luonteenpiirteet, ja halutessaan saada jotakin rotta turvautuu kaikkiin mahdollisiin metkuihin tavoitellen haluamaansa viimeiseen hengenvetoon.

Toki, toki. Jokerit ja Ässät hihassa.

Myönnän, ettei ole riskitöntä olla mukana rakennusteollisuudessakaan, jonka avulla laillistetaan pimeitä tulonlähteitä. Viime aikoina pitkälle kehitetyt tietokoneohjelmat ovat mahdollistaneet yhä radikaalimpia muotoja arkkitehtuurissa, loputonta kurvikkuutta ja kaarevuutta ja mittasuhteista vapaita geometrisia muotoja. Monissa tapauksissa rakennukset ovat pikemminkin yhtä jatkuvaa pintaa kuin seinien, katon ja lattian rajaamia tiloja.

Kiehtovaa kuin itse elämä!

Kurvailen Kehä III:lle, ja sieltä edelleen Vihdintietä Konalaan. 2-paikkainen Porsche Cayman S hyrisee allani. Sen 6 sylinteriä tuottavat tehoa hulppeasti. Kiihtyvyys 0-100 km/h 5,4 sek, ja huippunopeus 275 km/h. Tunnen niskassani kuumotuksena ne kaikki kateelliset takana ajavien, ja ohittavienkin katseet. Harmillista, ettei kaasua voi painaa kuin hipaisten. Onhan tässä tietysti hyvätkin puolensa, sillä hitaasti kulkien huomaa, että valko- ja sinivuokkojakin on täällä pohjolassa tähän aikaan vuodesta tiensyrjät väärällään.

Kaunista.
Niin kaunista.
Kyllä luonto on kaunis!

Kukapa haluaisi ajaa itsensä ikävään jamaan, mutta jos ei tartu härkää sarvista, voi jossitella lopun ikää. Elämä on täynnä ironiaa. Joskus pelit käyvät yllättävän jännäksi, ja siinä vaiheessa rotat lähtevät uppoavasta laivasta. Lähtevät etsimään loputonta kurvikkuutta ja kaarevuutta ja mittasuhteista vapaita geometrisia muotoja.

Toleranssi.

Ei ihme, että minustakin aina välillä on alkanut tuntua siltä, että olisi parasta ja turvallisinta kysyä neuvoa vain pyhimyksiltä.

__________________________________________

LOPPU

Lue lisää

mies ajoi mersunsa kulosaaren siltaa kohden ja pisti dire straitsien cdeen soimaan...mies pisti automaattivaihteen Kolmoselle..ja käänsi 60-70 l taitteen mersunsa kohti herttoniemeä..

et nyy viitsiis, kirjoita vaa iha rauhas, mitäs näist mun höpinöistä,,jeah..

kirutus kirjoitti:

et nyy viitsiis, kirjoita vaa iha rauhas, mitäs näist mun höpinöistä,,jeah..

EX-PIKKUKONNA VAPAUTUU VANKILASTA..PIHALLA ODOTTAA TUTTU NAAMA < TERVE ALLU < REPE SÄ TULIT. ALLU ON ISTUNUT 7.5 V HUUMEIDEN SALAKULJETUKSESTA. 12 V MURHASTA JOSTA ISTUI 6V JA PETOKSISTA < RÄMISEVÄ LADA SEISOI VANKILAN PORTIN EDESSÄ..MENTIIN < ALLU PISTI BLOSSIN PALAMAAN...ALLU NUKKUI