Olen pitkään ihmetellyt syitä siihen, että kaikki parisuhteenmuodostukseen tähtäävät viritelmäni kariutuvat ennen kuin ovat ehtineet kunnolla alkaakaan. Viimeisin pettymys, harvinaisen kova sellainen, tuli tällä viikolla. Meillä oli tytön kanssa paljon yhteistä ja puhuttavaa, viihdyimme yhdessä, tai ainakin minä viihdyin ja tyttökin kyllä vakuutteli viihtyvänsä ja että olen mukava ja rento ja hauska ja kaikkea. Sitten tuli taas se pakollinen paha: "Mä en tunne mitään sua kohtaan, en halua seurustella."
Olin pettynyt ja loukkaantunut, ei minusta muutaman tapaamisen jälkeen tarvitsisi edes miettiä asioita noin pitkälle ja lopullisesti. Ehkä jonkinlainen syvempi totuus liittyi tytön sivuhuomautukseen: "Mä en enää tunne sua." "En minäkään", vastasin. Ei kai hän ihan vakavissaan voinut luulla minua tunteneensakaan niin lyhyen tutustumisjakson jälkeen, mutta asia palautui mieleeni Ylen teksti-tv:n nuortensivua 506 lukiessani.
Nuo edelliset repliikit liittyivät puolivakavissani heittämääni, varmaan vähän röyhkeältä vaikuttaneeseen sanailuun meidän viimeisen puhelumme aikana. Tyttö ja hänen kaverinsa olivat pitäneet minua tosi mukavana tyyppinä, mutta nyt kun asialla ei enää ollut merkittävää väliä, sanojaan ei enää tarvinnut varoa, ja kun tilanne oli muutenkin jotenkin huojentunut ja vapaa sellaiseen toverilliseen piikittelyyn, paljastin teräväkielisen ja piikikkään puoleni.
Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, mitä ajan tässä takaa. Minun on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta tavata sielunkumppania mahdollisesti siitä syystä, ettei juuri mitään puolta persoonassani voi kuvata yksiselitteisesti. Jos minua sanoisi itsevarmaksi, löytyisi pian näyttöä täysin päinvastaisesta. Olen monissa tilanteissa hyvinkin varma itsestäni ja pärjäämisestäni, olen saanut myönteistä palautetta hyvinkin monista piirteistäni. Toisaalta monet ikävät asiat menneisyydessäni ja nykyhetkessänikin näkyvät varmaan päällepäin jonkinlaisena epävarmuutena.
Minua voisi pitää älykkäänä, ainakin teoreettisella ja analyyttisella tasolla, mutta se olisi vain osa totuutta, ja näin voi ajatella vain joinakin hetkinä. Vireystilastani, tilanteesta ja käsiteltävästä asiasta riippuen saatan antaa itsestäni varsin typeränkin kuvan, kun en älyä esim. kuinka jokin yksinkertainen käytännön asia olisi kätevintä hoitaa.
Minua pidetään usein hauskana, sanavalmiina ja nokkelana, mutta välillä päästelen suustani sellaisia sammakoita, ettei mitään rajaa. Kielenkäyttöni on toisinaan kangertelevaa ja epäselvää, oikeat sanat ja ilmaisut hukkuvat.
En tiedä, kuinka paljon ulkonäköni voi vaihdella muiden silmissä. Ainakin painoni sahailee edestakaisin ja oma käsitykseni ulkonäöstäni vaihtelee. Uskon, että tietty itsevarmuus omasta olemuksesta tai sen puute vaikuttavat jossain määrin muiden käsityksiin jonkun ulkonäöstä. Se näkyy ihmisen ryhdissä, katseessa, liikkeissä.
Sängyssä saatan jännittää ja tuntea oloni kömpelöksi tai yhtä hyvin olla varmaotteinen ja sulava. Niin kai moni muukin, ihan tilanteesta riippuen.
Turha varmaan edes mainita, että mielialani heittelehtivät rankahkosti laidasta laitaan. Tänään suunnittelen suuria, huomenna haluaisin kuolla.
Käytökseni perusteella minua voisi pitää kilttinä, ehkä liiankin, miehenä, kun pidän eläimistä, puhun muista ihmisistä nätisti ja olen kohtelias. Mutta sitten on tämä edellä mainittu kärkäs puoli. Näen kaikissa asioissa ja ihmisissä paljon huonoja puolia ja saatan pahalle päälle sattuessani arvostella niitä kyyniseen, välinpitämättömään, jopa satuttavaan sävyyn. Olen myös kateellinen ja mustasukkainen ihmisille, jotka sen oman kullan ovat löytäneet, kun itse pelkään kuolevani vanhanapoikana.
Melkein ainoa vakaa piirteeni taitaa olla epävakaus. Ehkä siksi persoonani ei kohtaa sen enempää älykkään kuin typeränkään tytön kanssa. Toisille olen kukaties liian kiltti ja osalle taas turhan julma. Joku voisi pitää minua omahyväisenä suupalttina, kun heitän herjaa ja puhun esim. työelämästäni, johon liittyy kaikkea "hienoa", julkkisten tapaamista ym., mutta ihan hiljattain minulle sanottiin, että kaikesta toiminnastani heijastuu epävarmuus itsestäni.
Kiehtovaa moniulotteisuutta vai identiteetin puutetta? Skitsofreniaa peräti? Onko minunlaisellani mitään toivoa parisuhdemarkkinoilla?
PS: Nämä ovat vain omia arvauksiani, tuollaista palautetta en ole koskaan saanut. Eron hetkellä harvemmin saa mitään analyysia. Me ei nyt vain sovittu yhteen. Minä en vain sytyttänyt. Kemiat eivät kohdanneet. En taaskaan ollut se oikea. Seurustelu ei sovi elämäntilanteeseeni juuri nyt. Soitellaan joskus. Jne.
Olin pettynyt ja loukkaantunut, ei minusta muutaman tapaamisen jälkeen tarvitsisi edes miettiä asioita noin pitkälle ja lopullisesti. Ehkä jonkinlainen syvempi totuus liittyi tytön sivuhuomautukseen: "Mä en enää tunne sua." "En minäkään", vastasin. Ei kai hän ihan vakavissaan voinut luulla minua tunteneensakaan niin lyhyen tutustumisjakson jälkeen, mutta asia palautui mieleeni Ylen teksti-tv:n nuortensivua 506 lukiessani.
Nuo edelliset repliikit liittyivät puolivakavissani heittämääni, varmaan vähän röyhkeältä vaikuttaneeseen sanailuun meidän viimeisen puhelumme aikana. Tyttö ja hänen kaverinsa olivat pitäneet minua tosi mukavana tyyppinä, mutta nyt kun asialla ei enää ollut merkittävää väliä, sanojaan ei enää tarvinnut varoa, ja kun tilanne oli muutenkin jotenkin huojentunut ja vapaa sellaiseen toverilliseen piikittelyyn, paljastin teräväkielisen ja piikikkään puoleni.
Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, mitä ajan tässä takaa. Minun on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta tavata sielunkumppania mahdollisesti siitä syystä, ettei juuri mitään puolta persoonassani voi kuvata yksiselitteisesti. Jos minua sanoisi itsevarmaksi, löytyisi pian näyttöä täysin päinvastaisesta. Olen monissa tilanteissa hyvinkin varma itsestäni ja pärjäämisestäni, olen saanut myönteistä palautetta hyvinkin monista piirteistäni. Toisaalta monet ikävät asiat menneisyydessäni ja nykyhetkessänikin näkyvät varmaan päällepäin jonkinlaisena epävarmuutena.
Minua voisi pitää älykkäänä, ainakin teoreettisella ja analyyttisella tasolla, mutta se olisi vain osa totuutta, ja näin voi ajatella vain joinakin hetkinä. Vireystilastani, tilanteesta ja käsiteltävästä asiasta riippuen saatan antaa itsestäni varsin typeränkin kuvan, kun en älyä esim. kuinka jokin yksinkertainen käytännön asia olisi kätevintä hoitaa.
Minua pidetään usein hauskana, sanavalmiina ja nokkelana, mutta välillä päästelen suustani sellaisia sammakoita, ettei mitään rajaa. Kielenkäyttöni on toisinaan kangertelevaa ja epäselvää, oikeat sanat ja ilmaisut hukkuvat.
En tiedä, kuinka paljon ulkonäköni voi vaihdella muiden silmissä. Ainakin painoni sahailee edestakaisin ja oma käsitykseni ulkonäöstäni vaihtelee. Uskon, että tietty itsevarmuus omasta olemuksesta tai sen puute vaikuttavat jossain määrin muiden käsityksiin jonkun ulkonäöstä. Se näkyy ihmisen ryhdissä, katseessa, liikkeissä.
Sängyssä saatan jännittää ja tuntea oloni kömpelöksi tai yhtä hyvin olla varmaotteinen ja sulava. Niin kai moni muukin, ihan tilanteesta riippuen.
Turha varmaan edes mainita, että mielialani heittelehtivät rankahkosti laidasta laitaan. Tänään suunnittelen suuria, huomenna haluaisin kuolla.
Käytökseni perusteella minua voisi pitää kilttinä, ehkä liiankin, miehenä, kun pidän eläimistä, puhun muista ihmisistä nätisti ja olen kohtelias. Mutta sitten on tämä edellä mainittu kärkäs puoli. Näen kaikissa asioissa ja ihmisissä paljon huonoja puolia ja saatan pahalle päälle sattuessani arvostella niitä kyyniseen, välinpitämättömään, jopa satuttavaan sävyyn. Olen myös kateellinen ja mustasukkainen ihmisille, jotka sen oman kullan ovat löytäneet, kun itse pelkään kuolevani vanhanapoikana.
Melkein ainoa vakaa piirteeni taitaa olla epävakaus. Ehkä siksi persoonani ei kohtaa sen enempää älykkään kuin typeränkään tytön kanssa. Toisille olen kukaties liian kiltti ja osalle taas turhan julma. Joku voisi pitää minua omahyväisenä suupalttina, kun heitän herjaa ja puhun esim. työelämästäni, johon liittyy kaikkea "hienoa", julkkisten tapaamista ym., mutta ihan hiljattain minulle sanottiin, että kaikesta toiminnastani heijastuu epävarmuus itsestäni.
Kiehtovaa moniulotteisuutta vai identiteetin puutetta? Skitsofreniaa peräti? Onko minunlaisellani mitään toivoa parisuhdemarkkinoilla?
PS: Nämä ovat vain omia arvauksiani, tuollaista palautetta en ole koskaan saanut. Eron hetkellä harvemmin saa mitään analyysia. Me ei nyt vain sovittu yhteen. Minä en vain sytyttänyt. Kemiat eivät kohdanneet. En taaskaan ollut se oikea. Seurustelu ei sovi elämäntilanteeseeni juuri nyt. Soitellaan joskus. Jne.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Viestisi sisältökin sen jo kertoo: minä, minä, minä, minä.....
Kaikilla meillä on useita puolia persoonassamme sekä myös hyviä ja huonoja hetkiä ja päiviä.
Pitäisi kuitenkin muistaa ajatella myös muita, eikä toimia kuin pieni lapsi ikään kuin koko maailma ja muut ihmiset olisivat olemassa vain minua varten. Toisillakin ihmisillä on tunteet eivätkä he ole olemassa vain minua varten.
Empatiaa ja herkkyyttä peliin, kyllä se siitä
Täti vaan tulkitsi nyt vähän väärin. Jos kirjoitan keskustelupalstalle jonkin itseanalyysin, jossa pohdin minua ja toimintaani, ei se nyt ihan automaattisesti tarkoita, että kaikessa elämässäni ajattelen vain itseäni. Palstalla, jonka teemana on yksinäisyys, on mielestäni aika luonnollista, että kirjoittajat kirjoittavat itsestään. Osaan ottaa muut huomioon ja otan, mistään kaikenkattavasta itsekkyydestä ei ole kyse.
Mulla perusongelman muodostaa mun syvä uskonnollinen vakaumus ja toisaalta voimakas seksuaalisuus. En pääse eroon kummastakaan, koska ihan oikeasti uskon Jumalaan ja toisaalta kaipaan miehen kosketusta niin että sattuu. En kuitenkaan kelpaa miehille vaimoksi, enkä taas haluaisi harrastaa seksiä ilman avioliittoa. Eli klassinen huoramadonnatapaus, joka kärsii tavallaan itseaiheutetusta estymisestä. Haluan miellyttää miehiä, että saisin rakkautta edes kerran elämässäni kokea, mutta toistuvat torjumiset ja rumat sanat aiheuttavat ajoittaista frigiditeettiä. Esiintyminen, laulaminen ja tanssiminen ovat mulle pelastus, koska niiden kautta saan ilmaista seksuaalisuuttani ja koko laajan tunneskaalani ilman pelkoa huorittelusta. Eli mulla tunteiden voimakas ailahtelu johtuu sekä erityisherkästä ja luovasta luonteesta että tukahdutetusta seksuaalisuudesta ja siitä johtuvista patoutumista ja aggressioista. Ja lapsuuden kodin ilmapiiristä, jota leimasi pelko ja miellyttämisen halu voimakasta isähahmoa kohtaan, mistä on jäänyt päälle taipumus täydelliseen alistumiseen miehille, ns. kiltti tyttö-syndrooma. Että ei mulla mitään sivupersoonia, paljon patoutumia vaan, ja pelkoa siitä ettei kukaan rakasta.
Hyvä, että olet kuitenkin löytänyt sallitun keinon itsesi ja viehättävyytesi ilmaisemiseen. Kuinka vanha olet? Joka tapauksessa, kaltaisiasi miehiä on. Sinunlaisesi ovat monesti löytäneet kumppanin erilaisista seurakunnan kerhoista ja tapahtumista. Uskonnollisuus on yleistä ja normaalia, ja seksuaaliset tarpeet ovat ihan luonnollinen osa ihmisyyttä. Minusta on hienoa ja kunnioitettavaa, että toimit tässä ristiriitatilanteessa niin kuin näet oikeaksi.
...mieleen että oletko ylipäänsä tyytyväinen mihinkään osaan elämääsi? Kuulostaa siltä että olet stressaantunut, ikävystynyt tai ehkä jopa masentunut. Teetkö mitään mistä oikeasti pidät? Onko sinulla harrastuksia jotka tuovat tyydytystä elämääsi? Jos ei, kannattaa hankkia sellainen harrastus, johon voit uppoutua täysin ja jossa voit toteuttaa sitä, mitä haluat oikeasti, sisimmässäsi.
Eihän kukaan tietenkään halua kuulla ilkeyksiä toiselta, varsinkaan seurustelun alkuvaiheessa. Itse ihmettelen miksi ylipäänsä haluat piikitellä tyttöä johon olet ihastunut? Itse aina näen ihastukseni kohteet vaaleanpunaisten lasien läpi, enkä löydä tai ainakaan tunnusta mitään huonoja puolia heistä kuin vasta parin kuukauden tuntemisen jälkeen. Ehkä et ole vielä tavannut naista josta olet TODELLA kiinnostunut?
Melko osuvasti päätelty. Olen tyytyväinen moniin asioihin elämässäni, mutta kyllä, olen stressaantunut ja välillä ikävystynyt tympeään yksityiselämääni. Ystäväni mielestä olen ollut viime syksystä asti masentunut. Minä en sitä usko, suurimman osan ajasta olen kuitenkin toimintakykyinen sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla ym. Joinain kipeimpinä hetkinä tulee mietittyä itsemurhaa (jota en tosissani ole yrittänyt), kyyneleet ryöppyävät, pää ei toimi..
Minulla on kyllä liikuntaharrastus, jolle ei vain ole viime aikoina ollut kovinkaan usein aikaa. Ja ehkä lukemista, musiikkia ja tuollaisia pikku vapaahetkien täytetoimintojakin voisi pitää harrastuksena.
Minulla on hyviinkin ihmissuhteisiin liittynyt sellaista toverillista piikittelyä, hyväntahtoista verbaalimittelöä, jonka yleensä tunnistaa äänensävystä, asiayhteydestä, livenä juteltaessa ilmeistä. Minusta on parempi siinä tilanteessa olla haasteellinen kuin alistua, että joojoo, oot täysin oikeessa aivan kaikessa, ethän lyö. Se on vähän niinkuin tyynysotaa, päällekäyvää mutta ei kuitenkaan vakavalla tavalla. Mutta ylilyöntejä varmaan tapahtuu. Tyynylläkin voi osua toista silmään, jolloin oikeasti sattuu ja tilanne etenee sellaiseksi, että toinen tai molemmat voivat jo tulkita sen oikeaksi riidaksi. Voi olla, että joku tällainen yksittäinen ylilyönti on joissain tapauksissa johtanut väärinkäsitykseen, joka aiheuttaa lopullisen välirikon.
En tiedä, mistä sitten tietää, onko TODELLA kiinnostunut. Luulen tavanneeni montakin sellaista ihmistä. Tätä tämänviikkoista pettymyksenaiheuttajaakin pidin sellaisena.
Olettaisin vain kirjoituksen perusteella ja lukemisen siis... verbaalinen ilmaisusi on todella hyvää, jos asia näin, väittäisin että ongelmana se, että kun OSAA ajatella ja eritellä ei oikein kohtaa sellaisia ihmisiä jotka osaisivat vastata siihen, sanoja osataan käyttää ja sanoa, mutta ei pohjimmiltaan tiedetä mistä puhutaan tai mitä tarkoittaa? Juup, toinen niin hmm... (kiroilua rutkast) pettynyt itseensä ja muihin... Ihan sattumalata taas aikoihin lukaisin täällä palstoja, mutta noh, olet ehkä vielä ns. nuorempi, jolla vielä paljon mahdollisuuksia, yritähän kulkea myötätuuleen, jaa? Tämä olisi varmaan pitänyt laittaa tuohon ensimmäiseen kohtaan, mutta oivallinen otsake tuo "moniminät"
...joku saattaa ehkä pelästyä sellaista ihmistä joka on verbaalisesti erityisen lahjakas. Sitä helposti perääntyy kun ajattelee että enhän minä tuolle pärjää.
Ja joku saattaa ottaa jonkun piikin hyvinkin tosissaan ja loukkaantua verisesti. Kaikilla on ne heikot kohtansa joista ei kestä kuulla toisilta ihmisiltä, ja jos joku niistä sanoo niin saattaa tulla melkoinen puolustusreaktio päälle. Vaikka asia ei edes mitenkään vakavalta tuntuisi muista, niin jos sitä on itse hävennyt/torjunut koko elämänsä niin ei siitä halua muilta kuulla...
mä ainakin haluaisin kuulla piikitteleviä juttuja muilta. On mielettömän hyvä tunne nauraa itselleen ja olla sinut kaikkein hävettävimpienkin heikkouksiensa kanssa. Jos välillä totuuden tai varsinkin puolitotuuden julkitulo tekeekin kipeää, sen tuoma henkinen kasvu on mielestäni vaivan arvoista kun vain asia esitetään sopivassa sävyssä.
Viime ajoilta tiedän vain yhden jutun, jolla minut olisi saanut tosissaan murtumaan - minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävää tai realistista mahdollisuutta moista saada. Äskettäin sekin mielenhäiriö korjaantui, kun menin baariin ja sain jotenkin rohkeuteni kasaan. Olin kerrankin jotakin muuta kuin kynnysmatto, ja vaikka en innostunut/onnistunut pokaamaan ketään, sain sen verran positiivista palautetta että yksinoloni ei häiritse.
Nyt toivoisin, että joku keksisi pahan piikin, joka oikeasti koskettaisi... epäilen vain ettei kukaan sellaista tule lohkaisemaan vaikka sattuisikin keksimään.
Melkein voisin vannoa, että olen kirjoittanut sinun tekstisi. Sen verran vähän eroavaisuuksia siinä oli omaan elämääni verraten. En tiedä lukeeko tätä palstaa kukaan tuttuni, mutta kyllä varmasti mielikuvat minusta heräisivät, jos lukisivat. Tuo multipersoonallisuus on erittäin tuttua, varsinkin kun ajatukseni ja käytökseni sen paremmin kuin tunne ja järkikään eivät ole läheskään aina ihan tasapainossa.
KAIKKI parisuhdeviritykset olen itse karikoinut, eikä se ole edes liiemmälti ainakaan ulkoisesti haitannut. Joskus mietin, että jotain on jäänyt kokematta, mutta toisaalta kyllä kohtalo heittää sitten ne suuret tunteet peliin..vai heittääkö?
Ehkä pienellä uhrauksella voisi saada suurempia palkintoja kuin "liianitsevarmalla"(=epävarmalla?) pienten palkintojen tavoittelulla.
Mitä enemmän tekstiäsi luin, sen varmemmaksi tulin, että kaksoisminäni on raapustanut tunnelmia paperille..
Sielunkumppanista olisin sitämieltä, että koska esim. me olemme varsin samantyylisiä, niin ehkäpä maailmassa on myös muita. Tuskin kukaan yksin kuitenkaan periaatteessa on. Kai se riittäisi, et olis edes 50-50 ja särmien hioutuessa prosentit vain kasvaisivat.
Tuo kiehtova moniulotteisuus voisi olla aika lähellä sitä, että yrittää olla liian monitahoinen, jotta yksikään taho itsellään olisi kyllin vahva muokkaamaan identiteettiä tarpeeksi selkeäksi. En varsinaisesti sanoisi, että se kuitenkaan puuttuu.
Ajatusmaailmani on varsin selkeä ja laajakin, mutta joskus tuntuu, että se on kuitenkin korkeiden aitojen ympäröimä. Ehkä olisi syytä kurkistaa toisellekin puolelle ja laajentaa sitä vieläkin. Ehkä voisi siirtyä kokonaan toiselle puolelle ja jättää osa menneistä sinne aitaukseen..tilaa uusille tunteille ja tavoille..
Kyllä se soitellaan joskus vielä muuttuu puhelimen pärinäksi kunnes ei enää tarvikaan soittaa; voi sanoa vaik ihan hiljaa viereen jotain mukavaa..
Hyvää kevättä kaikille!
Varmaan on hyvätkin suhdanteet. Olet suhtkoht toimelias tyyppi kirjoituksesi perusteella ja tutustut helposti ihmisiin. Ongelmana on vain ettet ole päässyt alkuvaiheesta eteenpäin.
Kannattaa pyrkiä hankkimaan ensin luottamus ja sitten paljastaa todellinen luonne. Tuohon esimerkkiin viitaten niin ehkä paljastit omia huonoja puoliasi liian aikaisin ja luottamusta ei ehtinyt syntyä (tai sitten sitä ei ollut alusta lähtienkään).
Jätä se pieni piikittely ja muu ilkeys niin eiköhän se siitä. Jälkikäteen saatat ehkä huomata, että ei ne niin pieniä olleetkaan.
Kiitos kaikesta ajastanne ja palautteestanne. Vielä vaan sen verran haluan tarkentaa, ettei tuo piikittely mielestäni ole niin olennainen osa minua eikä välttämättä mikään pääsyy epäonnistumisiini. En tee sitä jatkuvasti, en tee sitä enkä edes ehdi tehdä sitä kaikkien tyttöjen kanssa, joihin tutustun. Käyttäydyn eri ihmisten kanssa ja eri tilanteissa eri tavoilla, yhteistä näille pettymyksille on vain, että niitä tulee.
Tässä mainitussa tapauksessa peli oli jo selvä siinä vaiheessa, kun sanoin vitsillä jotain ylimielistä, joka ei edes varsinaisesti vähätellyt mitään tämän tytön ominaisuutta. Tietysti puhelimessa on vaikeampi tajuta joku juttu itseironiseksi vitsiksi kuin livenä: puhelimessa sen voi päätellä vain äänensävystä ja asiayhteydestä, ei näe ilmeitä eikä eleitä. Vertailin ikäämme ja sitä kautta karttunutta viisauttamme jossakin asiassa. Ja no, minähän olen häntä vanhempi. Mutta tyttö oli jo ennen tuota kommenttia pamauttanut sen minulle: en tunne mitään sinua kohtaan, en halua seurustella etc. Eli tämä "piikki" ei käsittääkseni ollut mikään syy näihin pakkeihini.
Ja ei, minä en ollut sen muutaman tapaamisen jälkeen kysynyt, haluaako tyttö seurustella. Minusta sellaista ei tarvitsisi miettiä tai varsinkaan päättää niin pian.
Mikään ei ole rasittavampaa kuin mies joka yrittää korottaa itseään muka sarkastisella huumorilla joka ei ole mitään muuta kuin muiden latistamista (ja oman itsen korottamista muiden kustannuksella).
Se on huumorinakin aivan helvetin huonoa. Ainoa kohta missä ns. vittuiluhuumori toimii, on silloin kun ihmiset tuntevat toisensa todella hyvin ja vittuilussa ei ole _mitään_ henkilökohtaista.
Latistajia ja piikittelijöitä saa kuunnella muutenkin tässä maassa ihan tarpeekseen, ilman että sellaisen kanssa tarvitsisi läheisemmin alkaa tekemisiin. Fy fan!
toisaalta vaistoaa aika aikaisin, haluaako seurustella jonkun kanssa, ja parempi ehkä aina sanoa se heti ettei toinen ehdi rakennella mitään kuvitelmia, ettei satuta enemmän.