En sitten tiedä mistä aloittaisin tai edes kirjoitanko oikeaan paikkaan koska en osannut oikeen määritellä tuntemuksiani mihinkään lokeroon.
Elikkä...
Olen seurustellut 6v tyttöystäväni kanssa, on ollut ylä ja alamäkiä. Tunteet ovat aivan sekaisin tällä hetkellä, siis ei sen puolesta haluaisinko olla hänen kanssaan tms vaan pikemminkin tuntuu yksinäiseltä, hyödyttömältä, ylimustasukkaiselta ja jotenkin arvottomalta.
Tän hetkinen tilanne on se ettei multa oikeen löydy kavereita, tai kai niitä olisi mutta en osaa lähteä mihinkään koska jotenkin tuntuu etten osaa puhua kenenkään kanssa, tai siis osaisin mutta se tuntuisi jotenkin turhalta. En ole koskaan ollut sellainen että viihtyisin tauotta isossa porukassa, pikemminkin viihdyn kotona tyttöystäväni kanssa/itsekseni ja luonnossa. Olen kanssa luonteeltani romantikko, joten ei oikeen kiinnosta perinteiset jätkien baari-illat jossa pojat tahtoo vain lähteä katsomaan käykö flaksi ja saako pillua.
Ongelma on se että olen lähiaikoina tuntenut itseni todella masentuneeksi, huonoksi ihmiseksi ja aliarvoiseksi eli ei ole oikein hymyillyttänyt. Pahinta on se että en tunne olevani riittävän hyvö tyttöystäväni silmissä. Hän ei ole sellaista tyyppiä joka tunnustaa rakkauttaa usein ja hänen mielestään jos kerran asian sanoo niin se pitäisi pysyä loppuelämä mielessä ja siitä tulisi olla varma vaikka mitä tapahtuisi. Itse taas tunnustan rakkauttani usein ja monella eri tapaa... Lähiaikoina netissä peliporukassa (pelaamme samaa peliä) äijät ovat heitelleet vitsejä että iskevät tyttöni yms, no ei siinä mitään mutta yksi varattu äijä vuosi sitten koittikin sitä ja siitä jäi vähän epämääräinen kuva ja taustalla kuitenkin menneisyys jossa exäni ovat usein pettäneet mua vaikka tosin liikuinkin ns huonossa seurassa.
Tässä vaiheessa tuntuu taas että ajatukset on solmussa, jos joku edes viittii lukea tätä niin pahoittelen =)
Valmistun ensi viikolla ja töitä ei ole. Piti olla ja mulle oli luvattu paikkakin mutta joku veti sen suhteilla itselleen. Kyseessä oli firma jonne tein opinnäytteen ilmaiseksi siinä toivossa että paikka irtoaisi. Stressaa kanssa se että tytölläni on töitä ensi kesäksi mutta mulla ei ja vihaan istua kotona toimettomana tuntien itseni siivellä eläjäksi työttömänä vaikkakin välillä on ollut asiat toisinpäin. Tuntuu vain niin hyödyttömältä ja siltä ettei elämässä ole mitään päämäärää... Vanhat asiatkaan joista ennen pidin eivät jaksa kiinnostaa... olin vuosi sitten vielä maailman luokan fantasia-artisti ja voitin mm. maailman suurimman näytönohjain valmistajan 3d-kilpailun... mutta piirtäminen jäi... samaten valokuvaus. Enkä oikein tiedä mitä tekisin, kirjoihin en sentään ole vielä kyllästynyt onneksi.
Tiivistettynä kai pelottaa niin helvetisti että tyttöystäväni saa mun huonosta itsetunnosta tarpeekseen ja siitä että olen mustasukkainen koska tunnen itseni riittämättömäksi ja huonoksi joka johtaa siihen että olen vetäytynyt normaalista iloisesta ja positiivisesta itsestäni kuoreen ja olen hiljainen ja allapäin... en sitten tiedä onko syytä pelätä tyttöni menettämistä vai ei mutta se olisi kauheinta jota voisin kuvitella ja ainoa asia joka pitää mut järjissä tällä hetkellä... Hän on todella kaunis ja mukava ihminen (paitsi riidellessä, taito jota ei oikein hallita) ja muut miehet kuolaavat häntä vaikka hän itse pitääkin itseään rumana niin hän silti tykkää pitää kuviaan netissä ja juttelee useita tunteja päivässä näureskellen muitten miesten kanssa netissä... vain pitää hauskaa, mutta tuntuu että joku niistä voisi osottautua mukavammaksi ja hän saattaisi alkaa tuntea jotain toista kohtaan tunteita kun oma kulta on allapäin ja masentunut... puhuisin kyllä hänelle mutta hän ei oikein osaa kuunnella ja ottaa itseensä helposti ja varsinaisesti ei ole ketään kaveriakaan kenelle puhuisin eli pidän kaiken vain itse sisälläni...
Tuntuu että nykyään ajattelen vain aina pahinta kaikesta... tyttöystäväni ehdotti lapsen hankkimista hetken kuluttua ja vaikka se on suurimpia unelmiani niin siitä huolimatta ensimmäiseksi tuli mieleen, mitä jos hän lähteekin lapsen kanssa tai että joudun olemaan töissä hulluna elättääkseni perheen ja missaan lapseni lapsuuden... olisi pitänyt olla iloinen.
Haluaisin vain jotenkin tuntea itseni taas hyväksi, hänelle ja itselleni. Tarpeelliseksi ja korvaamattomaksi... jotenkin haluaisin taas löytää tavan kiinnostua asioista, luottaa itseeni ja häneen. Olla onnellinen...
Tää teksti ei varmaan tehnyt mitään selkoa kenellekää ja ei ihme varmaa kun en oikeen itsekään tajua... tiedän vain sen etten selviä yksin tästä ja toisaalta ei ole mitään mistä saisin tukea tai apua tai edes ymmärtääkö kukaan
Elikkä...
Olen seurustellut 6v tyttöystäväni kanssa, on ollut ylä ja alamäkiä. Tunteet ovat aivan sekaisin tällä hetkellä, siis ei sen puolesta haluaisinko olla hänen kanssaan tms vaan pikemminkin tuntuu yksinäiseltä, hyödyttömältä, ylimustasukkaiselta ja jotenkin arvottomalta.
Tän hetkinen tilanne on se ettei multa oikeen löydy kavereita, tai kai niitä olisi mutta en osaa lähteä mihinkään koska jotenkin tuntuu etten osaa puhua kenenkään kanssa, tai siis osaisin mutta se tuntuisi jotenkin turhalta. En ole koskaan ollut sellainen että viihtyisin tauotta isossa porukassa, pikemminkin viihdyn kotona tyttöystäväni kanssa/itsekseni ja luonnossa. Olen kanssa luonteeltani romantikko, joten ei oikeen kiinnosta perinteiset jätkien baari-illat jossa pojat tahtoo vain lähteä katsomaan käykö flaksi ja saako pillua.
Ongelma on se että olen lähiaikoina tuntenut itseni todella masentuneeksi, huonoksi ihmiseksi ja aliarvoiseksi eli ei ole oikein hymyillyttänyt. Pahinta on se että en tunne olevani riittävän hyvö tyttöystäväni silmissä. Hän ei ole sellaista tyyppiä joka tunnustaa rakkauttaa usein ja hänen mielestään jos kerran asian sanoo niin se pitäisi pysyä loppuelämä mielessä ja siitä tulisi olla varma vaikka mitä tapahtuisi. Itse taas tunnustan rakkauttani usein ja monella eri tapaa... Lähiaikoina netissä peliporukassa (pelaamme samaa peliä) äijät ovat heitelleet vitsejä että iskevät tyttöni yms, no ei siinä mitään mutta yksi varattu äijä vuosi sitten koittikin sitä ja siitä jäi vähän epämääräinen kuva ja taustalla kuitenkin menneisyys jossa exäni ovat usein pettäneet mua vaikka tosin liikuinkin ns huonossa seurassa.
Tässä vaiheessa tuntuu taas että ajatukset on solmussa, jos joku edes viittii lukea tätä niin pahoittelen =)
Valmistun ensi viikolla ja töitä ei ole. Piti olla ja mulle oli luvattu paikkakin mutta joku veti sen suhteilla itselleen. Kyseessä oli firma jonne tein opinnäytteen ilmaiseksi siinä toivossa että paikka irtoaisi. Stressaa kanssa se että tytölläni on töitä ensi kesäksi mutta mulla ei ja vihaan istua kotona toimettomana tuntien itseni siivellä eläjäksi työttömänä vaikkakin välillä on ollut asiat toisinpäin. Tuntuu vain niin hyödyttömältä ja siltä ettei elämässä ole mitään päämäärää... Vanhat asiatkaan joista ennen pidin eivät jaksa kiinnostaa... olin vuosi sitten vielä maailman luokan fantasia-artisti ja voitin mm. maailman suurimman näytönohjain valmistajan 3d-kilpailun... mutta piirtäminen jäi... samaten valokuvaus. Enkä oikein tiedä mitä tekisin, kirjoihin en sentään ole vielä kyllästynyt onneksi.
Tiivistettynä kai pelottaa niin helvetisti että tyttöystäväni saa mun huonosta itsetunnosta tarpeekseen ja siitä että olen mustasukkainen koska tunnen itseni riittämättömäksi ja huonoksi joka johtaa siihen että olen vetäytynyt normaalista iloisesta ja positiivisesta itsestäni kuoreen ja olen hiljainen ja allapäin... en sitten tiedä onko syytä pelätä tyttöni menettämistä vai ei mutta se olisi kauheinta jota voisin kuvitella ja ainoa asia joka pitää mut järjissä tällä hetkellä... Hän on todella kaunis ja mukava ihminen (paitsi riidellessä, taito jota ei oikein hallita) ja muut miehet kuolaavat häntä vaikka hän itse pitääkin itseään rumana niin hän silti tykkää pitää kuviaan netissä ja juttelee useita tunteja päivässä näureskellen muitten miesten kanssa netissä... vain pitää hauskaa, mutta tuntuu että joku niistä voisi osottautua mukavammaksi ja hän saattaisi alkaa tuntea jotain toista kohtaan tunteita kun oma kulta on allapäin ja masentunut... puhuisin kyllä hänelle mutta hän ei oikein osaa kuunnella ja ottaa itseensä helposti ja varsinaisesti ei ole ketään kaveriakaan kenelle puhuisin eli pidän kaiken vain itse sisälläni...
Tuntuu että nykyään ajattelen vain aina pahinta kaikesta... tyttöystäväni ehdotti lapsen hankkimista hetken kuluttua ja vaikka se on suurimpia unelmiani niin siitä huolimatta ensimmäiseksi tuli mieleen, mitä jos hän lähteekin lapsen kanssa tai että joudun olemaan töissä hulluna elättääkseni perheen ja missaan lapseni lapsuuden... olisi pitänyt olla iloinen.
Haluaisin vain jotenkin tuntea itseni taas hyväksi, hänelle ja itselleni. Tarpeelliseksi ja korvaamattomaksi... jotenkin haluaisin taas löytää tavan kiinnostua asioista, luottaa itseeni ja häneen. Olla onnellinen...
Tää teksti ei varmaan tehnyt mitään selkoa kenellekää ja ei ihme varmaa kun en oikeen itsekään tajua... tiedän vain sen etten selviä yksin tästä ja toisaalta ei ole mitään mistä saisin tukea tai apua tai edes ymmärtääkö kukaan
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kaikki mitä teet mietit tyttöystäväsi kautta. Mieti mitä itse haluat? Missä olet hyvä? Eihän sinun itsetuntosi ole = tyttöystäväsi.
Olette kaksi ERILLISTÄ ihmistä, joilla on omia(kin) juttuja. Tuntuu, että olet takertunut symbioosivaiheeseen (mikä on tyyppillistä suhteen alussa) ja et osaa päästää siitä irti.
Olet ihminen, jolla on omat hyvät ja huonot puolensa. Seiso omilla jaloillasi. Jos pidät yksinäisyydestä ja luonnossa olemisesta, mitä pahaa siinä on? Samanlaisia ihmisiä löytyy tuhatmäärin. Ei sinun tarvitse olla kuin muut. Ehkä siksi tyttöystäväsi sinusta pitääkin.
Tsemiä.
Juu, tiedän että ajattelen ihan liikaa hänen näkökannastaan asioita enkä tiedä edes miksi teen niin... tuntuu että se on vain haitaksi meille kummallekin kun jotenkin kadotan itseni siinä osittain, kai? En tee mitään pakolla mutta kai se sitten on vain sitä että kaipaisin enemmän vastavuoroisuutta mutta ei kai sille mitään voi kun toinen ei ole sen luontoinen... jännä dilemma :P
Voit olla hyvinkin oikeassa että peilaan itsetuntoni tyttöystävääni nimittäin otan todella raskaasti pienetkin asiat joista hän moittii mua ja kun luonteeltaan ei kehuja paljon jakele ni tuntuu et niitä on enemmän.
Yksi ongelma kai on myös se että luotan häneen mutta "en luota". Tiedän ettei hän ikinä pettäisi mua tai vaihtaisi mua toiseen mutta silti pelkään ihan liikaa että hän ihastuisi johonkin näistä lukuisista nettituttavuuksista.
En ole pahemmin ajatellut tuota että ehkä hän rakastaa mua itseni takia sen takia että olen erilainen kuin perusjampat, mutta kiitos paljon kun mainitsit asian, jotenkin tuli parempi olo samantien. Annoit paljon ajattelemisen aihetta
Hei Fate,
Sulla on selvästi masentuneisuuden kausi elämässäsi. Etsit paikkaasi. Älä säikähdä sitä, tai syytä itseäsi, sillä kaikillehan tuo tulee jossain muodossa, jossain vaiheessa joka tapauksessa. Joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja peilaamaan itseään suhteessa muihin. Voi tuntua, että eihän mussa oo mitään erityistä, mutta kun alkaa tarkemmin miettimään ja unohtaa itsesäälin, niin jukopliut johan alkaa löytyä erityisyyttä.
Ja toisaalta, jos itsetutkiskelussasi et löydä itsestäsi riittävästi sellaisia piirteitä kuin haluaisit, niin ei muuta kuin tietoisesti hankkimaan niitä piirteitä. :)
Mieti myös vakavasti, että mahdatko olla liikaa jumissa sen kanssa, että tyttöystäväsi on kaunis. Mitä hyötyä on kauniista elämänkumppanista, jos hänen kanssaan ei voi jakaa ajatuksia - keskustella kaikesta mahdollisesta? Sellainen parisuhde, jossa ei voi puhua kuin iloisista asioista ja omia pahan olon tunteita pitää peittää on mielestäni turha ja ahdistava parisuhde.
Sinun on pakko irroittautua tyttöystävä-lähtöisest ä ajattelutavastasi ja ajateltava, mitä olet itse ilman häntä. Ja mitä haluat olla. Elämässä on aina se mahdollisuus, että jää yksin. Syystä tai toisesta. Esim. puolison kuoleman kautta. Sen takia on tärkeää, että elämäänsä ei elä kenenkään toisen kautta.
Tsemppiä!
P.S. Siinä olet oikeassa, että lasta ei kannata hankkia, jos molemmilla ei ole parisuhteesta varma olo.
tekstissäsi oli paljon minullekkin tuttua asiaa omasta elämästäni.
Neuvoisin kyllä ihan ensimmäiseksi keskustelemaan asian halki tyttöystävän kanssa. Kyllä hänen pitää olla tukemassa sinua huonoina aikoina! Mitään lapsia ei tähän tilanteeseen tarvita pakkaa sotkemaan! Jos hän ei pysty tukemaan sinua niin...
Edessäsi voi olla hyvinkin raskaat ajat itsetuntosi kohotuksen aikana. Mutta muista se että huonontuneessa itsetunnossa ei ole mitän epätavallista tai väärää ja se voidaan korjata. Sinun pitäisi nyt myös ottaa tuota mahdollista masennusta kiinni kurkusta. Käynti lääkärillä ei ole välttämättä houno idea.
Tyttöystäväsi kuulostaa menevältä tyypiltä. En ihmettele, jos tyttöystäväsi tykkää muiden miesten huomiosta, jos olette seurustelleet kuusi vuotta eikä hän pidä itseään kauniina. Silloin on ulkopuolisten kommentit tarpeen ainakin, jos on epävarma itsestään.
Ajattele nyt hetki itseäsi enemmän kuin tyttöystävääsi ja yritä pikkuhiljaa kerätä innostusta tarttua ennen kiinnostaneisiin asioihin ja uusiinkin (ehkä yllättäviinkin). Olen varma, että tyttöystäväsi huomaa, miten kiinnostavan pojan kanssa on. VAikka hän välillä flirttailisikin toisten kanssa, kuusi vuotta kertoo silti jotain todella tärkeää. Eläkää omaa elämäänne ja olkaa toisillenne hyviä
jaksoin lukea kirjoituksesi :) minulla on myös ollut vähän samanlaisia ajatuksia. luulen siis ymmärtäväni mistä puhuit...
minusta vaikuttaa, että olet masentunut. siis oikeasti masentunut, etkä vain vähän allapäin. mutta kun masennuksen käy läpi, ja jos/kun siitä selviää, niin sen jälkeen on usein entistä ehompi ja elämä tuntuu todellakin elämisen arvoiselta. ja tuollainen kausi, jossa pohtii asioita syvällisemmin on hyväksikin. että älä yritä väkisin piristyä.
itselläni on ollut masennusta (diagnoosi: keskivaikea masennus), ja olen käynyt juttelemassa asioista ammattiauttajan kanssa jo pitemmän aikaa... on ollut just sellainen arvoton olo ja kaikki tuntuu turhalta, eikä oikein saa mistään otetta. porukassa ollessa tuntuu ulkopuoliselta jne.
suosittelen sinullekin, vaikka en tiedä onko miehillä korkeampi kynnys moiseen. toivottavasti ei.
ja itselläni on myös ollut ajatuksia, että olenko siksi masentunut, kun en haluaisikaan olla enää avomieheni kanssa....(8 vuotta yhdessä) en ole siitäkään päässyt selvyyteen vielä. mutta luulen että kohdallani masennukseni johtuu huonosta itsetunnosta, ja että en uskalla olla oma itseni...
että tällaisia sekavia ajatuksia täälläkin. voimia sinulle.
Veikkaan kans et huonosta itsetunnosta on kans kysymys mut mul on kans vähän noidankehä täs menos