Eilen illalla lupasin itselleni, että minä parannun: Meni siihen kaksi tai kaksitoista vuotta, niin minä parannun. Päätin aloittaa tästä päivästä. Aamulla söin normaalisti, mutta yhden jälkeen sorruin jälleen. Tajusin, että en mä tästä selviä, ellei ihmeitä tapahdu.
Nyt tiedän, etten oikeasti voi koskaan parntua tästä sairaudesta. Kadun niin paljon sitä päivää, jolloin aloitin oksentamisen, ihan vain "kokeilemalla". Olin tuolloin 13,5-vuotias. Nyt olen 16.
En osaa edes sanoin kuvailla sitä ahdistuksen, pettymyksen ja häpeän tunnetta, mitä koen.
Ikävä kyllä ne pysty enää edes vähentämään tahtiani (monta kertaa päivässä, yli 40 litraa oksennusta viikossa!). Tämä on aivan järjetöntä! Toisella puolella maailmaa ihmiset kärsivät nälästä ja minä voisin vallan hyvin kylpeä oksentamassani ravinnossa!
Otan ilomielin vastaan vinkkejä, kuinka voisin vähentää tätä, auttaa itseäni, itse. (Turha sanoa minulle, että hakeudu hoitoon, koska en koskaan tule pystymään siihen.)
Nyt tiedän, etten oikeasti voi koskaan parntua tästä sairaudesta. Kadun niin paljon sitä päivää, jolloin aloitin oksentamisen, ihan vain "kokeilemalla". Olin tuolloin 13,5-vuotias. Nyt olen 16.
En osaa edes sanoin kuvailla sitä ahdistuksen, pettymyksen ja häpeän tunnetta, mitä koen.
Ikävä kyllä ne pysty enää edes vähentämään tahtiani (monta kertaa päivässä, yli 40 litraa oksennusta viikossa!). Tämä on aivan järjetöntä! Toisella puolella maailmaa ihmiset kärsivät nälästä ja minä voisin vallan hyvin kylpeä oksentamassani ravinnossa!
Otan ilomielin vastaan vinkkejä, kuinka voisin vähentää tätä, auttaa itseäni, itse. (Turha sanoa minulle, että hakeudu hoitoon, koska en koskaan tule pystymään siihen.)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Auttaisiko sua, jos kertoisit vaikka äidillesi? oletko hänen kanssaan väleissä? pakkohan heidän on tietää, kyllähän se haisee jos vessassa oksentaa 40 litraa viikossa.
Vaikutat hyvin järkeväktä, ja uskon kyllä että pystyt tähän ihan varmasti! Hanki itsellesi joku tukihenkilö, älä häpeä, vaan laita itsesi likoon itsesi takia. Parantuminen kannattaa aina.
sanoit, ettet halua kuulla neuvoja hoitoon hakeutumisesta, mutta mutta, minäpä en tuollaisia kuuntele, vaan neuvon hakeutumaan hoitoon. itse en olisi varmaan koskaan hakeutunut hoitoon, mutta kaverit hoitivat sen puolestani. onko sinulla ystäviä, joille puhua tai henkilöitä jotka kuuntelisivat?
oksennan itse kymmeniä litroja päivässä, parhaimmillaan. nyt olen suljetulla hoidossa. (viikonloppulomalla nyt) voin sanoa, että koskaan en tule tästä parantumaan, mutta parempaan päin kai ollaan menossa.. ja ilman hoitoa se ei olisi ollut mahdollista. bulimia olisi tappanut minut, jos minua ei olisi ohjattu hoitoon. yksin siitä ei voi selvitä voittajana. sitä mieltä minä olen.
siispä. puhu. kerro. ylitä itsesi ja mörkösi. haistata sille paskat. et halua uhrata sille loppuelämääsi. et halua kuolla sen käskystä. et halua sen pilaavan kaikkia ihmissuhteitasi. et halua vievän sen tulevaisuuttasi.
bulimia on paska sairaus. se vaatii kunnollista hoitoa.
voimia.
Mul on melkein sama juttu ja oon noin saman ikänenki.(-90)Mul ei ainakaan yhtään auta et syönkö päivän lähes "normaalisti" vai "paastoonko" alkupäivän,koska sei vaikuta mitenkään mun himoon syödä ja syödä.Mä oon kelannu kans ihan samaa,et mä en voi parantuu täst.Asiat vois ehkä olla vähän paremmin,mut mä en koskaan tuu parantuu kokonaan.Tosin mä oksennan yleensä "vaan" kerran päivässä.Ja jos menee hyvin nii "vaan" 4-5 kertaa viikossa,mut useimmiten 6-7 viikossa. Mä en kuitenkaan osaa sanoo et mikä "laukasis" mun "ahmimisen" ja sen jälkeen oksentamisen,koska mä vaan haluun syödä,koska ruoka maistuu niin hyvältä,mut en sit kuitenkaan haluu lihoo.Et mä en "ahmi" ja oksenna jos oon esim. surullinen,et mulla tää ei liity tunteisiin.Pikemminki tuntuu et ei ois muutakaan tekemistä,vaik oikeesti ei vaan jaksais tehdä paljon mitään -> johtuen masennuksesta.Missäpäin asut muuten? Ootko ollenkaan miettiny et mikä sulla "laukasis" sun oksentamisen?Monestiko oksennat siis päivässä?Mitkä mitat sulla on?Ku mä ainaki ite haluisin parantuu,laihtumisen halu on vaan valitettavasti suurempi.Tietääks sun perhe et sä sairastat bulimiaa?En aio valehdella,joten sanon ihan rehellisesti,että loppuen lopuks aika harva parantuu syömishäiriöstä,oli se minkälainen tahansa.Toki useampiakin voi parantua,mutta yleensä sairastuu myöhemmin uudestaan ja vielä yleisempää on että ruoka-suhde ei parannu koskaan lopullisesti,mutta menee paremmaksi.Minkä takia aloitit oksentamisen? Itselläni kävi niin että yhtenä iltana mummini väitti minun oksentaneen,koska kävin kahdesti vessassa tunnin aikana.Vaikka oikeasti kävin vain pissalla,ja koska olin juonut vähän,niin virtsaa ei siis tullut paljon ja sen takia jouduin menemään pian uudestaan vessaan.Selitin tuon mummilleni,mutta hän ei uskonut minua.Joten seuraavana päivänä päätin siis kokeilla oksentamisra koska mummini uskoi minun oksentelevan.Ja koukkuunhan siinä jäin.Jos mummini ei olisi koskaan maininnut oksentamista,en välttämättä oisi koskaan edes yrittänyt.Aluksi se oli helppoa,laatta lens jos vähänki vaan laitto sormet kurkkuun,nykyään joudun turvautumaan sormien lisäksi "apuvälineeseen".Tuleeko sulla oksennus helposti kun oksentelet noin usein?Ja käytätkö siihen sormia?Oksennatko myös yleisiin vessoihin,kotivessan lisäksi?Ahmitko vai oksennatko pienistäkin määristä?Ootko miettiny ollenkaan et minkä takii oksentelet,lihoamisen pelosta,ruokaan sortumisesta vai mistä?Sori jos oli liian pitkä,toivottavasti tosta oli ees jotain apuu.Paljon haleja ja toivottavasti asiat menevät parempaan päin.
Luulen, että mun syömiskierteeni laukaisi nimenomaan se, että olin niin perfektionisti. Sairastin aluksi anoreksiaa, mutta sitten se muuttui bulimiaksi kun tajusin, että kuolen muuten. En kuitenkaan pystynyt syömään enää normaalisti vaan rupesin ahmimaan ja oksentamaan. Tällä hetkellä mittani ovat 162/44. Pahimmillani olen painanut 40 kiloa.
Sanoisin kuitenkin, että nykyään suurin syy oksenteluuni on se, että olen niin perkeleen riippuvainen siitä. Opettelin oksentamaan jo anoreksia-aikanani ja se ehkä osittain johdatteli bulimiaan. Osaan oksentaa ilma käsiä, enkä ole työntänyt sormia kurkkuun varmaan yhdeksään kuukauteen kertaakaan. Se tekee lopettamisesta vielä vaikeampaa, koska oksentaminen on niin helppoa.
Yleensä kun syön, syön paljon tai en ollenkaan. Olen joskus joutunut oksentamaan yleisiinkin vessoihin, sen takia, että muuten on tuntunut siltä, että vatsalaukku repeää.
Kukaan ei tiedä vuosia kestäneistä ongelmista, enkä enää edes voi kertoa kellekään, kun olen kusettanut niitä kaikkia - lääkäriäkin. Nyt olen kuitenkin joutumassa uudestaan lääkärille, koska mutsi luule, ettei mun menkat ole vielä alkaneet, vaikka ne ovat olleet kohta kaksi vuotta "pienellä" tauolla.
Mulla on vähän sama juttu kun sulla: ahmin koska ruoka on niin hyvää. Siihen ei siis tarvita mitään erityistä ikävää tunnetilaa.
Ei vois ihan oikeesti uskoa, että oon päätyny tähän. Mutta: elämä on.
Tosi paljon voimia myös sulle: tiedän täsmälleen, miltä susta tuntuu!
Siis aivan yllätyin, tuo sun teksti oli aivan kuin mun suusta. Itsekkin olen sairastanut bulimiaa jo muutaman vuoden. Syömistä ja oksentamista ei laukaise mikään erityinen tunnetila, vaan ennemminkin halu nautti, rentoutua ja kuluttaa aikaa itsekseen herkutellen. Oksentelu sujuu ongelmitta ilman sormia, joka tekee asian vielä helpommaksi.
En osaa enään lopettaa tätä, vaan oksennan päivittäin. Luottamus ystäviin on mennyt, enkä pysty kertomaan tästä kellekkään. En edes äidille,koska pelkään hänen alkavan taas seuraan syömisiäni(en enään kyllä asu kotona). Enkä uskalla mennä lääkäriin, koska pienen paikkakuntani hoitohenk.kunta on tuttua.
On tää nyt vähän häpee, mutta mun on ollu pakko mennä lääkärille ja terapiaan, vaikka oon vuosikausia salannut tätä mun bulimiaa ihan kaikilta. Tää on ollut mun yksityinen helvetti. Ja tosiaan vituttaa, että nyt ku joutuu selittään tätä niin yrittää olla niinku tää ois uus asia, koska tuntuu, että on kusettanu kaikkia läheisikin ihmisiä.
Nyt ei ollu enää vara valita, mennäkö hoitoon. Oli pakko, kun en kuollakaan halua. Mulla on ruoansulatushäiriöt, nestetasapaino sekasin, häikkää munuaisis,joka paikka puutuu ja oksentamisesta huolimatta oon vaan alkanut lihota helvetisti. Hampaat rupes mureneen vauhdilla, osa poistettu. Jotain sydänmuljauksia myös. Terapeuttia sain huijattua, mutta lääkäriä en enää. Enkä halunnutkaan. Oon tänään menossa sairaalalle tutkimuksiin, toivottavasti en joudu sisään. Tai ei se haittaa, vaik joutusinkin. En mä jaksa enää elää näin. Kauheata sekin,kun tuntuu,että tuhlannut vuosia elämästä.....
"Mulla on ruoansulatushäiriöt, nestetasapaino sekasin, häikkää munuaisis,joka paikka puutuu ja oksentamisesta huolimatta oon vaan alkanut lihota helvetisti. Hampaat rupes mureneen vauhdilla, osa poistettu. Jotain sydänmuljauksia myös."
Lopettakaa hyvät ihmiset ajoissa, koska nuo fyysiset ongelmat ovat vasta alkua ja tulevat pahemmiksi ja jäävät ikuisiksi, elämää invalidisoiviksi riesoiksi (kokemusta on). Arvostakaa itseänne ja terveyttänne, ennen kuin on liian myöhäistä.
"oksentamisesta huolimatta oon vaan alkanut lihota helvetisti" näin tulee monelle käymään, koska kun elimistöä rasitetaan epänormaalilla, riuduttavalla tavalla, siihen tulee jatkuva "hätätila" päälle ja elimistö alkaa varastoimaan ravintoa (rasvaksi vartaloon) pahan päivän varalle, pienestäkin ravintomäärästä, eli kohta ette voi syödä mitään lihomatta!!!
Hakeutukaa hoitoon tai lopettakaa itse! Minä tein sen itse, omalla sisulla ja itsekurilla, mutta terveys ehti huonontua pysyvästi... "Kuivilla" silti jo kymmenen vuotta!!!
Miettikää kuinka tärkeää loppujenlopuksi laihuus on!? Kun terveys menee, sillä ei ole p.....kaan merkitystä! Normaali painonhallinta sen sijaan edistää ihmisen terveyttä ja hyvinvointia ja siihen on yksi terveellisempikin keino; vähähiilihydraattinen ruokavalio!
Helpompi sanoa kuin tehdä. Ihan oikeasti... Musta tuntuu, että oma arvomaailma on ihan sekaisin. Joskus jopa tuntuu, että mun elämäni olisi helpompaa, jos esim. äiti kuolisi. Ehkä sen takia, että silloin saisin oikean syyn sairastaa ja sitä kautta tuoda sairauteni esille. Ja tämä ei tosiaankaan ole mikään vanhempiaan vihaavan teinin ajatus - päinvastoin - rakastan vanhempiani ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. Siitä huolimatta tuntuu, että oksentaminen on kaiken edellä:(
Tuntuukuitenkin tietyllä tavalla hyvältä, kun tietää, ettei ole yksin tämän ongelman kanssa, vaan on muitakin samanlaisia:) Ihailen todellakin teitä, joilla on rohkeutta hakea apua. Itse en ole siihen valmis - ainakaan vielä.
ensinnäkin opettele kunnioittamaan ja arvostamaan itseäsi- olet selkeästi älykäs ja syvällinen ihminen! Toisekseen omien heikkouksien myöntäminen on suurinta vahvuutta, eikä sinua varmasti "teilata" siitä, jos haet ajoissa apua, vaan ennemminkin siitä, jos et hae sitä ja sairautesi paljastuu muulla tavoin, joka tapahtuu varmasti jossain vaiheessa esim. fyysisen sairastamisen kautta.
Olen varma siitä, että vanhempasi ja muut läheisesi ymmärtävät ja tukevat sinua, jos kerrot sairaudestasi heille, mutta mietipä miltä heistä tuntuu sitten, kun asia paljastuu muulla tavoin... He tulevat varmasti olemaan katkeria ja pettyneitä siitä, että et luottanut heihin ja tulevat myöskin käymään kovat itsesyytökset läpi, koska eivät ole osanneet toimia oikein ja mm. huomanneet ajoissa tilaasi!
Lupaatko asta pari juttua? Ensinnäkin jätä nimimerkistäsikin tuo paska-sana pois, koska sellainen et selvästikään ole ja toisekseen lupaa edes harkita tarkkaan ja hartaasti, kumpi vaihtoehto on parempi; sekö että jatkat samaan malliin, sairastut fyysisestikin pahasti ja sairautesi paljastuu sitä kautta, vai että olet vahva ja myönnät heikkoutesi läheisillesi ja haet apua ja saat sitä!?!
Tiedän, että minun kannattaisi hakea apua, ja sen ehkä tekisinkin (huom. jos vain pystyisin päästämään suustani ne kolme sanaa: minulla-on-bulimia), jos perheeni olisi erilainen. Olen varma, että he suhtautuisivat minuun sen jälkeen kuin hulluun, sairaaseen, tyhmään, valehtelijaan jne. Olen varma, ettei isä-tytär-suhde parantuisi enää koskaan ennalleen. Minä tunnen kyllä isäni. Lisäksi olen varma siitä, että kukaan perheestäni ei enää ikinä luottaisi minuun. Veljeni tuskin osaisi suhtautua koko asiaan, vaan pikemminkin pilkkaisi minua. Äitini vain säälisi, eikä enää koskaan voisi pitää minua normaalina. Todennäköisesti hän olisi vain mielettömän vihainen siitä, miten olen ollut ajattelematon sen suhteen, etten ehkä koskaan voisi saada lapsia.
Itse asiassa minusta tuntuu, että kukaan ei edes tunne minua. Kukaan ei tiedä kuka minä oikeasti olen ja mistä minä pidän. Vanhempani eivät ole koskaan kuulleet minun laulavan, vaikka osaan laulaa. Heidän mielestään "olen lahjakas kaikessa muussa paitsi musiikissa". He eivät ole koskaan nähneet minun näyttelevän, vaikka olen esiintynyt lukuisissa koulun näytelmissä - tosin ovat kyllä kuulleet muulta taholta, että olen siinä tosi hyvä.
Kun olin pieni, olin aina lapsista tukevin ja sen he myös sanoivat ääneen. Eivät he tunne minua. He eivät tiedä, miten herkkä olen ja kuinka pienetkin asiat voivat loukata minua. Heille minä olen van tuleva lääkäri tai insinööri, koska koulussa keksiarvonikin on reippaasti yli yhdeksän.
Tällä tavalla olen ehkä pyrkinyt hallitsemaan itseäni ja omaa kehoani - pyrkinyt näyttämään maailmalle "etten ole vain se tukeva tyttö". Ja olen onnistunut siinä. Vai olenko?
Joka ilta sitä vain toivoisi, ettei ruumis enää kestäisi tätä. Joka ilta toivon, ettei minun tarvtsisi nähdä seuraavaa päivää.
samoja piirteitä, kuin aikoinaan itsessäni- täydellisyyteen pyrkimisen ja sen, että et anna itsellesi mitään heikkouksia/virheitä anteeksi! Osuinko oikeaan?
Yksikään ihminen ei ole täydellinen, eikä pidäkään olla!!! Opettele olemaan itsellesi armollinen! Usko vain, että älykkyydelläsi tulet pääsemään pidemmälle maailmassa, kuin joku täydellisen kaunis tyhjäpää, jolle tärkeintä tässä elämässä on se, miltä näyttää. Loppujen lopuksi miehetkin arvostavat enemmän sisäistä kauneutta ja halveksivat kauniita kananaivoja, erästä miestä lainatakseni. On tietysti miehiäkin, joille ulkoinen kauneus on tärkeintä, mutta sellaisella miehellä on muutenkin varmasti niin pinnalliset arvot, että enpä ottaisi puolisokseni!
Laihuuden ihannointi on sairasta, mutta terve painon hallinta edistää terveyttä!
Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, hyväksy puutteesi ja huomaat, että kyllä muutkin hyväksyvät ne- ole oman itsesi herra, koska mitä sillä, mitä jotkut pinnalliset ihmiset sinusta ajattelevat, on lopulta väliä!?
Katsopa joskus julkisuuden henkilöitä- heistä melko suuri osa ei ole ulkoisesti kauniita, laihoja jne., mutta heistä tekee vaikuttavia ja ihailtavia juuri se omasta itsestään huokuva sisäinen itsevarmuus.
Oletko koskaan kuullut sellaista viisautta, että ihminen on itsensä pahin tuomari- mieti sitä, niin huomaat, että voit vaikuttaa omiin asioihisi, omilla ajattelutavoillasi enemmän kuin ymmärrät!?!
enkä siis vastannut itselleni, vaan astalle;)
Hienoa, että tuo paska-sana oli sentään jo suluissa- vielä kun asta vaihdat sen tilalle vaikka hyvä tai älykäs, niin alkaa kuulostamaan enemmän sinua kuvaavalta! ;)