Integraatio

Olen vasta opiskelija, mutta kerron mielipiteeni silti :) Tarkentaisitko vielä, että onko erityisoppilaasi esim. down-lapsi, lievä autisti vai käytöshäiriöinen "tavallinen" lapsi?


Lapsen hyväksyminen joukkoon riippuu kovasti luokastasi, minkä kokoinen ja tyyppinen se on? Myös opettajan täytyisi tuollaisissa tilanteissa reflektoida tarkoin, mitä ajattelee lapsen integroimisesta luokkaan, sillä huomaamattaan sitä voi sivulauseen sivulauseessa antaa luokan ymmärtää, että et ole itse innostunut asiasta. Jos lapset huomaavat tällaista (kuten helposti tekevät), se vaikuttaa paljon siihen, millä tavalla he uutta, erilaista luokkakaveriansa kohtelevat.

Jos karkeasti yleistän, niin isoihin luokkiin en erityisoppilasta integroisi, sillä esim. 30 oppilaan luokka on jo "tavallisillakin" lapsilla liian iso siihen, että opettajalla olisi oikeasti aikaa kohdata kaikki yksilöinä.

Jos taas luokkasi on pieni, voi erityisoppilas olla tosi mukava ja muiden oppilaidenkin kannalta opettavainen juttu. Ihmettelen vaan sitä, että oppilaalle ei ole määrätty koulunkäyntiavustajaa.
Olen siinä (utopistisessa?) käsityksessä, että tavalliseen luokkaan integroidulla erityisoppilaalla olisi oikeus kka:han?

Ei luokanopettaja ole erityisopettaja, ei häneltä voida olettaa esim. autistin opettamista niin, että spesifiä sairausta sairasta lapsi oppisi hänelle ominaisimmalla tavallaan. Tai tokihan ope voi opettaa mutta kuulostaisi oudolta lähteä haasteeseen yksin, ei se ole oppilaallekaan parhaaksi. Koulunkäyntiavustajan ja erkan avulla päästään parempiin tuloksiin.

Erityislasten integrointi on aina vähän kaksipiippuinen juttu, jos esim. ylivilkas lapsi laitetaan erityisluokalle häiriköiden kanssa, lapsi helposti sosiaalistuu ryhmään jäljittelemällä heidän (mahdollisesti huonoja) tapojaan. Toisaalta luokanopettajan resurssit ovat rajalliset, ja varsinkaan ison luokan kanssa työskenneltäessä se on muun luokan etu, että selkeästi muiden työtä häiritsevä lapsi laitetaan erityisluokalle, jos mitkään toimenpiteet eivät ole auttaneet, yrityksestä huolimatta.

En ymmärrä nykyajan suuntausta siihen, että kaikki pitää integroida "samaan läjään". Kuka ihme siitä voi hyötyä.

minusta hyvä malli

Muistan kun ammattikouluun tuli aikoinaan oppilaita, joilla oli jonkun sortin henkilökohtainen ja mukautettu oppimisjärjestely. Se liittyi johonkin koulutuspoliittiseen käsitykseen, ettei yhtäkään nuorta saanut enää jättää syrjäytymään, mikä oli minusta aivan loistava pyrkimys.

Työskentelin tuolloin tuntiopettajana muutamia kuukausia kerrallaan lukukaudessa, enkä sinä aikana aina kyennyt sanomaan, kuka tai ketkä oppilaista olivat tällaisen järjestelyn parissa. Tiedot oppilaista olivat varmasti jossain järjestelmässä, mutta minulla ei ollut oikeuksia, aikaa taikka mielenkiintoa alkaa niitä penkomaan. Tein siis havaintoja työskentelyn yhteydessä ja vakituisessa virassa olevat kollegat paljastivat minulle tahattomasti havaintojeni paikkansa pitävyyden enemmän taikka vähemmän epäsuorasti.

Useassa tapauksessa kyseisiä oppilaita ei millään tavalla erottanut muusta oppilasjoukosta ja muutaman kerran oletin jopa normioppilaan kuuluvan käytöksensä perusteella mukautettuun järjestelyyn. Toisinaan erot olivat kuitenkin ilmeiset.

Meidän alallamme vaadittiin perusteiden ymmärtämistä varten auttavaa käsitystä aritmeettisesta laskemisesta ja jollain tavalla sen osaamistakin. Yksinkertaistettuna kyse oli yhteen- ja vähennyslaskusta, mutta lukujen saamiseksi laskutoimitusta varten oli käytettävä viivotinta kartalla ja erotettava käsitteen tasolla sentit metreistä.

Eräissä tapauksissa annoin tukiopetusta työajan jälkeen ilman korvausta, koska en halunnut vetää peruskurssia, jonka läpäiseminen vaati ainoastaan yllämainitut toimet ja kyvyt, ja joutua antamaan jollekulle oppilaalle hylätyn arvosanan siitä.

Yhden kurssin osalta sitä ajatteli, että vika oli omassa opetuksessani, ja loppukokeen arvostelukriteerit tulivat sen vuoksi lasketuksi luokattoman alas, niin että joukon viimeinenkin pääsi riman yli hipoen.

Vähitellen tuli kuitenkin selväksi, että perustaidot, kuten lukeminen ja aritmetiikka, olivat eräissä tapauksissa hyvin kyseenalaiset. En yksinkertaisesti voinut syyttää itseäni tai ainakaan saada heitä iltaisin oppimaan kaikkea sitä, mitä eivät peruskouluvuosiensa aikana olleet oppineet, eivätkä ilmeisesti tulisi ikinä oppimaankaan.

Oli myös otettava huomioon työelämän vaatimukset, mitkä valmistuneelle opiskelijalle sälytetään. Olisi ollut suorastaan rikollista joustaa opetussuunnitelman vaatimuksista ja katsoa tasottomia suorituksia läpi sormien. Puhuin asiasta kollegoideni kanssa ja pian kyvyttömät oppilaat poistuivat muonavahvuudesta.

Muutama vuosi vierähti ja opetussuunnitelma uusittiin. Ketään-ei-jätetä-näkemys voimistui. Arvosteluperusteet uusittiin. Lopulta oli lähes mahdotonta hylätä oppilasta, ellei hän laiminlyönyt käytännössä hyvin suurta osaa opinnoistaan, kun aiemmin se oli mahdollista jo muutaman kurssin perusteella.

Aikaisemmin työnantajilla oli selkeä käsitys valmistuneen ammattilaisen osaamisesta. Uudistusten myötä ei osaaminen ollut enää koulutuksen ytimessä. Sen sijaan oli tullut mahdollisuuksien antaminen, yhteiskuntaan integroiminen ja onnistumisen kokemuksen tarjoaminen.

Nykyään en enää tee töitä ammattiopetuksen parissa.