Tunteilu jatkuu myös tässä keskustelussa...
Kuten aiemmin olen kirjoittanut: tunteiden ilmaiseminen on vaikeaa oli kyse sitten arkisista tilanteista tai esim. esiintuomastani ihastuksesta.
Voinko pitää itseäni valehtelijana? Koulussa ja kavereiden seurassa olen se hyvinvoiva & onnellinen nuori nainen, nauramme yhdessä, otan osaa keskusteluun sen minkä voin. Nauru tulee sinänsä kyllä ihan luonnollisesti oikeissa tilanteissa. Mutta kotiin meneminen ja siellä yksin oleminen hieman masentaa ja olen eri ihminen kuin koulussa, harmaa ja surullinen. Vain kotona voin vapaasti purkaa ne päivän aikana kasaamani ajatukset ja tunteet, joita en tuonut julki - kaikki ilon ja surun väliltä. Ei kuulosta varmaankaan kovin terveeltä?
Välillä tuntuu, että olen kuin päivä koulussa ja yö yksin kotona. Se on vain rankkaa yksin pihdata lähes kaikki tunteet sisäänsä. Toisinaan voisi melkein itkeä silmät päästänsä...En ole oikein koskaan pystynyt kunnolla kertomaan kellekään matkan varrella tulleista ongelmista ja huolista. En kuitenkaan koe, että tämä johtuisi siitä, etten uskalla luottaa.
Vastatessani kysymyksiin tms. olen mahdollisimman neutraali ja usein lyhytsanainen. Miten saisi oman mielipiteen vahvemmin ja vapaammin esille? Harmittaa, kun ei saa ilmaistua asiaansa. Mutta kun on niin vaikea sisintänsä muuttaa. Se jokin estää tunteiden näyttämisen ja vaikeneminen on helpompaa. Pohjimmiltani olen kuitenkin herkkä ja empaattinen, mutta jotenkin saan ne verhottua. Heti kun kysytään herkemmästä aiheesta, vetäydyn. Pelkään, että loppujen lopuksi näytän muille vain kovan ulkokuoren, viileän vaikutelman. Niin, ja pelkään myös muiden tuntemuksia vastakaikuna minun tekemisiini. Ja kaikkein vaikein hetkihän on silloin, kun keskustelun lomassa tulee se hiljainen hetki, jolloin pitäisi keksiä jutustelun aihetta ja uskaltaa ryhtyä siihen ja heittäytyä hetkeen.
Ymmärretäänkö minua?
Halutaanko minua - ujoa - edes ymmärtää?
Näkeekö joku minun läpi?
En tiedä, tuliko tästä nyt kovinkin ahdistuneen ja stressaantuneen ihmisen kuvaus.
Tämä päivä on vain ollut jotenkin ihmeellisen rankka - niitä tulee välillä.
Kuten aiemmin olen kirjoittanut: tunteiden ilmaiseminen on vaikeaa oli kyse sitten arkisista tilanteista tai esim. esiintuomastani ihastuksesta.
Voinko pitää itseäni valehtelijana? Koulussa ja kavereiden seurassa olen se hyvinvoiva & onnellinen nuori nainen, nauramme yhdessä, otan osaa keskusteluun sen minkä voin. Nauru tulee sinänsä kyllä ihan luonnollisesti oikeissa tilanteissa. Mutta kotiin meneminen ja siellä yksin oleminen hieman masentaa ja olen eri ihminen kuin koulussa, harmaa ja surullinen. Vain kotona voin vapaasti purkaa ne päivän aikana kasaamani ajatukset ja tunteet, joita en tuonut julki - kaikki ilon ja surun väliltä. Ei kuulosta varmaankaan kovin terveeltä?
Välillä tuntuu, että olen kuin päivä koulussa ja yö yksin kotona. Se on vain rankkaa yksin pihdata lähes kaikki tunteet sisäänsä. Toisinaan voisi melkein itkeä silmät päästänsä...En ole oikein koskaan pystynyt kunnolla kertomaan kellekään matkan varrella tulleista ongelmista ja huolista. En kuitenkaan koe, että tämä johtuisi siitä, etten uskalla luottaa.
Vastatessani kysymyksiin tms. olen mahdollisimman neutraali ja usein lyhytsanainen. Miten saisi oman mielipiteen vahvemmin ja vapaammin esille? Harmittaa, kun ei saa ilmaistua asiaansa. Mutta kun on niin vaikea sisintänsä muuttaa. Se jokin estää tunteiden näyttämisen ja vaikeneminen on helpompaa. Pohjimmiltani olen kuitenkin herkkä ja empaattinen, mutta jotenkin saan ne verhottua. Heti kun kysytään herkemmästä aiheesta, vetäydyn. Pelkään, että loppujen lopuksi näytän muille vain kovan ulkokuoren, viileän vaikutelman. Niin, ja pelkään myös muiden tuntemuksia vastakaikuna minun tekemisiini. Ja kaikkein vaikein hetkihän on silloin, kun keskustelun lomassa tulee se hiljainen hetki, jolloin pitäisi keksiä jutustelun aihetta ja uskaltaa ryhtyä siihen ja heittäytyä hetkeen.
Ymmärretäänkö minua?
Halutaanko minua - ujoa - edes ymmärtää?
Näkeekö joku minun läpi?
En tiedä, tuliko tästä nyt kovinkin ahdistuneen ja stressaantuneen ihmisen kuvaus.
Tämä päivä on vain ollut jotenkin ihmeellisen rankka - niitä tulee välillä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mulla on vähä sama homma myös.
kai sitä tulee himas kelailtuu enemmän kaikkee ja sillo tulee huono olo.
et en kyl usko et su kannattas pitää itees valehtelijana.
Niin no enhän minä pidä itseäni minään emävalehtelijana. On se vain hieman nurinkurista tämä minun elämäni.
Kaikki vain loppujen lopuksi olisi paljon helpompaa, jos voisi ilmaista tunteensa silloin kun siltä tuntuu. Jossain tilanteessa toki voi olla hyödyksikin että on hillitympi.
Täytyy nyt taas vetää tätä ihastumisteemaa tähän: minua on nimittäin ruvennut epäilyttämään, että pari poikaa on minusta kiinnostunut. (Tarkoitukseni ei ole mitenkään kehuskella). Itse olen siis erääseen toiseen ihastunut, hänkin ehkä minuun. Mutta sitten on nämä pari muuta. Heidät nähdessäni minun helpompi olla, koska minulla ei ole heitä kohtaan sellaisia tunteita kuin siihen "valittuun". Hänen lähellään jännityn täysin.
Olisi siis paljon helpompaa, kun osaisi ilmaista selkeämmin tunteensa - saattaisin seurustella eikä muut saisi ns. vääriä käsityksiä. Pelkään juuri sitä, että nämä pari muuta alkaa yrittää lähestyä yhä enemmän ja mites sitten selviän...
Tällaisia tuntemuksia tällä kertaa.
Kirjoitelkaa ihmeessä muutkin ajatuksianne!
heh, hyvin tuttua minullekin. Koulussa minä vain jotenki olen. Siis vain oikeastaan olen elävä lihakasa.
Kotona tunteiden kirjo on paljon laajempi ja nautin siitä. Koulussa tunnen lähinnä ujoutta ja vihaa. Kotona rakkautta, ja osaan ilmaista tunteeni ja mielipiteeni erittäin hyvin toisinkuin taas koulussa. On se kummaa. Mutta minä kehityn tästä vielä. Joo. Pää sekaisin ei tiä mitä sitä nyt kirjoittais. joo ehkä lopetan tähän.
Se, mitä kuvasit on varmaan aika yleistä. Toki kaikilla on vähän eri työminä/ opiskeluminä ja vapaa-ajan-minä. Kotona rauhassa voi olla täysin oma itsensä, se on normaalia itsensä suojaamista ettei tuo kaikkia tunteitaan esille missä tahansa.
Ja muutenkin tunteiden kertominen ja avoimuus ei ole suomalaisille eikä ihmisille muutenkaan kovin helppoa. Siis toisiin luottaminen.
Kyllähän me suomalaiset toki olemme vähän sulkeutunutta kansaa. Tuntuu vain, että itsellä sen opiskelu-/kaveriminän ja oikean minän ero on loppujen lopuksi aika suuri. Rajoitan tunteitani aivan liikaa. Noh, ehkä se vähän helpottuu pikku hiljaa, kun tutustuu siihen porukkaan, missä viettää suuren osan ajasta. Ns. kipeitä tunteita (suru, kaipuu, ahdistus, masennus jne.) en tuo juurikaan missään tilanteessa tai seurassa esille. Vihakin on aika vierasta minulle.
Sydän kyllä välillä repeää, kun ei saa itsestä tarvittavaa irti. Joskus miettii menneitä, surullisia tapahtumia lapsuudesta (esim. kipeä luopuminen tärkeästä eläimestä), jotka palaavat välillä mieleen. Unetkin tuovat niitä joskus ihmeellisellä tavalla takaisin. Lapsuuden kaikkia asioita ei ole edes ajatellut silloin sillä tavalla kuin niitä nyt ajattelee. Olen ehkä jopa siirtänyt niitä tavallaan syrjään. Muistot pysyvät sisällä, kun ei ole saanut purettua niitä kenellekään. Sitä jopa haaveilee, että löydän sen, jolle saan purettua ne asiat vihdoin.
Toisinaan kotiin meno ei huvittaisi ollenkaan. Siellä päässä pyörivät ne kaiken maailman pihdatut ajatukset. Huomasin tuossa jopa, että pieni uloslähtö tutun kanssa voi ollakin aika mukavaa, vaikken pystyisi syvimpiä tuntemuksia kertomaankaan. Yksin ulosmeno ja esim. shoppailu ei tunnu samanlaiselta jälkeenpäin.
Haluan luottaa ihmisiin eikä minulle (käsittääkseni) ole tapahtunut sellaista, miksen voisi luottaa ihmisiin.
Jokin epävarmuus tässä vain on päällä.