Mieli on aika levoton ja hämillään, elämäni puutarhassa aika on pysähtynyt. En tiedä enää, miten jatkaa. Miten saada nämä harmaat sävyt takaisin kirkkaiksi. Kaikki oli hyvin, oltiin onnellisia ja rakkautemme raja-aidan kukka vasta nupullaan mutta terveen terhakkana. Se villikukka, josta kumpikaan ei tiedä millaisesta sipulista se on. Se kaunis, iloa tuova verso, jonka kasvua molemmat tahtoivat seurata. Kukka, joka vain yhtäkkiä ilmestyi kummankin elämään.
Sitten sanoit, ettei tunnu kivalta. Sanoit että pidät siitä kovasti, mutta/siksi sinusta tuntuu pahalta... Tulin vierellesi, kukkamme äärelle ja kysyin näyttääkö se sinusta nuutuneelta, haluatko että teemme asialle jotain? Haluatko että villikukkaakin hoidetaan, kuten elämän puutarhan muitakin kukkia? Haluatko kitkeä sen pois, vai antaa sen ottaa oman tilansa, mitä ikinä se tarkoittaisikaan...
Et ehtinyt vastaamaan, sinun puutarhaasi iski myrsky. Myrskyn noustessa olin läsnä, tein avuksesi minkä taidoin. Jouduin kuitenkin lähtemään, olosuhteiden pakosta ja raskain mielin, ja niin villikukkamme kohtalo jäi auki. Ajattelin, että itse ainakin annan sen jatkaa kasvuaan vielä kunnes tiedän sinun mielipiteesi.
Palasin portillesi, veräjäsi oli kiinni mutta vilkutit kuitenkin omalta puoleltasi, hahmosi surumielisenä. Näin että korjailit vielä myrskyn tuhoja. Kysyin voinko jotenkin auttaa? Et vastannut, et tullut avaamaan veräjää. Kuulitkohan edes, uskoitko kuulemaasi? Uskoitko haluuni auttaa kykyjeni mukaan? Se on sinun puutarhasi, kutsumatta en rajaa ylitä... Jatkoit puuhiasi, vaikka näyttikin että olit tietoinen minun viipyilevän raja-aidan tietämillä.
Nyt istun itsekseni puutarhassani ja mietin. Mietin sitä villikukan nuppua, jonka kasvun pysähtyminen näyttää pysäyttäneen kaiken muunkin. Mietin olisko maaperässä vikaa, vaiko väärät lannoitteet? Aurinkoa ja sadetta on ainakin ollut sopivassa suhteessa... En malta villikukkaa poiskaan katkaista, sillä ei se nuokkuvan näytä, lopettaneen vain kasvunsa. Maljakossa se varmaan jatkaisi hetken, mutta kuolisi kuitenkin pian...
Sinua en tohdi häiritä mietteilläni, sinulla on myrskyn tuhoissa (kai) vielä paljon työtää. Odotan vain että huhuilet minua yhteisellä aidallamme. Odotan, että kerrot miksi se tuntuu pahalta. Mietin taas... Etkö halua että ihmiset näkevät, mitä annamme tarhassamme kasvaa? Häpeänkö vuoksi, vai siksi ettet halua antaa muiden nauttia kukasta? Kunpa tietäisin mitä haluat sille tehdä... Katkaista, nyhtää irti juurineen, antaa rehoittaa, hoitaa ja hoivata...
En tiedä enää, kumpi on syy ja kumpi seuraus tähän puutarhani harmauteen, mieleni synkkyys vai tuo viaton kukka-rukka. Vai kavala rikkaruohoko se on sittenkin... Ääh, taidampa nyt keskittyä hoitamaan muita kukkia ja kasveja. Villikukkaa käyn välillä katsomassa, joskus sen kohtaloa ihmetellen ja sen pysähtynyttä kauneutta ihaillen... Ja sinua raja-aidan pinnasta, salaa itseltäni etsien...
Sitten sanoit, ettei tunnu kivalta. Sanoit että pidät siitä kovasti, mutta/siksi sinusta tuntuu pahalta... Tulin vierellesi, kukkamme äärelle ja kysyin näyttääkö se sinusta nuutuneelta, haluatko että teemme asialle jotain? Haluatko että villikukkaakin hoidetaan, kuten elämän puutarhan muitakin kukkia? Haluatko kitkeä sen pois, vai antaa sen ottaa oman tilansa, mitä ikinä se tarkoittaisikaan...
Et ehtinyt vastaamaan, sinun puutarhaasi iski myrsky. Myrskyn noustessa olin läsnä, tein avuksesi minkä taidoin. Jouduin kuitenkin lähtemään, olosuhteiden pakosta ja raskain mielin, ja niin villikukkamme kohtalo jäi auki. Ajattelin, että itse ainakin annan sen jatkaa kasvuaan vielä kunnes tiedän sinun mielipiteesi.
Palasin portillesi, veräjäsi oli kiinni mutta vilkutit kuitenkin omalta puoleltasi, hahmosi surumielisenä. Näin että korjailit vielä myrskyn tuhoja. Kysyin voinko jotenkin auttaa? Et vastannut, et tullut avaamaan veräjää. Kuulitkohan edes, uskoitko kuulemaasi? Uskoitko haluuni auttaa kykyjeni mukaan? Se on sinun puutarhasi, kutsumatta en rajaa ylitä... Jatkoit puuhiasi, vaikka näyttikin että olit tietoinen minun viipyilevän raja-aidan tietämillä.
Nyt istun itsekseni puutarhassani ja mietin. Mietin sitä villikukan nuppua, jonka kasvun pysähtyminen näyttää pysäyttäneen kaiken muunkin. Mietin olisko maaperässä vikaa, vaiko väärät lannoitteet? Aurinkoa ja sadetta on ainakin ollut sopivassa suhteessa... En malta villikukkaa poiskaan katkaista, sillä ei se nuokkuvan näytä, lopettaneen vain kasvunsa. Maljakossa se varmaan jatkaisi hetken, mutta kuolisi kuitenkin pian...
Sinua en tohdi häiritä mietteilläni, sinulla on myrskyn tuhoissa (kai) vielä paljon työtää. Odotan vain että huhuilet minua yhteisellä aidallamme. Odotan, että kerrot miksi se tuntuu pahalta. Mietin taas... Etkö halua että ihmiset näkevät, mitä annamme tarhassamme kasvaa? Häpeänkö vuoksi, vai siksi ettet halua antaa muiden nauttia kukasta? Kunpa tietäisin mitä haluat sille tehdä... Katkaista, nyhtää irti juurineen, antaa rehoittaa, hoitaa ja hoivata...
En tiedä enää, kumpi on syy ja kumpi seuraus tähän puutarhani harmauteen, mieleni synkkyys vai tuo viaton kukka-rukka. Vai kavala rikkaruohoko se on sittenkin... Ääh, taidampa nyt keskittyä hoitamaan muita kukkia ja kasveja. Villikukkaa käyn välillä katsomassa, joskus sen kohtaloa ihmetellen ja sen pysähtynyttä kauneutta ihaillen... Ja sinua raja-aidan pinnasta, salaa itseltäni etsien...
Vastaukset 6
Vanhimmat
kauniisti kirjoitettu. Tuo kukka kyllä kuulostaa siltä, että sitä pitäisi helliä ja
saa. Kyllä minä sitä hoitanut olen. Sen juuret kasvaa, et vain huomaa. Enkä minä mitään häpeä enkä muista välitä. Olen vain kehno puutarhuri. Hämmensit minut tällä nyt täysin ja siksi minun tulee tätä vielä miettiä. Mutta sen sanon jo, että puutarhan kaikkia kukkia tulee hoitaa ja hoivata. Erityisesti tuota villikukkaa, mutta yksinhän en siihen pysty. Mutta nyt haluan miettiä mitä oikein sanoit.
Kunhan aikanasi kerrot mullekin mitä mietit. Hämmensin? Oletko varma, että olet se jolle viesti on tarkoitettu...
on niin kauan ilman vettä se ehtii kuihtua ja kuolla pois. Mitään niin karrelle palanutta ei voi enää elvyttää ennalleen...
olla mistään. Siitä huolimatta kerron sulle, että vaikka olenkin kovin kehno puutarhuri, niin jotakin minäkin sentään tiedän. Ei mun puutarhaani mikään myrsky tullut. Minä se olin kun myrskysin ja yritin omaa puutarhaani möyhentää. Etsin mihin minä sen villikukan laittaisin, itselleni istuttaisin. Sitten ymmärsin että kasvaakseen se tarvii tilaa ja että mun pieniä muita kukkia en voi siirtää. Villikukasta en kuitenkaan haluaisi luopua. Se on niin kaunis kukka. En tiedä mikä kukka se oikein on, en ole ennen sellaista nähnyt. Villikukkaa. Sen osaan kuitenkin sanoa, että sillä on juuret. Ja möyhiessäni olen todennut, että ne kasvaa. Työläs se olisi kitkeä, enkä siihen ryhdy. Siksi haluaisin tuon raja-aidan kaataa, purkaa koko veräjän. Raivata tilaa ja puutarhat yhdistää. Voisimme molemmat hoitaa ja vaalia tuota kukkaa. Saisi kasvaa villikukka sellaiseksi kuin se on tarkoitettu.
Suomalainen maaperä on liian hapanta ja ilmasto liian kylmää, jotta orkidea viihtyisi. Sisätiloissa sen voi saada kasvamaan hyvällä hoidolla.