Voiko hyvinvointia vaarantava oppi olla oikea?

Hitlerin ja Stalinin osoittama rakkaus ei mielestäni ollut kovin kaunista. Ehkä he onnistuivat hyvin jossakin, mutta jokin tärkeä nyanssi jäi lapsipuolen asemaan.

Ihmisille on lajityypillistä, että yhteisön ulkopuolisia ei pidetä yhtä tärkeinä kuin yhteisön sisällä olevia. Esim. Persianlahden sodassa kuoli satoja tuhansia Irakilaisia, mutta lähinnä liittouman tapioita surtiin siitä huolimatta, että ne olivat promilleluokkaa verrattuna Irakilaisten tappioihin.

metaskeema kirjoitti:

Hitlerin ja Stalinin osoittama rakkaus ei mielestäni ollut kovin kaunista. Ehkä he onnistuivat hyvin jossakin, mutta jokin tärkeä nyanssi jäi lapsipuolen asemaan.

Ihmisille on lajityypillistä, että yhteisön ulkopuolisia ei pidetä yhtä tärkeinä kuin yhteisön sisällä olevia. Esim. Persianlahden sodassa kuoli satoja tuhansia Irakilaisia, mutta lähinnä liittouman tapioita surtiin siitä huolimatta, että ne olivat promilleluokkaa verrattuna Irakilaisten tappioihin.

Sanotaanhan niinkin, ettei oikeata rakkautta ole olemassakaan. On olemassa vain yhdenlaista tosi rakkautta ja se on äidinrakkaus lastaan kohtaan.Aviopuolisoidenkin välinen rakkaus latistuu ajan mittaan. Se ei ole enää sitä rakkautta, mitä se oli silloin seurusteluaikana.
Kun menee lujaa, on rahaa ja vaikutusvaltaa, on ystäviä siipiveikkoja ympärillä.
Mutta kun menestys loppuu, tulee sairautta, ystävät kaikkoaa samantien.
Onhan niitä kaikenlaisia aateveljiä, jollaisia myös uskovaiset ovat.
Mutta eipä sitä rakkautta silti läheskään aina koe aateveljienkään keskuudessa.
Riippuu tyypistä. Jos on ulospäinsuuntautunut, puhuu ja touhuvaa ja "nuoleskelee", tervehtii ja huomioi jatkuvasti muita, hän on suosittu ja hän saa tehtäviä.
Tämähän on tuttua jo varsinaisesta työelämästäkin ja etenkin poltiikoille nuoleskelu on ensisijainen opittava asia.
Se, mitä kansalle lupaa ennen vaaleja, ei voi toteutua poliitikkojen kesken vaan yksittäisen edustajan on alistuttava ryhmähenkeen.
Seurossa asia on samalla tavalla.
Hiljainen hyssykkä saa olla hiljaa.
Vuosikokouksessa ei saa esittää omia eriäviä mielipiteitä, vaan parasta puheenvuoroa on sanoa: Minä kannatan esitystä!

Mutta olen minä tuntenut kyllä rakkautta ja huolenpitoakin seurakunnassa.
Kun aikoinaan tulin uskoon ja aloin kulkea seuroissa, minut huomioi muutama hyvä kaveri alusta alkaen.
Kuka olet sinä, tultiin kysymään ja pyydettiin mukaan iltakyliin.
Siitä kaikki alkoi. Kun iltakyliin oli vaikea päästä, kävivät nämä kaverit kuiskaamassa korvaan, missä kokoontuminen oli seurain jälkeen.

Sitten he tutustuttivat minut uusiin ystäviin ja pääsin lopuksi valikoituun porukkaan.
Kun sitten taas minä itse huomioin sellaisia kovan onnen ystäviä mukaan, niin kyläpaikoissa alettiin kuiskimaan, että kuka nuokin tolvanat on tänne kutsunut. Minua se lähinnä huvitti ja säälitti.
Niinpä jatkoin näiden vähimpien veljien kutsumista kyliin, koska he osasivat erikoisella käyttäytymisellään huvittaa siellä tasapaksua keskustelua. Itsekkin nauroin sisimmässäni näiden veljien ja sisarien höpötyksille.
Jotkut heistä sanoivat suoraan kylässä jollekkin tytölle tai pojalle, että minä haluan ottaa sinut miehekseni tai vaimokseni.
Itse menin niin pitkälle, että agiteerasin näitä henkilöitä kylään myös omaan asuntooni koettaen johdattaa yhteen.
Ja minä onnistuinkin. Tosin siinä kävi niinkin hullusti, että kun olin kovasti rakastunut erääseen henkilöön, niin toinen sen sitten veikin ja itse jäin nuolemaan näppejä.
Harmistuin niin kovasti, etten järjestellyt enää mitään miesten ja naisten tapaamisia avioliittotarkoituksella.
Mutta kyllä se oli hyvä porukka. Ajan mittaan meistä suurin osa meni naimisiin ja vain jokunen vannoutunut poikamies jäi yksin.