hätäsektioon joutuneet

Eipä siinä ehtinyt mitään ajatella tai tuntea, kun kiireellä lähdettiin. Vauvaa uhkasi hapenpuute, eikä imukuppiavustus onnistunut, ja siksi päädyttiin hätäsektioon.

Isäntä kylläkin taisi olla aika peloissaan, kun joutui jäämään yksin synnytyssaliin odottelemaan. Itse luotin henkilökuntaan kuin kallioon, enkä tosiaan osannut ja ehtinyt siinä tilanteessa pelätä yhtään. Jälkeenpäin sitä tietysti ajatteli, että mitäs jos oltaisiin oltu jossain muualla kuin yliopistosairaalassa - olisiko apu tullut yhtä nopeasti.

Toipuminen oli tietysti hitaahkoa ja eniten harmitti se, etten päässyt katsomaan vauvaani heti herättyäni (hän oli tarkkailuosastolla, eikä sinne päässyt sängyllä ja istumaan en saanut/voinut heti nousta). Vauvan vointi tietysti mietitytti ensimmäiset päivät mutta onneksi kaikki sujui hyvin ja nyt meillä on aivan ihana ja touhukas poika.

Mitään varsinaisia traumoja ei hätäsektiosta minulle jäänyt - paitsi sen verran, että jos vielä joskus olen raskaana, toivoisin todella, että sillä kertaan pystyisin synnyttämään normaalisti alateitse eikä leikkaukseen jouduttaisi.

Olin sairaalan osastolla (rv 35),kun yht´äkkiä yöllä (pissalla ollessani) tuntui "naps", ja aloin vuotaa verta kuin saavista kaataen. Soitin kellolla apua, yökkö tuli onneksi heti. Kävelin itse "käyrähuoneeseen", veri vaan lorisi lattialle laahustaessani. Saatiin pätkä sydänkäyrää, sillä välin yökkö soitti leikkausosastolle, että tulossa ollaan. Siinä vaiheessa veri jo valui sängystä lattialle.

Koko ajan tajusin, että nyt saattaa henki mennä. Rukoilin mielessäni, ja yritin tietoisesti pysyä rauhallisena. Tuntui siltä kuin olisin ollut "rajalla", toisella puolella elämä, toisella kuolema.

Leikkausosastolla sain heti tipan molempiin käsiin. Pyysin, että soittaisivat mieheni paikalle, halusivat kuitenkin, että soitan itse. Puhelin tuotiin sängyn viereen.
Olen miettinyt jälkeenpäin, että haluttiinko minun soittavan itse, että sain tilaisuuden puhua vielä mieheni kanssa, jos olisinkin kuollut silloin.

Leikkaussalista muistan sen, miten minut sidottiin leikkauspöydälle kuin ristiinnaulittu. Salissa sattui olemaan tuttu hoitaja lapsuuteni ajalta, ja hän sai rytmihäiriöitä, ja joutui istumaan huilaamaan.
Kumma kyllä pysyin rauhallisena, pystyin ajattelemaan, että jos olen rauhallinen, vuodan vähemmän. Taju meinasi välillä mennä, kun verenpaine laski.

Lapsen syntymästä muistan sen, että jokin ruskea nostettiin, ja vietiin pois, ja sanottiin, että poika tuli. Sanoin, että sehän on mukavaa, kun meillä on jo tyttö! Mahtoivat pitää hulluna tokaisuna, kun oli vielä epävarmaa, kuinka minun ja lapsen käy.

Lapsi meni suoraan keskolaan hengityskoneeseen, minä heräämöön. Tuskat oli kamalat, kun spinaalipuudutus häipyi, ja sain sen jälkeen vielä epiduraalin seuraavaan päivään asti.
Pariin päivään en saanut nousta sängystä, mutta ihana lääkäri keskolasta toi minulle valokuvan vauvastani.

Annoin myöhemmin palautetta sairaalaan, että olisi hyvä, jos kaikki hätäsektion kokeneet saisivat psykologista apua jälkeenpäin. Minun kohdallani oli eräs iäkäs lähihoitaja ainoa, joka kyseli vauvan vointia. Kukaan muu ei sanallakaan sivunnut tapahtunutta, eikä kysellyt henkistä vointiani. Kävin vessassa itkemässä, kun se oli ainoa paikka, jossa sai olla yksin.
Vielä kotiinpääsyn jälkeenkin meni pari kuukautta niin, että itkin joka päivä.
Haava parani hyvin, henkiset haavat paljon hitaammin.

Vauva oli huonossa kunnossa yli viikon, sai mm. verensiirron. Pääsi kotiin pariviikkoisena. Kontrolleissa käytiin muutama vuosi. Nyt hän on terve, reipas 3.-luokkalainen!

kokemus...

Vkoja oli 41 6.
Menimme sairaalaan
että käynnistävät synnytyksen.
Hyvinhän alku meni ja ilman kipulääkkeitä selvisin.
Salissa kohdunsuu oli 8 cm auki ja sain sitten jo ilokaasua. Muutamia kertoja ponnistin ja hyvin vauva oli tulossa mutta jossain vaiheessa kohtu repesi ja vauvalle tuli hapenpuute, sydänäänet katosi ja supistukseni loppuivat. Yrittivät avustaa vauvaa ulos imukupilla.
Sitten kiire leikkaussaliin, muuta en muista kun käytävän valot vilkkuivat ja yritin hoitajilta tivata että mihin ollaan menossa,
ei vastausta..
Poika näki päivän valon 11.12.2005 klo 22.25. poika oli hyvin kipeä ja aranoloinen, 2 viikkoa vastasyntyneiden teholla hoidossa ja minä 2 viikkoa sairaalassa.
3 tuntia meni leikkaussalissa,
menetin verta 3 litraa..
Nyt poika on iloinen vesseli,
kohta täyttää 5 kuukautta..

Viikkoja 41 3, kaikki alkoi niin kuin pitääkin. Olin auki 5cm, tuskat kamalat. Sain epiduraalin, jonka jälkeen vauvan sydänäänet laski kuin lehmän häntä eikä noussut enää.

Kaikki mitä muistan oli käytävän valot, kamalasti ihmisiä ympärillä, kaikilla kiire ja paniikki-ilme kasvoilla. Sen jälkeen kaikki musteni.

Heräsin heräämössä, katselin ensimmäiseksi hoitajien ilmeitä, en tiennyt oliko vauva elossa... ne näyttivät iloisilta ja kohta tuotiinkin pieni terve tyttö syliini. Eihän siinä lääkepöhnässä paljoakaan vielä ymmärtänyt, mutta vähitellen kun kaikki alkoi taas selkiämään, ymmärsin että olin saanut terveen pienen tytön.

Seuraavat päivät olivat kamalia, kivut olivat todella kovat, onneksi lääkkeet auttoivat. Lääkärit eivät olleet mitenkään varovaisia, kohtuun oli menty vauhdilla. Mutta kivut tuntuivat aika pikkuisilta, tyttö oli terve ja kunnossa.

Viikon päästä leikkauksesta pääsin kotiin. Vaikeinta koko hommassa oli se,että kesti pitkään ennenkuin ymmärsin, että lapsi on minun. Äitiyden tunne tuli vasta kuukausien jälkeen.
Ensi kerralla toivon suoraan suunnieltua leikkausta. En lähde enää leikkimään lapseni ja oman henkeni kustannuksella.

Haavaa ei ommeltu kiinni vaan siihen laitettiin hakaset- Ne tulehtuivat pikkasen, mutta haava parani ajallaan. Nykyään vain hieman kohollaan oleva vaal.punainen juova.

Nykyään kaikki hyvin, neiti on 2v erittäin energinen pikkutermiitti =)

Meillä jouduttiin hätäsektioon koska napanuora oli tytön kaulan ympäri ja hän meinasi kuristua siihen kun jouduttiin puhkaisemaan sikiökalvot ennen epiduraalipuudutuksen laittoa.. Tuntemukseni/muistikuvani siitä hetkestä ovat sekavat ja hieman pelottavat, minulle ei kerrottu mitä tapahtuu ja miksi..

Tyttäreni voi oikein hienosti ja itseltäni haava parani nopeasti. Pääsimme kotiin jo 3 päivän kuluttua leikkauksesta.

Tällä hetkellä odotan toista lasta(la 3kk päästä) ja hieman pelottaa jos joutuu samaan tilanteeseen uudelleen. :(

Esikoisen synnytys lähti normaalisti käyntiin. Supistuksia tuli säännöllisesti, olin auki 6-7cm, kun menimme sairaalaan. Hetken siellä oltuamme, eli olin juuri päässyt sängylle, niin kalvot meni ja lapsivesi. Makasin verilammikossa. Hirveä paniikki. Mies soitti kelloa ja hetken päästä oli väkeä ympärillä ja paljon. Mua vietiin kiireellä leikkaussaliin. Siel oli joku jo piikki kädessä valmiina. Viimeiset sanat mitkä kuulin, oli, et ku tän suhun pistän, niin siitä n 2 min päästä lapsi syntyy. Sammuin saman tien. Kun heräsin, vatsaan sattui ihan sikana. Poika oli tarkkailussa koko yön. Aamulla pääsin osastolle, samoin poika. Pojalla kaikki ok, mulla vähän halju oli, verenhukan takia. Haava oli tietty kipeä ja aikansa kesti ennen kuin tajusin lapsen tosiaan omakseni. Kuitenkin nopesti toivuin. Syynä leikkaukseen oli istukan irtoaminen kesken synnytyksen.

Nyt tapahtumasta on jo 10v ja olen synnyttänyt lisäksi 2 lasta normaalisti. Normaalisynnytykset ovat olleet elämäni upeimmat kokemukset.

tuo hätäsektio. Synnytin ensimmäisen alateitse mutta seuraava päättikin aiheuttaa pikku pulmia. Veren vuotoa koko raskaus, sairaalassa ravaamista, kortisoonipiikki keuhkojen kypsyttämiseen, pelko istukan irtoamisesta, mutta annettiin toivoa että saan synnyttää alateitse mutta luonto päätti toisin.

3 päivää supistuksia ja sitten kontrolliin sairaalaan jossa todettiin että olen auki 3-4cm, vauva perätilassa ja kohdunsuulla ja kun supistuksiakin on ja veristä vuotoa se otetaan heti pois.

En ehtinyt pelästyä vielä siinä vaiheessa, mietin vain alle vuoden ikäisen esikoiseni hoitopaikkaa. Se järjestyi ja sitten alkoi pelko. Pelästyin puudutuksia.

Poikani syntyi rv 34 ja onneksi kaikki oli hänellä hyvin, ei tarvinnut lisähappea, ei mitään, vain nenä-mahaletku syöntiin.

Pääsi kotia n. 2viikkoisena.
Itse pääsin 3 pvää leikkauksesta.
Lääkityksen lopettivat seuraavana päivänä koska minulla ei ollut kipuja.

Se oli jotenkin niin hirveetä kun en koskaan toivonut leikkausta, lääkkeitä ja kun sain vain pussata poikaani ennen kuin se vietiin keskolaan ja näin sen vasta seuraavana päivänä.
En tuntenut että olin synnyttänyt mutta silti vatsa oli tyhjä, outo tunne.
Kaipuu vauvani luokse oli kova ja kun näin hänet itkin, minun pieni poikani.

Kova pala tuo leikkaus mutta enköhän pääsen sen yli jossain vaihees.

En voi ymmärtää niitä jotka väkisin haluavat leikkauksen,pelkäävät synnytystä. Siinä ei ole mitään luonnollista mutta sen ymmärrän jos on este normaali synnytykseen ja ainut vaihtoehto on leikkaus.

Traumoja itse leikkauksesta ei jäänyt koska saan synnyttää alateitse. Ei myöskään traumoja raskaudesta, vaikka se oli niin vaikea, verrattuna ensimmäiseen.
Ehkä kolmas raskaus sitten taas sujuukin ongelmitta :)

Aurinkoista kesää kaikille pikkuisten äideille ja isukeille ;)

Itse jouduin pitkittyneen synnytyksen ja lapsen supistusten aikaisten sydänäänilaskujen ( mahd. lantion ahtaus) takia hätäsektioon. Avautumisvaiheessa supisteli ja kovaa ja olin kipeä, kunnes epiduraalipuudute laitettiin. Paikat aukes 6 cm:iin. Vähän helpotti ilokaasu ja puudute. Piti hengittää itsekin napakasti, että lapsen sydänäänet nousis supistelujen jälkeen. Lapsesta otettiin ph-arvoja. Sen mukaan lääkäri toimi ja päätti hätäsektiosta, josta jo minulle etukäteen kyllä sanottiin. Ajoissa laitettiin mm. kestokatetri ja tippa. Itselleni ei jäänyt traumoja siitä, vaikka en alateitse pystynyt synnyttämään, pääasia on, että poika on terve ja voi hyvin, syntyi kuitenkin rv.39 3. Hätäsektiossa kaikki tapahtui 7 min. sisällä kun vauveli oli parkaissut topakasti maailmaan. Mutta sen sanon, että kannattaa käydä läpi asiat. Myös miehen puolelta, joka oli jonkun aikaa joutunut olemaan yksin synnytyshuoneessa. En ole ajatellut tulla raskaaksi ennen kuin 2v.päästä elämäntilanteeni takia, ja sektiosta toipumiseen menee aikaa mm. haavan takia. Lääkäri sanoi, että vasta n. vuoden päästä voi sisarusta suunnitella. Me päästiin jo 3:na päivänä pois - onneksi alla on hyvä peruskunto. Lääkäri ihmetteli, että synnytystapa-arviointi ensisynnyttäjälle oli tehty niin hutiloiden, nyt sain onneksi lähetteen lantioröntgeniin, että jos on ahtaat paikat, niin pääsee suunnitellusti sektioon. Haava ok, mutta outoa kipua ja jomotusta oli oikealla puolella lähellä nivusta.

meidän vauvapieneltä hävis 4krt sydänäänet synnytyksen aikana, ja niitä ei sitte saatu takasin, eli hätäsectioon päädyttiin..(myöskään lapsivettä ei ollut ja kokoarvio oli 2,3kg ja 10pv yli LAn) siinä sitten miehelle itkin että mieti sinä mihin me pinnasänky ym laitetaan kun ei niitä enää tarvita. henkilökunta oli todella törkeetä, anestesialääkäriä ei paikalla, eli synnytyslääkäri antoi spinaalipuudutuksen neljän ihmisen pitäessä minua paikoillani(järkyttävät poltot) kukaan ei puhunut koko section aikana minulle, eikä kertonut mitä tapahtuu, vilaukselta yhden hoitajan näin. jossain vaiheessa lääkäri tokaisi että *ei ole totta* lapseni oli kääntynyt vielä tässä vaiheessa ympäri,eli tuli peppu edellä maailmaan. kuulin kun lastenlääkäri hälytettiin ja keuhkot pieneltä puhdistettiin, mutta siinä se. joka tokaisi että tyttö mutta muuta ei kerrottu vaikka huusin ja itkin. olin heräämössä kaksi ja puoli tuntia, kyselin tytöstäni että onko hengissä,ja vaikka kuoli niin voinko nähdä. heräämön henkilökunta sanoi vaan että *ei oo tietoa* noh, sitten mieheni ja kätilö tulivat minua hakemaan ja onnittelivat kovasti, luulin että olen itsekkin kuollut tai että näen unta, mutta osastolle kun päästiin niin maailman ihanin pieni kääryle siihen vierelleni sitten nostettiin. täysin terve ja maailman kaunein pieni tyttö:)

haava parani niin että tikit poistettiin neljän päivän päästä, ja viikon päästä sektiosta aloitin jo jalkojen nostelun(syvät vatsalihakset) ja parin viikon päästä jo kävin kävelemässä ja uskalsin yskäistä :)

imetys käynnistyi ihan kivasti ja tyttö on muutenkin ollut "helppo vauva". Nyt ikää jo 6,5kk, konttaa, istuu, kyykkii, jokeltelee, nauraa, nukkuu yöt heräämättä ja ruokahalu on kova:)

vähän on pettynyt olo kun en sitten synnyttänytkään, mutta toisaalta enpä niitä supistuksia ilman puudutusta olisi varmaan kauaa kestänytkään.

pääasia että kaikki selvittiin !

Ainoa vaihtoehto siinä vaiheessa, ja molemmilla kerroilla helpotuskin. Ensimmäinen hätäsektio johtui pitkittyneestä synnytyksestä, joka pysähtyi, eli kohdunsuu ei auennut enää kolmesta sentistä enempää. Kyseessä oli käynnistetty synnytys yliaikaisuuden vuoksi rv 42. Supistukset olivat kamalia, mutta mitään edistystä ei tapahtunut, ja lopulta lapsen sydänkäyrät menivät huonoiksi. Lapsi oli vso:lla kuusi päivää, koska sai korkean kuumeen tulehduksen vuoksi. Itselläni meni viikko siihen, että pystyi liikkumaan ilman niitä kauheita kipuja.

Toinen synnytys käynnistyi spontaanisti rv 42, mutta eteni hitaasti. Lopulta lapsen kunto romahti, leikkaussalissa huomasivat, että kohtu oli revennyt, josta johtui tuo lapsen huono kunto, sekä minun kipuni, joihin ei löytynyt lievitystä. Itse en ole ollut hereillä, vaan mieheni kertoi ensimmäisenä, mitä oli tapahtunut, hän oli mukana silloin. Lapsi syntyi huonokuntoisena ja hapenpuutetta oli kärsinyt. Pisteitä 1/1/6. Ensimmäinen vuorokausi hänellä meni siellä teholla, (tarvitsi tarkkaa seurantaa, koska hengityksessä oli ongelmia),sitten riitti pelkkä vso:lla hoito. Vierihoitoon siirrettiin viidentenä päivänä, joskin lääkityksen hoiti vielä silloinkin tuo vso:n väki. Itse olin tosi järkyttynyt ja kivulias varmaankin viikon, koska tajusin vähän viiveellä, miten pahasti oli ollut käydä. Pelkäsin myös lapseni tulevaisuuden puolesta, vammattomuudesta kun ei voitu vielä antaa takeita. Tästä kokemuksesta kyllä fyysisesti kuitenkin selvisin nopeasti, mutta henkinen toipuminen kesti yli vuoden. Osittain tuota prosessia pitkitti myös se, että lapsi tarvitsi paljon hoitoa, ja myös kehityksen seuranta oli tarkkaa. Olin kauhean katkera ja vihainen kätilöille, josta oli vaikea päästä yli.

Tällä hetkellä on tilanne se, että esikoisella on tarkkaavaisuushäiriö diagnosoitu, mutta tällä toisella ei ole mitään kovin vakavia oireita, vaikka kaiken järjen mukaan hänenhän se kuuluisi olla sairas. Liekö sitten syynä jo vauvana aloitettu kuntoutus, ainoa jäänne on se, että motorisesti hän on vielä hiukan kömpelö, sitäkään ei varmaan olisi edes huomioitu, jos ei olisi tutkimuksia tehty. Eli nyt kolmevuotiaana kaikki näyttää hyvältä hänen kohdallaan.

Mutta suunniteltu sektio olikin sitten ihan erilainen kokemus kolmannella kerralla, toivuin tosi nopeasti, jo leikkauspäivänä sain kävellä osaston käytävillä, ja pääsin vessaan. Maito nousi hyvin, ja lapsi oli alusta asti vierihoidossa. Kotiuduimme vauvan kanssa kolmantena päivänä hyvä kuntoisina.

Sektioni "titteli" hieman vaihtelee tulkinnasta riippuen. Olin nukutettuna koska muuta puudutusta ei kiireessä ehditty antaa, mutta viilto (20 cm leveä) tehtiin poikittain.

Kyllähän siinä pelonsekainen itku pääsi moneen kertaan sinä aikana kun laitoksella oltiin ennen sektiota. Ensin kun kuulimme mahdollisesta sektiosta, sitten kun päätös tehtiin puolestani, ja viimeiseksi leikkaussalissa kun sain tietää joutuvanikin nukutetuksi. Silloin tiesin että oli kiire, kun ainoastaan anestesialääkäri ehti sanoa pari lohdutuksen sanaa ennen piikkiä.

Synnytys alkoi hyvin (säännölliset, tiheät supistukset joita kestin hyvin), mutta heti käyrille päästessäni havaittiin lapsen sydänäänten laskuja, joita seurattiin pari tuntia eli ihan viime tinkaan meni leikkauspäätös.

Lapsella oli napanuora kireästi vartalon ja kaulan ympärillä, ja oli vetänyt likaista lapsivettä keuhkoihin. Apgarpisteet olivat 2/7, tyttö oli hengityskoneessa ekat tunnit ja teholla seurannassa ensimmäisen vuorokauden. Hän on nyt vilkas ja terve yksivuotias! Leikkaus ja erityisesti nukutus vei minulta voimat ja ruokahalun, mutta kyllä siitäkin toivuttiin pikkuhiljaa. Haavakin parani hyvin.

Ajattelin toipuneeni tapahtumasta, kun keskustelin leikanneen lääkärin ja neuvolatädin kanssa asiasta. Kuitenkin nyt kun olen taas raskaana, niin asia on noussut pintaan uudestaan. Leikkauspäätöstä vitkuteltiin, eikä minulle kerrottu tarpeeksi, tai ainakaan tarpeeksi selvästi sillä olin hieman muissa maailmoissa synnytyksen aikana. Jälkeenpäin häpesin jopa hieman sitä etten saanut "synnyttää" lastani.

Olen taas "ensisynnyttäjä", ja toinen synnytys jännittää enemmän kuin ensimmäinen sillä nyt tiedän ettei kaikki mene niin kuin suunnittelee! Toiset miettivät valmiiksi kaiken maailman jakkaroita, ammeita ja palloja, minä vain toivon parasta. Mitään varsinaista synnytyspelkoa en ole kuitenkaan saanut, ja odotan mielenkiinnolla alatiesynnytystä.