Onkohan kellään muulla

Heips!
Luulen tietäväni mistä puhut. Itse tunsin samankaltaisesti, kun aloin odottaa toista lastamme.
Esikoisemme oli kauan ja hartaasti toivottu, (tuloksettomasti yli 1,5v) joten on sanomattakin selvää, että olimme ihan onnemme kukkuloilla kun hän viimein ilmoitti olemassaolostaan. Ensimmäisenä ja ainoana lapsena hän tietenkin on saanut kaiken huomion ja jakamattoman rakkauden, enkä voi kuvitellakaan että jotakin voisi niin kovasti rakastaa!!
POikamme ollessa n. vuoden, jätimme ehkäisyn pois. Ajattelimme ja varauduimme siihen, ettei toinen lapsikaan saa alkuaan helpolla, kun ensimmäinenkin antoi itseään odottaa. Toisin kuitenkin kävi:) Jo kolmannesta kierrosta olin onnellisesti raskaana. Olo oli outo! Lapsi on toivottu, mutta tuli silti "yllätyksenä", sillä sai alkunsa paljon nopeammin kuin olimme kuvitelleet.
Olimme mieheni kanssa molemmat hiukan hämillään, mutta tietenkin onnellisia. Ajattelin paljon asiaa, ja pelkäsin kuinka voin rakastaa toistakin lasta samallatavalla kuin rakastan esikoista. Pelkäsin, että esikoinen tuntee olonsa syrjäytetyksi, murehdin kuinka pystymme tasapuolisesti huomioimaan ja kohtelemaan lapsiamme, miten käy yhteisen ajan minun ja mieheni välillä, miten taloudellisesti pärjäämme yms. Samalla kun mietiskelin näitä asioita, tunsin huonoa omatuntoa siitä, että ajattelin niin vähäpätöisiä ongelmia, kun kuitenkin niin suuri onni kuin raskaus oli meille taas suotu.
"Murehdittavaa" oli siis enemmän kuin ensimmäisen raskauden alussa. Nopeasti kuitenkin murheet väistyivät, ja kaikki sujuu loistavasti. Raskaus on jo edennyt 30. viikolle, rakkaus vatsassa polskuttelevaan pikkuiseen on voimistunut ja potkujen myötä muuttunut todellisemmaksi (myös miehelle). Aika on kulunut niin hurjaa vauhtia, että välillä tunnen omantunnon pitoksen siitä, kuinka vähän olenkaan anatnut huomiota tälle raskaudelle. Se on tietenkin täysin luonnollista, sillä tuo 1,8 vuotias pitää kyllä liikkeessä ja ällistyttää päivittäin uusilla opituilla asioilla:)
Olen muutenkin ajatellut olla stressaamatta ja murehtimatta liikaa. Me pärjäämme varmasti. Alussa voi olla rankkaa, jos/kun esikoinen on mustasukkainen ja vauva valvottaa, mutta kyllä me selviämme siitä, siinä missä muutkin ovat selvinneet;)
Raskaus on iso asia ja uusi vauva edellyttää aina uuden elämäntyylin oppimista. On normaalia, että tälläisiin asioihin suhtautuminen vie aikansa, mutta onneksi sinullakin on 9kk aikaa sopeutua asiaan:) Olen varma, että pian sinäkin nautit olostasi täysillä ja olet vilpittömän onnellinen sisälläsi kasvavasta uudesta elämästä:)

K

asiak kirjoitti:

Heips!
Luulen tietäväni mistä puhut. Itse tunsin samankaltaisesti, kun aloin odottaa toista lastamme.
Esikoisemme oli kauan ja hartaasti toivottu, (tuloksettomasti yli 1,5v) joten on sanomattakin selvää, että olimme ihan onnemme kukkuloilla kun hän viimein ilmoitti olemassaolostaan. Ensimmäisenä ja ainoana lapsena hän tietenkin on saanut kaiken huomion ja jakamattoman rakkauden, enkä voi kuvitellakaan että jotakin voisi niin kovasti rakastaa!!
POikamme ollessa n. vuoden, jätimme ehkäisyn pois. Ajattelimme ja varauduimme siihen, ettei toinen lapsikaan saa alkuaan helpolla, kun ensimmäinenkin antoi itseään odottaa. Toisin kuitenkin kävi:) Jo kolmannesta kierrosta olin onnellisesti raskaana. Olo oli outo! Lapsi on toivottu, mutta tuli silti "yllätyksenä", sillä sai alkunsa paljon nopeammin kuin olimme kuvitelleet.
Olimme mieheni kanssa molemmat hiukan hämillään, mutta tietenkin onnellisia. Ajattelin paljon asiaa, ja pelkäsin kuinka voin rakastaa toistakin lasta samallatavalla kuin rakastan esikoista. Pelkäsin, että esikoinen tuntee olonsa syrjäytetyksi, murehdin kuinka pystymme tasapuolisesti huomioimaan ja kohtelemaan lapsiamme, miten käy yhteisen ajan minun ja mieheni välillä, miten taloudellisesti pärjäämme yms. Samalla kun mietiskelin näitä asioita, tunsin huonoa omatuntoa siitä, että ajattelin niin vähäpätöisiä ongelmia, kun kuitenkin niin suuri onni kuin raskaus oli meille taas suotu.
"Murehdittavaa" oli siis enemmän kuin ensimmäisen raskauden alussa. Nopeasti kuitenkin murheet väistyivät, ja kaikki sujuu loistavasti. Raskaus on jo edennyt 30. viikolle, rakkaus vatsassa polskuttelevaan pikkuiseen on voimistunut ja potkujen myötä muuttunut todellisemmaksi (myös miehelle). Aika on kulunut niin hurjaa vauhtia, että välillä tunnen omantunnon pitoksen siitä, kuinka vähän olenkaan anatnut huomiota tälle raskaudelle. Se on tietenkin täysin luonnollista, sillä tuo 1,8 vuotias pitää kyllä liikkeessä ja ällistyttää päivittäin uusilla opituilla asioilla:)
Olen muutenkin ajatellut olla stressaamatta ja murehtimatta liikaa. Me pärjäämme varmasti. Alussa voi olla rankkaa, jos/kun esikoinen on mustasukkainen ja vauva valvottaa, mutta kyllä me selviämme siitä, siinä missä muutkin ovat selvinneet;)
Raskaus on iso asia ja uusi vauva edellyttää aina uuden elämäntyylin oppimista. On normaalia, että tälläisiin asioihin suhtautuminen vie aikansa, mutta onneksi sinullakin on 9kk aikaa sopeutua asiaan:) Olen varma, että pian sinäkin nautit olostasi täysillä ja olet vilpittömän onnellinen sisälläsi kasvavasta uudesta elämästä:)

K

Kiitos vastauksesta.
Uskon myös että tulen olemaan onnellinen. Itse olen ajatellut, että olotila saattaa muuttua, kun näkee vauvan ensimmäisen kerran ultrassa.
Niin ja esikoinen täyttää viikon päästä vuoden. Itse konsanaan olin valmistautunut siihen etten koskaan edes tule raskaaksi.(Lääketieteellinen todennäköisyys tulla raskaaksi ja raskauden kesto loppuun asti noin 1% luokkaa) Nyt kuitenkin odotan toista lasta. Tavallaan olen siitä nytkin iloinen ja toisaalta en "usko" että se on totta. Tavallaan pelkään, että raskaus ei kuitenkaan mene loppuun. Ehkä se olo muuttuu, kun toiset 6 viikkoa on kulunut ja suurin keskenmenoriski on ohi.
Iloista odotusta sinulle. :))
Ehkä minunkin oloni muuttuu vielä.

alkup. kirjoitti:

Kiitos vastauksesta.
Uskon myös että tulen olemaan onnellinen. Itse olen ajatellut, että olotila saattaa muuttua, kun näkee vauvan ensimmäisen kerran ultrassa.
Niin ja esikoinen täyttää viikon päästä vuoden. Itse konsanaan olin valmistautunut siihen etten koskaan edes tule raskaaksi.(Lääketieteellinen todennäköisyys tulla raskaaksi ja raskauden kesto loppuun asti noin 1% luokkaa) Nyt kuitenkin odotan toista lasta. Tavallaan olen siitä nytkin iloinen ja toisaalta en "usko" että se on totta. Tavallaan pelkään, että raskaus ei kuitenkaan mene loppuun. Ehkä se olo muuttuu, kun toiset 6 viikkoa on kulunut ja suurin keskenmenoriski on ohi.
Iloista odotusta sinulle. :))
Ehkä minunkin oloni muuttuu vielä.

itselläni oli keskenmeno viimekeväänä ja nyt en halunnut edes tehdä testiä ennenkuin viikkoja myöhemmin, ekalla kerralla se tehtiin heti, kun vaan voi. en jaksanut uskoa, että tämä onnistuu. meillä ikäeroa tulee 6 vuotta ja mietin myös miten kerrotaan ykköselle. nyt on kerrottuna, mutta vasta viikolla 21. ekalla kierroksella nimesin vauvan kun se oli 2,5mm pitkä, nyt vasta 5 senttisen. lauloin, juttelin ja taputtelin tuota 2,5mm vauvaani, nyt olen aloittanut juttelun vasta neljännellä kuulla. eikä ehdi keskittyä masukkiin, kun ykkönen vaatii ruokaa, halia, peliä ja leikkiä. olen kuitenkin varma, että rakkauteni riittää molemmille runsaana! olen kuullut ettei rakkautta jaeta vaan se kerrotaan!
ultra auttaa varmasti vauvan todeksi tulossa ja sitten kun se alkaa potkia niin että ne hipaisut tuntee, alkaa vauva ottaa oman osansa huomiosta.