Kuinka paljon muistatte omista sairaalajaksoistanne ns. "tavallisilla" osastoilla? Itselläni on useita sairaalajaksoja sekä aikuisiällä, että lapsena. Aikuisiällä on lisäksi muuta laitoskuntoutusta. Mielestäni näissä on todella paljon kehittämisen varaa, varsinkin kun tällaiseen joutuminen ei välttämättä ole itseohjailtavissa hyvällä hoidolla.
Kyseessä on kuitenkin täysin virikkeetön, potilaanseen itseensä keskityvä ympäristö ja aina ei näissä tunne lääkityksestä tms. johtuen olevansa sairas. Lääkitys saattaa joskus aiheuttaa tuskastuneisuutta, joka mielestäni täytyisi purkaa jotenkin kehittävästi, johon ei tarjota mahdollisuutta, päinvastoin. Koen näiden aikuisiälläkin tapahtuneiden kokemusten olevan raskaita, vaikka ymmärrän elimistöni olleen hengenvaarallisessa tilassa tai toipumassa siitä. Kuitenkaan en ole kykenevä tai oikeutettu terapiaan tällaisten kokemusten jälkeen. Tämä on mielestäni järkyttävää.
Miten olette kokeneet omat hengenvaaralliset tai sitä aiheuttavat tilanteet elämässänne, esim. masennus, läheisen kuolema, vakava sairaus, vammautuminen? Saitteko apua, jos saitte, missä muodossa? Kuvataideterapiaa, musiikkiterapiaa, keskusteluapua muutakin kuin lääkärikierron aikana tapahtuvaa voinnin kyselyä ja tipan vaihtoa? Ovatko esim. sisätautiosastonhoitajat koulutettuja antamaan kriisiterapiaa ja auttamaan tällaisissa tilanteissa jatkamaan oikeasti elämäänsä, muutakin kuin aktivoimaan kävelemään yhdessä käytävillä? Varsinkin jos kyseessä ei ole invalidisoivavamma tai muu sen kaltainen vaurio, vaan on ihan mahdollista palata työkykyiseksi tai muuten itsenäiseen elämään. Osaako sairaalahoidosta kotiutuva vaatia itselleen esim. mielenterveystoimiston, jos paikkakunnalta sellainen löytyy, raskaan sairaalajakson jälkeen asiantuntevaa keskusteluapua.
Kontrollikäyneillä näihin ei välttämättä stressireaktion tai pysyvän vamman seurannan takia ei voida enää ohjata. Kuinka tällaiset tilanteet puretaan pois potilaan mielestä? Kysymällä jäikö pelkotiloja? Jos kysytään milloin, 10 vuoden kuluttua?
Kyseessä on kuitenkin täysin virikkeetön, potilaanseen itseensä keskityvä ympäristö ja aina ei näissä tunne lääkityksestä tms. johtuen olevansa sairas. Lääkitys saattaa joskus aiheuttaa tuskastuneisuutta, joka mielestäni täytyisi purkaa jotenkin kehittävästi, johon ei tarjota mahdollisuutta, päinvastoin. Koen näiden aikuisiälläkin tapahtuneiden kokemusten olevan raskaita, vaikka ymmärrän elimistöni olleen hengenvaarallisessa tilassa tai toipumassa siitä. Kuitenkaan en ole kykenevä tai oikeutettu terapiaan tällaisten kokemusten jälkeen. Tämä on mielestäni järkyttävää.
Miten olette kokeneet omat hengenvaaralliset tai sitä aiheuttavat tilanteet elämässänne, esim. masennus, läheisen kuolema, vakava sairaus, vammautuminen? Saitteko apua, jos saitte, missä muodossa? Kuvataideterapiaa, musiikkiterapiaa, keskusteluapua muutakin kuin lääkärikierron aikana tapahtuvaa voinnin kyselyä ja tipan vaihtoa? Ovatko esim. sisätautiosastonhoitajat koulutettuja antamaan kriisiterapiaa ja auttamaan tällaisissa tilanteissa jatkamaan oikeasti elämäänsä, muutakin kuin aktivoimaan kävelemään yhdessä käytävillä? Varsinkin jos kyseessä ei ole invalidisoivavamma tai muu sen kaltainen vaurio, vaan on ihan mahdollista palata työkykyiseksi tai muuten itsenäiseen elämään. Osaako sairaalahoidosta kotiutuva vaatia itselleen esim. mielenterveystoimiston, jos paikkakunnalta sellainen löytyy, raskaan sairaalajakson jälkeen asiantuntevaa keskusteluapua.
Kontrollikäyneillä näihin ei välttämättä stressireaktion tai pysyvän vamman seurannan takia ei voida enää ohjata. Kuinka tällaiset tilanteet puretaan pois potilaan mielestä? Kysymällä jäikö pelkotiloja? Jos kysytään milloin, 10 vuoden kuluttua?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.