Olen tuntenut itseni yksinäiseksi jo hyvän tovin. ihmisten ilmoilla olen useimmiten "normaali", en hauku ja halveksi ihmisiä ja koen, että suurin osa ihmisistä on perusmukavia.
Kuitenkin kun olen kotona, piilossa ulkomaailmalta, olen joskus todella turhautunut ja tunnen vihaavani ihmisiä ja koko maailmaa. Myönnän, olen kateellinen eräälle vanhalle ystävälleni ja mielessäni halveksun ja haukun häntä ja tartun asioihin joita hän on tehnyt vuosia sitten. En voi sietää sitä, että hän on onnellinen.
Joskus tulen vain todella ahdistuneeksi ja minua ällöttää. Vihaan onnellisia ihmisiä, mieleni tekisi oksentaa. Halveksun kaikkia; raskaana olevia naisia, naimisiin meneviä ihmisiä, minustahan ei koskaan tule mitään ällöttävää perheenäitiä jolla on raskausarpia ja kaljamahainen ukko puunaamassa Bemaria tallissa.
Usein raivon vallassa päätän, että en edes tarvitse ihmisiä elämääni, mistä muka en selviäisi itsenäisesti ja yksin? On se tähänkin asti onnistunut, mihin muka tarvitsen ketään?
Minusta tuntuu, että vihani johtuu siitä että minuilla ei ole pahemmin kontaktia ihmisiin. On sitä tavallista tietenkin, mutta en koskaan käy missään tapaamassa ystäviä (joita siis ei ole) viikonloppuisin, en koskaan keskustele kenenkään kanssa kunnolla mistään. Olen vain kotona. Eikä se oikeastaan auta jos käyn vaikka lenkillä, kotiinhan sieltäkin jossain vaiheessa tullaan.
Onko muita jotka tunnustavat, että yksinäisyys on tehnyt kiukkuiseksi/katkeraksi tai jotain siltä väliltä?
Kuitenkin kun olen kotona, piilossa ulkomaailmalta, olen joskus todella turhautunut ja tunnen vihaavani ihmisiä ja koko maailmaa. Myönnän, olen kateellinen eräälle vanhalle ystävälleni ja mielessäni halveksun ja haukun häntä ja tartun asioihin joita hän on tehnyt vuosia sitten. En voi sietää sitä, että hän on onnellinen.
Joskus tulen vain todella ahdistuneeksi ja minua ällöttää. Vihaan onnellisia ihmisiä, mieleni tekisi oksentaa. Halveksun kaikkia; raskaana olevia naisia, naimisiin meneviä ihmisiä, minustahan ei koskaan tule mitään ällöttävää perheenäitiä jolla on raskausarpia ja kaljamahainen ukko puunaamassa Bemaria tallissa.
Usein raivon vallassa päätän, että en edes tarvitse ihmisiä elämääni, mistä muka en selviäisi itsenäisesti ja yksin? On se tähänkin asti onnistunut, mihin muka tarvitsen ketään?
Minusta tuntuu, että vihani johtuu siitä että minuilla ei ole pahemmin kontaktia ihmisiin. On sitä tavallista tietenkin, mutta en koskaan käy missään tapaamassa ystäviä (joita siis ei ole) viikonloppuisin, en koskaan keskustele kenenkään kanssa kunnolla mistään. Olen vain kotona. Eikä se oikeastaan auta jos käyn vaikka lenkillä, kotiinhan sieltäkin jossain vaiheessa tullaan.
Onko muita jotka tunnustavat, että yksinäisyys on tehnyt kiukkuiseksi/katkeraksi tai jotain siltä väliltä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
se on. Mitä enemmän on yksin sitä vaikeemmaksi kaikki muuttuu. opiskelu/työ ja harrastuksetkin ei jaksa kiinnostaa ja ajatukset muuttuu todella itsesääliviks. Aina kun joillain toisilla menee hyvin niin sitä ihan pelästyy kun ihmettelee miksei itsellä. Onhan se epäreilua..
Onhan se noidankeha tietty. Mutta vaikka itsellani on ollut aina joku kaveri, ystava jopa. Ihmisten elama kulkee omia ratojaan ja ystavyys muuttaa muotoaan. Kun toisella menee elama suunnitellusti ratojaan ja kovalla kyydilla eteenpain. Ei se ole kateutta mielestani, etta tuntuu hassulle nahda se kaikki jota itsella toivoisi olevan toisella, jopa laheisella ihmisella. Olisi upea jakaa samat kokemukset yms. ja olla yhdessa tyytyvainen elaman kulkuun...Mutta monesti kyydissa ei kesta ja oma haavoittuvuus puskee valiin.
Aiemmin seuraihminen, joka voisi ola sita yha, alkaa suojella itseaan ja koteloituu. Ja niin sita kohta ollaan yksinaisyyden noidankehassa. Tulee laiskaksi ylla pitamaan suhteitaan ja ajattelee yksin sattuvan vahemman. Ei ole luottamuspulaa, ei kateutta ja katkeruutta, eika tunne olevansa paha ihminen jos vahan kadehtiikin. Sitten se aika juoksee ja pian ei enaa kehtaa kysella kuulumisia.
Niin ja joskus vain yksinaisyyteen ajaudutaan ja se jopa omasta tahdosta valitaan...Ja joskus kaikki vaan on niin omituista, etta vaikka peiliin kuinka tuijottaa ei sielta eika muualtakaan tule vastausta. Eika se kuvastin ole vastaus kaikkeen, kuvakin voi olla tosi kiva kokonaisuus.Joo-o!
omissa oloissani ettei tullut mieleenkään pyytää kaveria johonkin vappuna ...
Tuossa sun tekstissä oli niin paljon samaa, mitä itsekkin olen ajatellut.
Ainoo vaan, että mulla on koira, jonka kanssa tulee harrastettua suht paljon ja sitä kautta tapaa ihmisiä vaikkei heistä mitään ystäviä tule, koska koirapiireissäkin porukka on yli keski-iän ja sit mä, vähä päälle 20v:D.
Kotona kuitenkin olen turvassa, vaikka usein myös ahdistaakin, olisi niin kiva jos joku kävisi kylässä ja jonka kanssa voisi vaan jutella...saahan sitä haaveilla...
Itselläni on samantyylisiä ajatuksia. Olen erittäin katkera nille jotka ovat löytäneet kumppanin, perustaneet perheen jne. Itse olen ollut tosi yksinäinen monta monituista vuotta, eikä sitä rakkautta ole löytynyt, syystä tai toisesta. Suurin osa minun tutuistani on näitä pariutuneita, joten ei ole mitenkään kivaa olla se ainut yksinäinen. Monesti on käynyt niin että ystävyys päättyy siihen kun se ystävä alkaa seurustelemaan. Joko hänen osalta tai minun. Eikä heillä sitä aikaakaan enää ole minulle. Joten samapa sille.. Kyllä sitä yksinkin pärjää:) Tsemppiä vaan kaikille muillekin samassa tilanteessa oleville:)
Ihan kuin olisin itse tuon kirjoittanut. Muutama kaveri on mutta nekin asuu eri paikkakunnilla, joten todella harvoin tulee nähtyä. Joskus joku kysyy että miten menee ja kun on erehtyny jotain pahaaoloa purkamaan, ne menee ihan vaivautuneiksi eikä enää otakkaan yhteyttä. Eikös ystäville pitäis pystyä puhumaan.. No nyt olen päättäny että pitää vaan valehdella että hyvin menee niin ehkä sitten kaverisuhteet edelleen pysyy. En tiedä.
Hävettää aina yksin liikuskella jokapaikassa. Tuntuu että kaikki ajattelee että eikö tuolla ole ystäviä. No ei ole kun olen niin surkea mitään uusia ihmissuhteita solmimaan. Näin juhlapäivinä asiat tulee entistä enemmän mieleen kun muut pitää hauskaa ja itse taas istuu neljän seinän sisällä.