ketoasidoosi

koomaa. Mulla oli paastoarvo 17, pitkä 14,4 ja virtsassa 5 ketoaineet. Sairaalassa neste-ja insuliinitiputus ja hillitön määrä kokeita. Verestä
ei kuitenkaan löytynyt ainakaan paljon ketoa (tai ne meni äkkiä alas). Viikon verran sairaalassa. Oisivat pitäneet pitempään, mutta lähdin omin luvin pois. Kaikenlaista murhettahan siitä sitten tulee, kun palataan lähemmäs normaaliarvoja. Onneksi ne kaikki
ei tuu yhtäaikaa.

Itselläni huomattiin ketoasidoositila kaksi vuotta sitten, ihan tavallisella kontrollikäynnillä, kun verensokerit huiteli jossain pilvissä. En silloin tehnyt kotikokeita juuri lainkaan ja pistinkin miten sattuu.

Oireita en huomannut itse koska pitkäaikaisveresokerini liikkui silloin päälle kymmenen lukemissa, oloni ei ollut mitenkän poikkeava.

Diabetespolilta minut siirrettiin suoraan ensiapuun jossa laitettiin tippa. Ensiavussa makasin iltaan saakka. Illalla siirrettiin osastolle. Tipassa olin muistaakseni kaksi vuorokautta, jonka jälkeen nesteytettiin juomalla. Olisin kyllä mielummin ollu tipassa, sillä jatkuvasta veden kittaamisesta tuli huono olo. Tosin tipassa ollessa kasvot, jalat ja kädet turposivt ihan hurjasti, oma äitikään ei ollut tuntea.

Sairaalassa olin viikon. Sain yhden vapaaillan sairaalasta kun juhlimme serkkuni kolmekymppisiä. Pistin ja söin normaalisti, mutta silti veresokerini nousi hurjan korkealle. Sairaalaan palattuani minulle pistettiin actrapidiä suoraan lihakseen ja otettin laskimo(!?)verikoe. Eli semmonen pitkä ja paksu neula työnnettiin nivusen kohalta laskimoon(tai valtimoon!?!) ja täytyy kyllä sanoa että vaikka musta on elämäni aikana otettu jos jonkinmoista verikoetta niin kyllä tuo veti voiton ällöttävyydellään.

Viikon aikana oli aikaa miettiä asioita. Tuon sairaalajakson jälkeen tapahtuikin monta muutosta elämässäni. Erosin silloisesta poikaystävästäni yli kolmen vuoden seurustelun jälkeen, aloin hoitamaan itseäni ja diabetestäni sekä vaihdoin työpaikkaa. Moni asia on muuttunut. Nyt seurustelen ihanan ja kannustavan miehen kanssa, jonka kanssa olemme puhuneet myös perheen perustamisesta. Nyt siihen olisi mahdollisuuskin sillä pitkäaikaisverensokerini on lähes normaalilukemissa.

Toivon että kaikki diabeetikot pitäisivät huolen itsestään, eivätkä joutuisi ketoosiin tai ketoasidoosiin. Itselleni kuitenkin tuo aika muutti elämässäni paljon ja parempaan suuntaan, se oli jonkinlainen herätys.

Aurinkoista kevättä meille Deeläisille!

Joo...
tuli sitten sekin kokeiltua.Meniin töistä suoraan tk:hon,kun kolmatta päivää sokerit korkealla, tk oli sitä mieltä,että mee kotiin nukkuu ja huomenna sit omalle tk lääkäril. siin vaiheessa alkoi v******* aika huolella,tokasin vaan että katsotaan mikä tilanne on sit ku tuulen ambuulanssilla. Nippa nappa suostuivat katsaa sokeriin,keton ja tulehdusarvot,sitten olivat tilaamassa jo ambulanssia että saavat sairaalaan.Menin kuitenkin omalla kyydillä sinne,siellä ensiavussa sitten taas odotettiin ties kuinka kauan.Sitten alko tapahtu,pääsin tippaa ja insliinia lihakseem ja labroja otettiin,röntgeniä jne...Sieltä muutamien tuntien kuluttua teho tarkkailuun ja siellä vielin kaks päivää,nestettä ja insuliinia.Laittoivat kanyylin laskimoon helpompi saasa verikokeita useammin ja siellä oli ihan hyvä olla,hoitajien kanssa ei ongelmia ja olivat muutenkin seuraksi ja auttoivat joka asiassa,kun molemmat kädet oli "sidottu".Sitten ikävä kyllä siirto osastolle,jossa alkoi ongelmat heti henkilökunnan kaa=(
Kotiin pääsin neljäntenä päivänä,kun meinas mennä hermo.Nyt kotona ja hyvä vointi silleen,ei jaksa pystyssä olla pitkään,kädet särkee ja huimaa mutta sokerit jees.

niin joo ja syy tähän oli ilmeisesti se että insuliinikynän insuliini ei ollut sitä mitä sen piti olla.
Koska ei ollut tulehdus arvot kohollaan,ei kuuumetta niinä päivinä,eikä mitään infektioo.
Tosin sairaalassa alkoi sitten lämpö/kuume nouseen.

Toki minulla omiakin kokemuksia on ehtinyt 40 D1-vuoden kuluessa tulla, mutta tässä kuitenkin sitä tutkittua tietoa:

http://www.diabetes.fi/sivu.php?artikkeli_id=263

Minä tunsin happomyrkytyksen itselläni aina kovasta janosta ja sitten oksentelusta, joka vaan jatkui ja jatkui (kunnes soitin ambulanssin ja pääsin sairaalaan nesteytykseen)... Myös hengitys muuttui jotenkin pinnalliseksi ja saatoinpa lopulta alkaa hyperventiloimaankin

ketoasidoosi, eli happomyrkytys, on hengenvaarallinen myrkytystila joka hoitamattomana, ja joskus tehohoidosta huolimatta, johtaa kuolemaan.

Muutama vuosi sitten tuli ketoasidoosi koettua insuliinipumpun toimintahäiriön seurauksena. Kokemus sekin. Alkuun oli normaalit korkean verensokerin oireet potenssiin triljoona, oksetti ja mahassa pistävä kipu. Luulinkin kyseessä olevan vatsatauti kunnes mittasin ketoaineet verestä. Suu kuivui, puhuminen ilman juotavaa oli mahdotonta kielen tarttuessa kitalakeen ja huulten tarttuessa hampaisiin. Juotu vesi tuli aina samantien ylös. Hengittäminen oli raskasta, kuin joku istuisi rintasi päällä. Sydämen syke nousi hurjasti ja tuntui ylimääräisiä lyöntejä. Olo oli loppuvaiheessa melkosen unelias.

Päivystyksen kautta vietiin teholle, jossa olin 2vrk. Sieltä sitten tavalliselle osastolle 2vrk:ksi. Hoitona oli voimakas nesteytys, insuliini sekä infuusiona että lihaspistoksina ja pahoinvointilääke. Aika varovasti laskevat verensokeria, jottei vahingoita elimiä. Pistivät kanyylin käsivarteen, että saivat verinäytteet kätevämmin. Kanyloivat myös valtimon tuosta ranteen kohdalta josta seurasivat veren pH-arvoa. Lisäksi olin kytkettynä monitoriin, joka näytti jatkuvasti hengitystiheyden, verenpaineen, sydämen sykkeen ja veren hapettumisen. Kaliumarvoja säädetttiin jonkin verran myös mutten muista miten. Kaikenlaisia kokeita ottivat mutta meni siinä tilanteessa vähän ohi mitä tekivät. Olo oli niin kamala, että toivoi vaan tajun menevän, että helpottas.

Herättävä kokemus oli, suhtautumiseni deehen muuttui tuolla reissulla. Varsinaista kapinavaihetta sairautta kohtaan ei mulla ollut ikinä aiemmin ollut, olin mielestäni hyväksynyt sairauden tosi hyvin. Sairaalassa maatessa ajattelin ensimmäistä kertaa (vaikka d ollut jo parikymmentä vuotta), että nyt saa riittää, tämä neiti heittää rukkaset naulaan ja irtisanoutuu koko he*****n paskasta. Vasta nyt iski tajuntaan, että ei tästä deestä irti pääse vaikka mitä tekisi, koskaan. Toki olin tuohonkin asti itse sairaudestani vastuun ottanut (tottakai) mutta nyt todella tajusin tämän kulkevan mukanani aina teen mitä teen, ja jos en tee niin itepä siitä jälkikäteen maksan. Samaa paskaa elämän loppuun saakka. Kyllä sitä loppujen lopuksi yksin on kaikesta selvittävä. Paskaako kohtaloni lääkäriä keikauttaa, mun sairautenihan tämän on, olen vain potilas muiden joukossa. Tämän kokemuksen jälkeen onkin sitten iskenyt hoitoväsymys, josta ei millään tunnu pääsevän eroon. Ja sokeritasapaino oli siis ennen tätä happomyrkytystä melko hyvä, sen jälkeen tämä onkin ollut enemmän ja vähemmän alamäkeä.