Olen 27v ja epäonnistunut elämässäni. Kaikki oli vielä hyvin muutama vuosi sitten. Oli amk-opinnot meneillään ja rentoa opiskelijaelämää, kavereita oli riittävästi. Asuimme yhdessä kihlattuni kanssa ja suunnittelimme innokkaana tulevaa. Joka päivälle oli jotain. Lähipiiriin kuului niin sukulaisia kuin ystäviäkin, molemmin puolin. Lenkkiseuraa oli, kylästelypaikkoja, baariseuraa, yms. Kunnes koulut loppui ja arki tuli eteen. Eli ei löytynytkään sitä työpaikkaa. Perus duunarityötäkin oli nihkeästi, eikä se oikein motivoinut. Löysin viimein koulutustani vastaavan työpaikan helsingistä, jonne muutin innokkaana, mielessä työ - raha - työ - raha. Avokkini ei halunnut aluksi muuttaa kauas helsinkiin, mutta kun työpaikka löytyi hänellekin, niin muutimme yhdessä helsinkiin.
Olimme jo tottuneet asumaan yhdessä, eikä siinä mitään ihmeellistä ollutkaan. Huomasimme vain, että ei ollutkaan enää anoppilaa, mihin viedä koira hoitoon. Ei ollutkaan niitä kavereita lähellä, johon yhtäkkiä poiketa kahville ja iltaa istumaan. Ei ollutkaan vieraita, ketä käskeä kylästelemään. Ei ollut oikein mitään muuta kuin me kaksi, keksimme toki alussa tekemistä, mutta helsinki vain oli niin outo ympäristö ja ihmiset kylmiä, että kaikki vain ahdisti molempia. Molemmat saimme työpaikalta tuttuja, mutta ei sen kummempaa, heillä oli oma elämä. Kaikki asiat ovat niin vaikean takana, johtuen ihmispaljoudesta, tilan puutteesta ja eri käytännöistä. Tuntuu että helsingissä eletään valtion holhouksen alla, niin moni asia on määrätty tai kielletty.
No, erohan siitä tuli, avokkini halusi takaisin maalle, koska hänellä ei ollut niin työpaikalla väliä. Minä ajattelin kuitenkin itsepintaisesti, että olen vihdoin saanut sellaisen työpaikan, josta ei kannata luopua, jo palkkauksen takia. Paperinpyörittelyä, palavereita, hyvä palkka, pitkä työsopimus. Kun taas maalla odottaisi joku paska duuni ja paska palkka, tai sitten ei ollenkaan työtä tai hanttihommia.
Nyt asun yksin helsingissä. Ei kavereita, lähipiiriä, sukulaisia, ei mitään. Vappu toki kaukana helsingistä, ja muutaman vanhan kaverinkin näin, mutta se siitä. Ehkä heitä näkee taas juhannuksena. Mietin yleensä, että minkä takia ihminen elää. Senkö takia, että tarkoitus on kerätä mahdollisimman paljon rahaa, elää tehdäkseen työtä. Vaiko tehdä töitä vain elääkseen? Olen miettinyt, mitä saan elämältä jos jatkan näin, ehkä rahaa ja rahaa, materiaalia, mutta en ystäviä, lähipiiriä, sosiaalista elämää. Raha ei tee onnelliseksi, sen olen huomannut. Joka ilta kun istuu yksin kotona, niin sitä huomaa, miten tärkeää on jos olisi ystäviä. Vanhat kaverit unohtavat ja yhteyttä otetaan koko ajan harvemmin, koska välimatka on niin suuri, että ei ole hyötyä soitella jos ei paljoa kerran nähdäkään. Kuitenkin olen 95% ajasta helsingissä, niin se 5% on aika vähän, jos laskee päivissä. Elämää menee hukkaan koko ajan, mitä teen??? Jätänkö työn ja palaan elämän lähteille, vai jatkanko toivossa, että edes joku alkaisi ystäväkseni?? On kuitenkin vaikea hankkia tässä iässä ystäviä, työpaikalta tai mistään, koska yksinäisyyteni paistaa jo läpi, eikä kukuaan halua olla ystävä yksinäisen suden kanssa.
Olimme jo tottuneet asumaan yhdessä, eikä siinä mitään ihmeellistä ollutkaan. Huomasimme vain, että ei ollutkaan enää anoppilaa, mihin viedä koira hoitoon. Ei ollutkaan niitä kavereita lähellä, johon yhtäkkiä poiketa kahville ja iltaa istumaan. Ei ollutkaan vieraita, ketä käskeä kylästelemään. Ei ollut oikein mitään muuta kuin me kaksi, keksimme toki alussa tekemistä, mutta helsinki vain oli niin outo ympäristö ja ihmiset kylmiä, että kaikki vain ahdisti molempia. Molemmat saimme työpaikalta tuttuja, mutta ei sen kummempaa, heillä oli oma elämä. Kaikki asiat ovat niin vaikean takana, johtuen ihmispaljoudesta, tilan puutteesta ja eri käytännöistä. Tuntuu että helsingissä eletään valtion holhouksen alla, niin moni asia on määrätty tai kielletty.
No, erohan siitä tuli, avokkini halusi takaisin maalle, koska hänellä ei ollut niin työpaikalla väliä. Minä ajattelin kuitenkin itsepintaisesti, että olen vihdoin saanut sellaisen työpaikan, josta ei kannata luopua, jo palkkauksen takia. Paperinpyörittelyä, palavereita, hyvä palkka, pitkä työsopimus. Kun taas maalla odottaisi joku paska duuni ja paska palkka, tai sitten ei ollenkaan työtä tai hanttihommia.
Nyt asun yksin helsingissä. Ei kavereita, lähipiiriä, sukulaisia, ei mitään. Vappu toki kaukana helsingistä, ja muutaman vanhan kaverinkin näin, mutta se siitä. Ehkä heitä näkee taas juhannuksena. Mietin yleensä, että minkä takia ihminen elää. Senkö takia, että tarkoitus on kerätä mahdollisimman paljon rahaa, elää tehdäkseen työtä. Vaiko tehdä töitä vain elääkseen? Olen miettinyt, mitä saan elämältä jos jatkan näin, ehkä rahaa ja rahaa, materiaalia, mutta en ystäviä, lähipiiriä, sosiaalista elämää. Raha ei tee onnelliseksi, sen olen huomannut. Joka ilta kun istuu yksin kotona, niin sitä huomaa, miten tärkeää on jos olisi ystäviä. Vanhat kaverit unohtavat ja yhteyttä otetaan koko ajan harvemmin, koska välimatka on niin suuri, että ei ole hyötyä soitella jos ei paljoa kerran nähdäkään. Kuitenkin olen 95% ajasta helsingissä, niin se 5% on aika vähän, jos laskee päivissä. Elämää menee hukkaan koko ajan, mitä teen??? Jätänkö työn ja palaan elämän lähteille, vai jatkanko toivossa, että edes joku alkaisi ystäväkseni?? On kuitenkin vaikea hankkia tässä iässä ystäviä, työpaikalta tai mistään, koska yksinäisyyteni paistaa jo läpi, eikä kukuaan halua olla ystävä yksinäisen suden kanssa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
moi.toi sun viesti jotenki pysäytti aivan täysin.siinä oli kauheesti samaa mitä oon itse joutunu kokemaan elämässä ja muutoinkin.tuntu vaan että täällä ei voi kukaan olla samassa tilanteessa kun itse.ois kiva tutustua suhun..
Elämä tuppaa kulkemaan välillä melkoista vuoristorataa. Tulee aikoja, jolloin ihmisiä ei ole paljon ympärillä. Varmasti Sinäkin kohtaat vielä paljon uusia tuttavuuksia.
Sinulla on varmati Helsingissä enemmän haasteita ja tuttavuuksia tiedossa kuin maalla. Kannattaa mennä mukaan erilaisiin toimintoihin. Vaikka alussa ei tapahtuisikaan mitään erityistä, niin yhtäkkiä huomaatkin, että sinulla on taas ihmisiä. Ei niitä tuttavuuksiakaan tarvitsee liikaa olla, muutama hyvä riittää.
Veikkaan, että elämänkumppanin löytäminen vaikuttaa jo merkittävistä mielentilaan. Kyllä sä selviit...
Elämäni täällä helsingissä on samanlaista kuin tuolla joka ensiksi kirjoitti.
Teen töitä elääkseni, nykyään.
Ennen kun muutin, se oli toisinpäin. Oli kaikki; sukulaiset, ystävät, tuttavat jne jne.. Oli aina joku jota halata kun päivä meni päin p:tä, oli aina joku jolle jutella kuulumisista tai kysyä neuvoa.
Itse lähdin matkaan ainoastaan työnperässä. Uhmakkaasti jätin kaiken muun taakseni. Tiesin missä asun, missä olen töissä. Se riitti minulle infoksi koko helsingistä.
Olen sosiaalinen tyttö, ajattelin että toki saan helposti ja nopeasti ystäviä täältä.
Vaan kuinka kävi? päälle pari vuotta asustellut ja tuloksena pari hyvän päivän tuttua. Mutta joka pv toivon että löytäsin sen sydän ystävän, jolle kertoa ihan kaikki.
Niinkuin sinä sanoi "elämä muuttu"-kirjoittaja että HAASTEITA täällä riittä.
En voisi enää kuvitellakkaan palaavani takaisin, koska ajat on muuttuneet niin paljon, ettei minulla ole siellä enää mitään. Siis vaikka sukulaisia ja ystäviä onkin.. suhteet heihinkin ovat muuttuneet, kestäisi taas aikansa saada ne toimimaan entiseen tapaan.
Olen ottanut tämän haasteena ja aina ajattelen että jos olen kestänyt täähän asti, kestän varmasti viellä vähän aikaa. Päivä kerrallaan, koskaan ei voi tietää kehen törmää. ¨
Iloista kesää!
Aitona pk-seutulaisena en itse panisi pahakseni jos kaikki maaltamuuttajat lähtisivät täältä sinne mistä ovat tulleetkin. Olen itsekin saanut tarpeekseni koko paikasta ja ehkä muutan itse johonkin pienempään kaupunkiin satojen kilometrien päähän. Täällä on liikaa ilmansaasteita, välinpitämättömiä ihmisiä sekä korkeat asumiskustannukset. Sanon jokin päivä vielä ei kiitos koko paskalle!
Ei siellä maallakaan enää mitään ole. Itse olen hyvinkin samassa tilanteessa, tein periaatepäätöksen ja muutin taikaisin "elämän lähteille". Totuus oli tietenkin karu - Kavereilla on tietenkin jo oma elämä, enkä enää kuulu heidän pirtaansa millään tavalla. Tuntuu turhauttavalta istua illat pitkä kotona ja pohtia, että mikä meni väärin. Tuskin mikään.
Life sucks and then you die sanoi Wallu Walpio. Ei itseään pääse karkuun kotipaikkakunnalla eikä töiden perässä muualla.
Ei muuten wallu sanonu tota,vaan OZZY.Siltä se on ton sloganin pölliny.Paska jätkä muutenkin toi walluÄITIwalpio.Feikki.
miten mikään avioliitto voi olla niin heiveröinen, että se kaatuu eri paikkakunnalle muuttamiseen!? Enkä myöskään ymmärrä sitä, miksei kukaan aikaisempi tämän ketjun kirjoittaja kommentoinut avioliittoasi millään tavoin. No nyt minä olen sitten ensimmäinen.. Sanoisin vain sen, että yleensä naimisiin mennään siitä syystä, että rakastetaan sydämensä kyllyydestä sitä toista! Ja hänen kanssaan mennään vaikka maailmaan ääriin. Outo vaimo...
MAAILMAN ÄÄRIIN.
Eikö tuo kerro millaisia suomalaisnaiset ovat jo aivan riittävästi, avioliittoon ne menevät kuin koirat ruokakupille. Niinpä kun ruokailu on ohi niin avioliittokin saa jäädä. Paikalla kun ei ole väliä jos toista rakastaa, paikkaa voi käyttää tekosyynä ja usein sitä käytetäänkin kuten tässä tapauksessa. Sen siitä saa kun ottaa kylän jätkien pumppaamaan naisen, olipa se sellainen lumppu henkisesti tai fyysisesti, älykäs mies valitsee älykkään naisen, tyhmä voivottelee jälkipyykillä.
Ole yksin jos sussa on miestä olemaan yksin ja ota vasta sitten nainen kun hänet kunnolliseksi havaitset. Vapaana tosin on suurin osa persettään eri kundeille jatkuvasti jakavia moraalittomia tapauksia, miespuolisiakin kavereita heillä on ja seksikokemuksia heidänkin kanssaan. Että koita löytää se neula heinäsuovasta. Oma asiasi jos valitset lumpun, kärsi seuraukset ja ota opiksi, muuta et voi. Kuitenkin pahoitteluni ja kannustava tukeni sulle yksinäinen susi. Olen kokenut saman ja lopulta tajunnut nuo asiat ja sisäistänyt ne, on vaikeaa itsenäisesti tajuta mistä kaikki paska parisuhteessa johtuu. Se on se minkä pohjalle rakentaa, pitää olla vankka pohja ettei se petä, epäpätevä rakkaudentalon rakentamispaikka antaa ajan kanssa myöten kun alusta jonka varaan rakennat (kumppanisi) on monen eri miehen nakittama tapaus.
..siitä mitä tapahtuu kun havittelee jotain mitäliemateriaa ja onni onkin vieressä. Tai sun tapauksessa oli.
Kun ihminen esittää kysymyksen, hän tietää itse jo vastauksen.
Muutenhan ei tarvitsisi miettiä ja kysellä...
Sulla sentään on hyväpalkkainen duuni! Itteäs saat syyttää jos et saa uusia ihmissuhteita aikaseksi. Tässä maassa on myös työttömiä, joilla ei ole kunnon toimeentuloa ja työpaikkaa, jonka avulla voisi luoda ihmissuhteita. Ajattele heitä ennen kuin tällaisen itkuvirren tänne väsäät.
On se kumma kun nykyään ei ihmisille mikään kelpaa. Raivostuttaa tuollainen. AAAAARRRGHHHH!
jos sinulla kerran on hyvä työpaikka niin älä ihmeessä siitä luovu ystäviä kyllä löydät ajan kanssa. Itelläni ei ole edes työtä saati kavereita ja koko elämäni olen yksin elänyt tosin nuorena pelasin merihaan "loisto" kentällä fudista muiden kanssa, koska olin aika hyvä niin otettiin mukaan. Kun ei autokuskille löydy edes täältä töitä vaikka 13 vuotta kortti ollut masentaa niin perkeleesti plus tää joka helvetin kevät ja koko kesän kauhea heinä nuha joka vie vedon pois. Jatka vaan töissäsi huomaat varmaan miten hyvin sulla menee ja ottaahan moni nainen hyvin toimeen tulevan miehen. Pyydä rohkeesti ulos vaikka kyllä se siitä, jatkoja sulle.
Hei.
Todella avoimesti ja totuudenmukaisesti kerrottu.
Täältä puuttuu se rakkaus, joka on päivittäistä maalla..on vaan suorittavia ihmisiä ympärillä, ei eläviä sisältäpäin. Ja nämäkkin ovat pelokkaita. Pelokkaita siksi, etteivät tunne rakkautta ja yhteyttä toisiinsa.Ovat vain olemassa.Et kuule kadulla hyvää huomenta, näet vain lasittuneet silmät,jotka tuijottavat jonnekkin kauas, jotta ei tarvitse kohdata toista ihmistä, ja osoittaa tälle rakkautta. Tässä rakkaudettomuudessa viihtyvät ja kasvavat myös huumeiden käyttäjät ja alkoholistit, koska heillä ei ole kotia, turvaa, ei sitä läheistä, jolle voit sanoa hei.On vaan kilpailua, kujajuoksua tuntemattoman, joka ei johda mihinkään, ei edes sanomaan hymyillen hei. Olenko minä kohta yksi heistä, kadotanko oman sisimpäni, koska en pääse sitä näyttämään ja siinä kasvamaan, en sanoman hei. koska meitä ei kohta ole, on vaan ne lasittuneet silmät, jotka kävelevät vastaan kohtaamatta, olenko kohta yksi niistä, joka ei ymmärrä rakkautta ja sanoa hei.
Nimetön panee kyllä miettimään. Tekstissähän elää minä itse. Surullista mutta totta. Pitäisi varmaan tehdä asialle jotain.
Vain yksi elämä.
Hyvä Tomppa!
ja usein pitävät matkaa tekosyynä..ettei tarvi pitää yhteyttä edes puhelimitse.on se tressaavaa toi ihmisten haluttomuus/jaksamattomuus.
olisi mukava tutustua sinuun,tunnen lähes samoin mitä kirjoitit,ja ns.hesa ystävilläni vähän aikaa,minulla olisi liikaakin.olen täysin ennakkoluuloton ja avoin ihminen 26v juuri täyttänyt naisihminen.seurustelen vakavasti,ei lapsia.asun helsingin kaupunkialueella.
osoite [email protected].