oon 25-vuotias nainen. koko ikäni oon ollut ujo ja hiljainen, sulkeutunut, sisäänpäinkääntynyt jne. Olin ala-asteella lievästi koulukiusattu, sieltä johtaa juurensa huono itsetunto ja nyt aikuisiällä ajoittaiset masennustilat.
mua jännittää uudet ihmiset ja tilanteet. eikä välttämättä edes uudet ihmiset, jännitän ja pelkään jopa sukulaisiani. se on jonkinlaista sosiaalista jännittämistä. Mulla ei oo aavistustakaan millainen ihminen olisin ilman tätä jännittämistä, oman itsensä jatkuvaa tarkkailua jne. Sosiaalisissa tilanteissa helposti pettyy itseensä, huomaa jälleen epäonnistuneensa. ei taaskaan saanut suutaan auki ja jos sai, sieltä tuli jotain helvetin typerää...Jatkuvasti miettii mitä muut ajattelee susta ja ne varmasti pitää mua ihan tyhmänä...
monet on sanoneet, että kyllä tollainen jännittäminen ja ujous katoaa iän myötä. mutta tässähän ollaan jo 25-vuotiaita aikuisia, jännittäminen tuntuu vaan pahenevan. Tai aina kun luulee päässeensä siitä jotenkin yli, niin sitten palataan taas lähtökuoppiin. Tuntuu, ettei oikein ole löytänyt itseään eikä tiedä kuka on. sitä jotenkin HÄPEÄÄ itseään niin helvetisti, kun ei ole rohkeutta olla sellainen kuin ja paskat välittää mitä muut on musta mieltä. Liika kiltteys ja miellyttämisenhalu! Maailma kaatuu ja päivä pilalla, jos huomaa että joku esim. työpaikalla ei pidäkään minusta! Silloin en ole itseni mielestä minkään arvoinen!
Uskomatonta, että aikuisella ihmisellä voi olla näin surkea itsetunto!
Ja sitten vielä kun pitäis tutustua uusiin ihmisiin, niin kuin esimerkiksi poikaystävän sukulaisiin. Haluaisi tehdä hyvän vaikutuksen, mutta sitä huomaa istuvansa vaan tuppisuuna...Kun sitäkään ei osaa hyväksyä itse että on ujo ja hiljainen, niin pettyy itseensä. Enkä haluaisi että poikaystäväni joutuu häpeämään minua..
Kyllä haluaisin päästä eroon jännittämisestä, mutta kuitenkin sitä ajattelee, että se on niin iso osa mun persoonaa, että ilman sitä en olisi mitään...
mua jännittää uudet ihmiset ja tilanteet. eikä välttämättä edes uudet ihmiset, jännitän ja pelkään jopa sukulaisiani. se on jonkinlaista sosiaalista jännittämistä. Mulla ei oo aavistustakaan millainen ihminen olisin ilman tätä jännittämistä, oman itsensä jatkuvaa tarkkailua jne. Sosiaalisissa tilanteissa helposti pettyy itseensä, huomaa jälleen epäonnistuneensa. ei taaskaan saanut suutaan auki ja jos sai, sieltä tuli jotain helvetin typerää...Jatkuvasti miettii mitä muut ajattelee susta ja ne varmasti pitää mua ihan tyhmänä...
monet on sanoneet, että kyllä tollainen jännittäminen ja ujous katoaa iän myötä. mutta tässähän ollaan jo 25-vuotiaita aikuisia, jännittäminen tuntuu vaan pahenevan. Tai aina kun luulee päässeensä siitä jotenkin yli, niin sitten palataan taas lähtökuoppiin. Tuntuu, ettei oikein ole löytänyt itseään eikä tiedä kuka on. sitä jotenkin HÄPEÄÄ itseään niin helvetisti, kun ei ole rohkeutta olla sellainen kuin ja paskat välittää mitä muut on musta mieltä. Liika kiltteys ja miellyttämisenhalu! Maailma kaatuu ja päivä pilalla, jos huomaa että joku esim. työpaikalla ei pidäkään minusta! Silloin en ole itseni mielestä minkään arvoinen!
Uskomatonta, että aikuisella ihmisellä voi olla näin surkea itsetunto!
Ja sitten vielä kun pitäis tutustua uusiin ihmisiin, niin kuin esimerkiksi poikaystävän sukulaisiin. Haluaisi tehdä hyvän vaikutuksen, mutta sitä huomaa istuvansa vaan tuppisuuna...Kun sitäkään ei osaa hyväksyä itse että on ujo ja hiljainen, niin pettyy itseensä. Enkä haluaisi että poikaystäväni joutuu häpeämään minua..
Kyllä haluaisin päästä eroon jännittämisestä, mutta kuitenkin sitä ajattelee, että se on niin iso osa mun persoonaa, että ilman sitä en olisi mitään...
Vastaukset 7
Vanhimmat
noloisiin tilanteisiin. Minulle kävi vahingossa niin ja olen pääsemässä hieman ujoudestani pois.
huomattavan syvällinen ohje, vaikkei sitä ehkä yleisesti ymmärretä. Siedätyshoito, että huomaa siltikin selviävänsä. V.Franklin logoterapian idea taisi olla että esim. punastuja yrittää punastua punaisemmaksi kuin koskaan, vapisija vapista, panikoija panikoida - asia tulee näin ovelasti tietoisen piiriin ja sitä myöten saattaa jopa ratketa itsekseen. Tai itseäkin alkaa peräti naurattaa, mikään ei voisi olla parempaa lääkettä, suhteuttaja.
Ujous ja tyhmyys eivät suinkaan kulje käsi kädessä! Itse olen aina ollut se joukon äänekkäin ja nauttinut huomiosta, mutta olen juuri sen takia monesti toivonut, että osaisin välillä pitää suuni kiinni enkä olla aina ensimmäisenä sanomassa asiasta kuin asiasta. Esimerkiksi Teatterikoulu järjestää silloin tällöin kivoja kursseja, joilla pääsee "mokailemaan" joukossa. Sellaisilla kursseilla ei naureta toisille - paitsi ehkä hyväntahtoisesti, mutta silloinkin kaikille riippumatta siitä onko kurssilainen tottunut esiintymään tai ei. Sellainen siedätyshoito voisi sinullekin toimia.
epäonnistua. Koskaan ei voi onnistua, jos ei anna itselleen mahdollisuutta epäonnistua. Eikä se onnistuminen sitä paitsi loppujen lopuksi mitään niin tärkeää ole!
MUISTA: jos joku pitää sua tyhmänä, se on hänen häpeänsä. Et ole tyhmä, tiedät sen itsekin. Ainoastaan pelkäät, että antaisit itsestäsi sellaisen vaikutelman.. harhaluulon! Muista, mitä sanot itsellesi. Sanot nimittäin näin: "pelkään, että annan sellaisen harhaluulon itsestäni, että olisin tyhmä". -> mitä sitten, vaikka joku erehtyisi jonkun ihmisen suhteen? Olisiko sillä erehtyjällä, yhden ainutkertaisen tilanteen perusteella tuomitsevalla, jotenkin hirveästi älyä sitten itsellä? Tuskinpa. Ja sinä kuitenkin jännittäisit sellaista ihmistä?
Eivät kaikki ihmiset ole tuollaisia ensivaikutelman lukkoonlyöjiä. Kyllä moni ymmärtää, että hupsut sanavalinnat saattavat johtua vireystilasta, huumorintajusta tai sitten olla puhdasta sattumaa (jokainen väistämättä välillä epäonnistuu puhuessaan!).
Ei sun tarvitse huolestua moisesta... Puhu niinkuin puhut. Puhut sitä paitsi luultavasti muiden mielestä ihan fiksusti, vaikka muuta itse luulisit! :)
...kuulostaa ihan kuin olisin itse sen kirjoittanut, joka ainoa sana.
Olen sua pari vuotta nuorempi, ja jokin aika sitten hankkiuduin psykiatrille kun en enää vaan jaksanut olla sitä mikä olen...Haluaisin niin olla jotain muuta kuin mitä oikeasti olen, tuntuu että kaikki on vaikeaa kun jännittää joka tilannetta ja suoraan sanottuna pelkää ihmisiä, omia sukulaisia, vieraita ihmisiä, ja etenkin poikaystävän läheisiä... Tuntuu ikävältä kun ihmiset saavat heti minusta vääriä käsityksiä, enkä edes pysty korjaamaan niitä. Kuvittelevat että luulen olevani jotenkin heidän yläpuolellaan kun en viitsi edes puhua heille...tai luulevat että olen vihainen..vaikka oikeasti vaan jännitän niin hirveästi etten pysty sanomaan mitään ja jos sanon jotain vihaan itseäni ja mietin kuinka typerältä kuulostinkaan. Haluaisin olla sellainen ihminen jonka poikaystävä voi ylpeänä viedä vanhempiensa ja kavereidensa luo, ja jota omien vanhempien ei tarvitsisi hävetä. Tuntuu kuin olisi epänormaali ja riittämätön, ja sitä miettii että poikaystävä ansaitsee parempaa, että pitäisi jättää se jotta hän löytäisi "kunnollisen" tyttöystävän...Vaikka toisaalta mielestäni olen kuitenkin hauska ja ihana tyttö kahden kesken ja poikaystäväni ovat kovasti ihmetelleet miksi olen niin hiljaa muiden kanssa kun heidän kanssaan olen niin mukava ihminen...
Siis hakeuduin psykiatrille sitä monta vuotta harkittuani, ja he siellä päättivät muutaman käyntikerran jälkeen että tarvitsen pitkäaikaista terapiaa. Nyt syön masennuslääkkeitä ja lääkkeitä jännitykseen, ja jossain vaiheessa pitäisi aloittaa kelan korvaama psykoterapia.
Tuntuu niin vaikealta kun ei toisaalta jaksaisi mitään, haluaisi vaan jatkaa niin kuin ennenkin, mutta toisaalta tietää että ei tästä elämästä mitään tule jos en ota apua vastaan..
Ja pahinta on kun tuntee syyllisyyttä kaikesta tästä, tunnen syyllisyyttä siitä kun olen tällainen vaikka maailmassa miljoonat ihmiset taistelevat henkensä puolesta...Itselläni on kaikki perusasiat kunnossa, ja silti jaksan valittaa ja kuluttaa yhteiskunnan rahoja.
On vaan niin väsynyt olo kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan..
Minullakin aivan samankaltaisia ongelmia. Ovat jatkuneet koko elämäni..Olen käynyt psykologeilla ja jopa yrittänyt hypnoosia, mutta mikään ei tunnu auttavan huonoon itseluottamukseen ja sitä kautta uskaltamattomuuteeni jutella ihmisten kanssa. Tuntuu vain, että ongelmat pahenevat koko ajan ja olen eristäytymässä enemmän ja enemmän kotini seinien sisäpuolelle. Kuitenin minäkin mielestäni olen mukava ja kiva ihminen poikaystäväni seurassa...mutta heti vähänkään vieraampien kanssa sanat menevät solmuun ja katseeni muuttuu vältteleväksi..Nyt on uusi psykologiaika varattuna...ehkäpä siitä löytyisi hiukan edes apua...
Olipa kuin suoraan minun kynästäni. Olen saman ikäinenkin ja usein mietin, että mitä vanhemmaksi tulee sitä nolompi ongelma tämä ujous on.
Onko tässä iässä vain ajateltava, että tämä on minun persoonallisuuteni (kiusallisen näkyvä) ikävä puoli ja toisilla se on jotain muuta. Vai onko tärkeää lähteä terapiaan tms. ja voiko tästä ongelmasta "parantua"?