Olen nelikymppinen nainen, eronnut yksinhuoltaja ja elämän pyörteissä tainnut menettää kaikki läheiset ystäväni. Muuten vielä voi onnistua hautaamaan synkät ajatukset johonkin taka-alalle, mutta yksinäiset viikonloput lasten ollessa isällään ovat hirveitä. Yksin ei viitsi baariinkaan mennä, puhelin pysyy vaiti ja minä sohvan nurkassa itkemässä.
Luovuttaisin, mutta lasten takia en voi sitäkään tehdä. Joku voi sanoa, että hanki harrastuksia, mutta pienessä kaupungissa ei ole hirveästi vaihtoehtoja, etenkään viikonlopuiksi.
Joskus vielä haaveilin uudesta parisuhteesta, mutta senkin elämä opetti, että vain kauniilla ja hoikilla on oikeus onneen.
Jotenkin on vain yritettävä selviytyä päivästä toiseen vaikka elämä tuntuukin väkisin rämpimiselle.
Luovuttaisin, mutta lasten takia en voi sitäkään tehdä. Joku voi sanoa, että hanki harrastuksia, mutta pienessä kaupungissa ei ole hirveästi vaihtoehtoja, etenkään viikonlopuiksi.
Joskus vielä haaveilin uudesta parisuhteesta, mutta senkin elämä opetti, että vain kauniilla ja hoikilla on oikeus onneen.
Jotenkin on vain yritettävä selviytyä päivästä toiseen vaikka elämä tuntuukin väkisin rämpimiselle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
se kuule ole ohi viellä tossa iässä vaikka joskus elämä tuntuu kurjalta on sitä paljon viellä nähtävää täällä,itsekkin eronnut ja yksin olo tuntuu joskus kurjalta ja uutta suhdetta ei oikein uskalla aloittaa,mutta pitää vaan etsiä niitä valoisia asioita vaikka kuinka kurjalta elämä tuntuisi :=)
Olen samaa mieltä kuin tuo toinen kirjoittaja: ei elämäsi vielä ohi ole. Asut siis pienellä paikkakunnalla? Eikö siellä siis ole mitään harrastusmahdollisuuksia, joissa voisit tavata ihmisiä? Elokuvateatteria? Entä jos ottaisit yhteyttä entisiin tuttuihisi? Kirjoitat, että puhelimesi pysyy vaiti. Niin se pysyy vast´edeskin, jollet itse ota kehenkään yhteyttä. Tuttusi ovat tottuneet siihen, ettei sinusta kuulu mitään. Kokeilepa soittaa jollekin.