Seikka, mikä ärsyttää minua suuresti Asperger-diagnosoituna (olen nyt 40-vuotias) on se, että väitetään/luullaan, että Asperger-ihminen ei koe empatiaa toisia kohtaan.
Olen aina ollut äärimmäisen herkkä. Päivä on jotakuinkin pilalla, kun lehdessä tai tv:ssä kerrotaan julmista asioista (murhat, väkivallanteot), joita maailmalla tapahtuu, etenkin kun ne kohdistuvat lapsiin ja eläimiin.
Koko ikäni minua on "syytetty" siitä, että koen LIIAN tunnepitoisesti asiat ja elämänohjeina olenkin saanut tuttaviltani ja läheisiltä ihmisiltä, että "älä ota kaikkea niin vakavasti".
Aiemmin tuossa keskusteluketjussa oli puhetta elokuvista. Itken jopa elokuvia katsellessani - niin ilosta kuin surustakin.
Miten niin olemme tunteettomia ihmisiä? Lopetin lihansyönnin siinä vaiheessa kun tajusin, että syön jotakin mikä on joskus elänyt (4-vuotiaana).
Tunneskaalani on suorastaan maanis-depressiivinen (tätä diagnoosia minulla ei ole, mutta mielestäni minulla on hyvin voimakkaita maanis-depressiivisiä piirteitä)
Olen usein miettinytkin, että ympäristö kenties näkee/kokee minut erilaisena kuin mitä itse tunnen. Ehkä tuo "empatiakyvyttämyys" sitten ilmenee minulla siinä, että suuttuessani saatan laukoa vaikka minkälaisia herjauksia toiselle ihmiselle - joskin pienellä viiveellä. Mutta niistäkin purkauksista on yleensä aina lopputuloksena moraalinen krapula. Väkivaltainen en fyysisesti ole koskaan ollut (en edes pysty tappamaan hyttystä).
Olen aina ollut äärimmäisen herkkä. Päivä on jotakuinkin pilalla, kun lehdessä tai tv:ssä kerrotaan julmista asioista (murhat, väkivallanteot), joita maailmalla tapahtuu, etenkin kun ne kohdistuvat lapsiin ja eläimiin.
Koko ikäni minua on "syytetty" siitä, että koen LIIAN tunnepitoisesti asiat ja elämänohjeina olenkin saanut tuttaviltani ja läheisiltä ihmisiltä, että "älä ota kaikkea niin vakavasti".
Aiemmin tuossa keskusteluketjussa oli puhetta elokuvista. Itken jopa elokuvia katsellessani - niin ilosta kuin surustakin.
Miten niin olemme tunteettomia ihmisiä? Lopetin lihansyönnin siinä vaiheessa kun tajusin, että syön jotakin mikä on joskus elänyt (4-vuotiaana).
Tunneskaalani on suorastaan maanis-depressiivinen (tätä diagnoosia minulla ei ole, mutta mielestäni minulla on hyvin voimakkaita maanis-depressiivisiä piirteitä)
Olen usein miettinytkin, että ympäristö kenties näkee/kokee minut erilaisena kuin mitä itse tunnen. Ehkä tuo "empatiakyvyttämyys" sitten ilmenee minulla siinä, että suuttuessani saatan laukoa vaikka minkälaisia herjauksia toiselle ihmiselle - joskin pienellä viiveellä. Mutta niistäkin purkauksista on yleensä aina lopputuloksena moraalinen krapula. Väkivaltainen en fyysisesti ole koskaan ollut (en edes pysty tappamaan hyttystä).
Vastaukset 22
Vanhimmat
pyritään tekemään asseista stereotypioita. Olen itsekin ihmetellyt, miten usein puhutaan että assi on empatiakyvytön. Itselläni on AS-piirteitä, mutta tyttärellä on diagnoosi ja suvussa on mitä ilmeisemmin useita assejeja, mutta ilman diagnoosia. Osa pärjännyt hyvin, osa huonosti. Mutta empaattisuutta löytyy enemmän kuin yleensä oletetaan asseilla olevan.
Tytär on äärimmäisen herkkä assi, jopa yliempaattinen ja tuntee myötätuntoa liikaakin kaikkea ja kaikkia kohtaan, joilla menee huonosti tai eivät kykene puolustamaan itseään.
Itse olen samanlainen. En kestä mm katsoa tiettyjä elokuvia tai ohjelmia, koska kärsimykset ovat liikaa. Silti olen nähnyt kärsimystä työssäni(sh), mutta miellän sen eri tavalla, koska se kuuluu työhön.
Aivan kuten sinäkin kerrot, ahdistun päivän karmeista uutisista, samoin tekee tytär.
Kyllä asiantuntijat tietävät, että asseissa on herkkiä ja empaattisia. Eli on niin, että empaattisuus on yleensä jompaa kumpaa ääripäätä, mutta täytyy olla ns normaalia empatiaakin.
Aivan kuin assien muutkin ominaisuudet ovat hyvin yksilöllisiä.
eivät välttämättä paljasta heidän tunteitaan. Heillä voi olla kuin kivestä veistetyt kasvot. He eivät myöskään välttämättä osaa lukea muiden ihmisten kasvonilmeitä. Lisäksi heidän voi olla vaikea esim itkeä. Sen tähden muut ihmiset erehtyvät usein luulemaan heitä tunteettomiksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, koska useimmat assit ovat herkkiä ja syvästi tuntevia ihmisiä, jotka kärsivät yliherkistä aisteistaan ja kyvyttömyydestään ilmaista tunteitaan.
Minä itkeä pillitän varmaan joka päivä, milloin mistäkin syystä. AIna ei välttämättä johdu masennuksesta vaan ihan siitä, että pinna palaa nopeasti ja purskahtelen itkuun (esim. äskettäin kun tilasin Hobby Hallista hyllykön, jonka kokoaminen oli tuskan takana - tuli kyllä valmiiksi!)
Mimiikasta minulle on sanottu hyvin usein, että se on minimaalista ja siis nimenomaan kasvojen ilmeistä, mutta muuten huidon käsilläni puhuessani ja puheeni on erittäin intensiivistä kaikkine intonaatioineen. Mimiikkani saattaa olla, siis korostan sanaa SAATTAA olla heikkoa siksi, että sairastuin kasvohalvaukseen (toispuolinen) kymmenisen vuotta sitten ja se ei ole täysin parantunut.
Mutta tiedänpä "terveiden" joukossa (tai sanotaanko "ei-diagnosoitujen" joukossa) henkilöitä, joilla on todella jähmeät kasvonliikkeet ja jotka ovat muutenkin motoorisesti kömplelöitä, mitä itse en ole; olin nuorena piirikuntatasolla huippuja 100 metrin juoksussa, aitajuoksussa sekä korkeushypyssä.
Minun suvussani on 2 "puhdasoppista" aspergeria. Eivät he koskaan kykenisi kuvailemaan tuntojaan niin kuin sinä tässä kuvailet, älykkyydestä ja omien alojensa neroudesta huolimatta on heidän sanavarastonsa tunteita ynnä muita ei-konkreettisia asioita kuvattaessa hyvin köyhää. Omista mielenkiinnon kohteistaan jaksavat sen sijaan esittää teoreettisia ja ammattisanastoa pursuilevia luentojaan vaikka miten pitkään (luennoivat vaikka kuulijakuntaa ei voisi vähempää kiinnostaa heidän aloihinsa tutustuminen/niistä kuuleminen). Ovat erittäin "töksöjä"; huomauttelevat yhteisruokailuissa ruoan rakenteen "vioista" ja mauista ( = ruoka on "löysää" tai "raakaa" tai "liian kuumaa" tai....). Eivät ole lainkaan kiinnostuneita muiden mielenkiinnon kohteista tai kuuntelemaan muita empaattisesti. Ovat "minäminäminä"-tyyppejä. Eivät ymmärrä sosiaalisista etiketeistä ja kirjoittamattomista käyttäytymissäännöistä yhtään mitään. Eivät tiedä kuinka kulloinkin pukeutua, ovat rutiiniensa orjia, yrittävät pakottaa lähimpänsäkin näihin rutiineihin ja elämäntapoihinsa jatkuvalla saarnaamisellaan/luennoimisellaan. Puhuvat kirjakieltä huolellisesti artikuloiden, eivät ymmärrä kuvaannoillisia ilmaisuja vaan ottavat ne kirjaimellisesti. Vitsit eivät uppoa mutta kertovat omia "vitsejään" joissa ei ole mitään vitsikästä. Tällaisia ovat myös muut tapaamani aspergerit.
Minulla diagnoosiin riittävät syyt ovat olleet:
a) kapea-alaiset harrastukset
b) ongelmat sosiaalisissa vuorovaikutus-suhteissa
(lue: käytöstapojen puute, on se vaan hieno juttu, että tämäkin piirre voidaan ilmaista edellä mainitulla tavalla hienovaraisesti).
Huumorintajuttomuudesta minua tosin EI koskaan ole syytetty.
Kuvaamissasi ihmistyypeissä löydän paljon itseäni. Etenkin tuo, että keskityn "luennoimaan" asiasta, josta itse olen hirveän kiinnostunut, enkä välttämättä aina huomaa, ovatko muut innoissaan. Tai en ehkä välitä.
Ja mitä kirjakieleen tulee, käytän sitä ainoastaan virallisissa yhteyksissä; en puhekielessä enkä esimerkiksi näissä nettikirjoitelmissani.
Ja näitä kapea-alaisia mielenkiinnonkohteita on minulla valtava määrä. Minua onkin luonnehdittu nippelitietouden mestariksi.
"Töksö" saatan olla sikäli, että olen varsin suorasukainen.
asioita kuvaat kertomalla sukusi puhdaspiirteisistä asseista. Minun tytär on todellinen suorasuu, oman tien kulkija, pukeutuu välittämättä mitä muut ajattelevat ja onko se sopivaa. Hänellä on ollut elämän aikana vaihtelevia mielenkiinnon kohteita ja niiden perässä tekisi mitä vaan ja menisi minne vaan.
Kuitenkin herkkyyttä ja empatiaa löytyy paljon, samoin erinomaista verbaalista lahjakkuutta, joka tulee ilmi puheessa ja erityisesti kirjoittamisessa. Aineet ovat kiitettäviä. Puhe oli muodollista, kirjakielimaista jo ennen kuin tiedettiin tai osattiin hakea erilaisuuden syytä. Puheterapeutti totesi, että puheessa ei ole mitään vikaa ja että lapsella on persoonallinen tapa tuottaa puhetta.
Tytär muistaa huonosti kasvoja ja siten ei tunne tapaamiaan henkilöitä ennen kuin useiden tapaamisten jälkeen. Välillä on hyvin "minäminä"-tyyppiä. Sanoo taatusti sanottavansa välittämättä missä on. Huomauttaa ulkonäöstä ym. Huumorintaju on omalainen, mutta joskus osuu ymmärtämään yleistä huumoria ja kaveripiirissä tuntuu yhteistä huumoriakin löytyvän.
tunteettomia!
Lisäystä "listaan":
Näillä kahdella sukulaisellani on vain yksi mielenkiinnon kohde kerrallaan. Toinen on teini-ikäinen, hänen intohimoinen kiinnostuksen kohteensa (ensimmäinen, alkoi 3-vuotiaana) vaikeutti elämää(mme) hyvin paljon ja etenkin aivan hänen lähimpiensä elämää. Tämä assi oppi lukemaan ja kirjoittamaan hyvin varhain 3-vuotiaana. Päivähoidossa olemisesta ja kyläilyistä ei tullut mitään. Lasta ei saanut kukaan eikä mikään motivoitumaan tekemään yhteisiä juttuja, leikkimään yhteisleikkejä, pelaamaan pelejä. Hän luennoi leikkikentillä ja hoidossa (kun sitä yritettiin) mielenkiinnon kohteestaan haluttomalle kuulijakunnalle ja raivostui kun ei kyennyt tajuamaan ettei muita kiinnostanut. Sitten raivostuttuaan viskoi mm. esineitä muita päin. Hän luki vain mielenkiinnon kohdettaan käsittelevää kirjallisuutta ja aiheessa pitäytyviä lehtiä. Hän luki näitä kotona kävellen lehtensä tai kirjansa kanssa perheenjäsentensä perässä sopimattoman suureen ääneen mieliaiheestaan lukien. Suuttui jos kerta kaikkiaan ei ollut luennoimiseen sovelias hetki (jos haluton kuulija puhui esim. puhelimessa toisen kanssa). Hän ei leikkinyt vaan keräili kiinnostuksen kohdettaan esittäviä kuvia, pienoismalleja jne. Hän nukkui pienoismallien kanssa ja puhui niille huolellisesti artikuloiden - niistä itsestään tietty. Häntä ei saanut ulkoilemaan muualle kuin missä oli mahdollisuus tutkiskella näitä mielenkiinnon kohteita tai edes bongata niitä "livenä". Hän ei suostunut yhteislauluihin tai -loruihin: hän lauloi (tai huusi) vain itse sepittämiään lauluja, jotka olivat täysin älyttömiä ja käsittelivät tätä hänen mielenkiintonsa kohdetta.
Toisella assilla (aikuinen) on myös vain yksi mielenkiinnon kohde, jota hän koettaa tunkea kaikkien sivullisten elämään, moralisoiden ankarasti mikäli nämä sivulliset eivät häntä "tottele".
Molemmat puhuvat todella kuuluvalla äänellä - eivät osaa sopeuttaa äänensä volyymia tilanteeseen. Ensin mainittu teini saattaa mm. huutaa asiansa aivan korvanjuuresta niin että kuulijan korva soi 2 päivää (näin on tapahtunut).
Ruokailu on näille molemmille asseille todella ongelmallista. Ruoan pitää olla tietynlaista, jopa tietyn hintaista toisen mielestä (!). Ruoka-aineita ei toisen mielestä saa sekoittaa keskenään (ei kastiketta perunan päälle jne.; toinen ei siedä kastikkeita ollenkaan). Ruoan rakenteen pitää olla tietynlaista yms. Kuitenkin, kun heille on suurta vaivaa nähden joskus kokattu ruokia joista he pitävät, ovat he kommentoimassa heti:"Taas minun lautasellani on tätä ruokaa. Ettekö ymmärrä etten tahdo tätä ruokaa taas tänään?";"Tämä annos on liian kuuma";"Tämä annos on liian kylmä";"Tämä on kökköä" jne. Ole siinä pillastumatta sitten - onnistuvat pilaamaan sukujuhlien ruokailutilanteet ja ravintolaillalliset aina. Arvostelemalla ruokia luennoimalla mielenkiinnon kohteistaan.
Möläyttelevät julkisilla paikoilla todella loukkaavasti, kun eivät tajua mitä saisi sanoa, mitä ei. Vanhemman assin kommentti naispuoliselle sukulaiselleen ruokakaupassa - huutaen, hyvän välimatkan päästä, suuressa ihmispaljoudessa:"KYLLÄ SINUN TÄYTYISI NYT YMMÄRTÄÄ ETTÄ OLET TURVONNUT PALJON! LAIHDUTA!". Tämä antaa hyvän kuvan kommenttien asiallisuudesta.
Kumpikin tulkitsee muiden ilmeitä ja eleitä väärin. Teini saattaa tulkita iloisen hymyn pilkaksi itseään kohtaan ja reagoi - reagoi yli (huutoa jne.). Jos teini joutuu pelikentälle, hän saattaa tulkita muiden pelaajien peliin kuuluvat normaalit liikkeet hyökkäyksiksi itseään vastaan.
Kumpikin luulee että muut ovat ajatustenlukijoita ja tietävät automaattisesti mitä he ovat kulloinkin vailla ja halukkaita tekemään, vaikka eivät olisi puhuneet halaistua sanaa.
Teinillä on lisäksi kasvojen tunnistamisen vaikeus. Hän vaatii että määrätyt ihmiset pitäisivät aina samoja vaatteita, samaa kassia jne. jotta hän voisi tunnistaa heidät (vaikka on heidän kanssaan tekemisissä viikoittainkin).
Ja noista vitseistä: normaalit kaskut ja vitsit eivät näihin asseihin uppoa. Mutta heidän omat "vitsinsä" jaksavat heitä naurattaa tuntikausiakin jopa. Teini esim. sanoo itselleen sanan "koira" (tai jonkin muun sanan) ja nauraa sitten tikahtuakseen, kunnes sanoo taas sanan "koira" ja nauraa kahta kauheammin. Jos siihen sattuu joku ihmettelemään, suuttuu teini hirveästi kun toinen ei välttämättä näekään sanassa "koira" mitään hauskaa.
Todella, todella uuvuttavaa välillä on näiden assien kanssa, koko suvulla.
kuin suoraan mun elämästä, paitsi että itse puhun harvoin ja hiljaa. Ruokailu sujuu helpommin. Söisin miellleläni riisiä ja jauhelihaa. Joskus tulee syötyä sitä viikko tolkulla.
Vaaditko myös muita syömään riisiä ja jauhelihaa? Pitääkö lihan olla ostettu määrätystä kaupasta määrättyyn hintaan? Täytyykö se tarjoilla tietystä astiasta? Täytyykö aterimet asetella tietyllä tavalla? Näin tuntemani assit. Plus että toinen kommentoi suureen ääneen jos muut ruokailijat syövät hänen mielestään "väärää ruokaa", ts. ruokia joihin hän ei kuunaan pystyisi kajoamaan. Tosi mukavaa aterioida kun toinen kailottaa:"RUOKASI OKSETTAA! YÖK MITÄ LÖLLÖÄ!";"EN VOI SYÖDÄ KUN SINÄ SYÖT TUOLLAISTA!" jne.
vaan ostan jauhelihan aina saman ketjun kauasta, mutta ei välttämättä samasta kaupasta. Hinnasta en niinkään välitä, kunhan on nautaa. Riisi pitää olla Basmatiriisia. Teen itse ruokani, joten ei sitä muut tarjoile kuin mä itse. Lautanen on tosin oltava aina sama ja samoin haarukka. Ruokaa ei saa sekoittaa eikä maustaa; muutenhan en tuntisi lihan ja riisin makua.
Assisukulaistesi vanhemmat ovat pahasti laiminlyöneet lastensa kasvattamisen. Omat vanhempani nimittäin takoivat jo peskana päähäni, ettei kaikkea saa sanoa ääneen, mitä mieleen tupsahtaa. Muutenkin olen itse ns. hiljainen as. Mulla on paremminkin vaikeuksia sanoa niitäkin asioita, joita pitäisi sanoa. Sanat vaan ei tule.
> Assisukulaistesi vanhemmat ovat pahasti
> laiminlyöneet lastensa kasvattamisen.
Niinpä...
Minun vanhempani ovat aina suhtautuneet ankarasti näihin "ominaisuuksiin", pilkkasivat avoimesti ja turvautuivat väkivaltaan jos ei muu auttanut. Olen herkkä arvostelulle ja otin kyllä opikseni!
Kyllä assitkin voivat kasvaa ja kypsyä. Toisilla vain on enemmän valmiuksia tehdä itsenäisesti työtä sen eteen kuin toisilla. Tämä saattaa kasvatuksen lisäksi olla jossain määrin yhteydessä älylliseen kapasiteettiin. Tai sitten toiset vain yrittävät enemmän kuin toiset.
Enkä nyt tarkoita että pitäisi yrittää olla normaali, vaan oppia ottamaan toiset huomioon.
Mitkä on menetelmät, jos lapsi karjuu, ei kuuntele ja käy päälle?
Kyse siitä juuri miltä tuntuu kun on ruokailtava assien kanssa. Kun he eivät syö yksin. Kommentoitko siis sinä suureen ääneen muiden lautasten sisältöjä ja muiden ruokailutyylejä ja -puheita (asiallisia) jatkuvasti lähes huutaen ruokailun aikana? Näin nämä 2 assia ja kaikki muut tuntemani, tai pikemminkin tapaamani. Kysymys ei ollut yksin syömisestä, yksin kaupassa asioimisesta tms. Yksinään tehköön jokainen valintojaan, mutta tartteeko niitä (ja harrastuksiaan, ja... ja....) olla koko ajan kailottamassa ja tuputtamassa vaikka väkisin muille (vaikka tämähän se juuri on assiutta).
kommentoi. Etkö lukenut kirjoitustani loppuun asti? Vanhempani opettivät mut käyttäytymään jo penskana. Lisäksi olen ns hiljainen as eli en en kommentoi yleensä yhtään mitään, vaan ajattelen omia juttujani, myös syödessäni muiden kanssa.
Tuo kysymys pitäisi esittää asiaan perehtyneelle.
Mutta kyllä esim. lääkitys on lapsen tulevaisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin väkivalta.
"Vanhempani opettivat..."
??
Luuletko ettei epäkohteliaita, töksäytteleviä, sopimattomissa tilanteissa huutavia, kommentoivia, rääkyviä, raivoavia, mihinkään-tyytymättömiä asseja ole yritetty "opettaa" niin vanhempien kuin terapeuttiern, opettajien ja vaikka keiden toimesta? kuules, joskus, varsinkin jos on rinnakkaisdiagnooseina vaikka AD/HD ja Tourette, eivät opit vain mene sinne assin päähän, tai jos oppiikin käyttäytymään odotetusti yhdessä paikassa ja saa myönteistä palautetta, eivät taidot siirrykään seuraavaan paikkaan, esim. koulusta kotiin, terapeutilta kouluun, kotoa tuttuun kyläpaikkaan jne. Luulisi myönteisen palautteen ja kehujen antavan assille motivaatiota, mutta kun ei niin ei. Kaikkien assien taidot eivät todella automatisoidu koskemaan kaikkia paikkoja, vaan tavat on opeteltava joka paikassa "ulkoa" ja erikseen. Ja sittenkin assit, eivät lievimmät tapaukset, unohtavat mitä on sovittu juuri ennen esim. kyläpaikkaan menoa. Ensimmäinen kommentti kyläpaikan isännälle tai emännälle saattaa assin taholta olla esim.:"Sinulla on ruma paita. Et kai vaaa-aaa-aaan maksanut siitä paljon?Paljonko se maksoi? Mistä ostit? Missä myydään noin rumia paitoja!?". Ja sitten assi saattaa reväyttää hurmaavan - tilanteeseen sopimattoman - hymyn ja lähteä vastausta odottamatta tutkimaan oma-aloitteisesti kyläpaikan huoneita tms. (mitä oli etukäteen sovittu että ei tehdä). Että se siitä "vanhempani ovat opettaneet"-linjasta. Eivät kaikki opi hyvällä tahdollakaan.
Nim. *Tällä hetkellä kurkkua myöten täynnä arkea assin kanssa*
Onneksi veljeni ei ole tuollainen..
Se tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja tietää miltä toisesta tuntuu, nähdä toinen ihminen ikäänkuin sisältä päin.
Empatiaa ei pidä sekoittaa sympatiaan eli myötätuntoon, jota tietysti kaikki ihmiset (ainakin luultavasti) tuntevat toisia ihmisiä ja eläimiä kohtaan.
Epäempaattinen ei siis tarkoita tunteetonta eikä empaattinen ihminen ole vältämättä myötätuntoinen, hän vain tietää miltä toisesta tuntuu. (Usein kuitenkin se henkilö, joka tietää miltä toisesta tuntuu, tuntee myös myötätuntoa tätä toista ihmistä kohtaan.) Onko monimutkaista?
Maailmassa ei ole yhtään ihmistä joka kykenisi menemään toisen ihmisen asemaan. Jokainen kokemus on erilainen ja ihmisten kokemukset ovat aina yksityisiä.
Ihmiset sanovat usein toisilleen "kyllä minä ymmärrän miltä sinusta tunttuu", mutta ei kukaan voi asettua toisen nahkoihin ja täysin ymmärtää miltä toisesta ihmisestä tuntuu.
Ihmisten henkilöhistoria, kokemukset, suhteet, ympäristö - kahta samanlaista ihmistä ei ole eikä myöskään kykyä empatiseerata.
Edes identtiset kaksoset eivät kykene siihen niin kuinka sitten muut.
Toinen ihminen EI KOSKAAN VOI TIETÄÄ MILTÄ TOISESTA TUNTUU! He vain kuvittelevat tietävänsä oman ajatusmaailmansa läpi.
että kykenee eläytymään toisen ihmisen osaan. Tämä kyky vaihtelee ihmisillä paljonkin.
Minulla ei ole mitään virallista diagnoosia itsestäni tukemassa sanomisiani. Mutta joskus huvittaa äärettömän paljon jos jonkun päälle kasataan oikein urakalla vaikeuksia. Näkee ihan selvästi että tämä henkilö on murtumispisteessä - ja minä nauran (itsekseni etten saa turpaani tai muuta) että katsotaanpas kuinka hän TÄSTÄ selviää! Armeijassa olin hyväntuulinen juuri tällaisen takia. Sitten kun omalle kohdalle sattuu sama, en ymmärrä kuinka muut voivat pitää sitä hauskana. Tunteet ovat kyllä voimakkaat mutta eivät tule esille kuin musiikin kautta. Sama perusilme naamalla vaikka joku kertoo esim. tyttärensä keskenmenosta. En sano ääneen mitä ajattelen koska ihmiset lähes poikkeuksetta suuttuvat. Tahdon välttää turhia konflikteja. Tuohon edelliseen olisin kai töksäyttänyt "Ei muutakun uudet pullat uuniin!" ja nauranut makeasti.
Ja muutenkin - raivostun jos joku sekoittaa perunaa kanan kanssa keittoon. Ei niin voi tehdä. Kanan kanssa keitossa on aina makaroninpätkiä. Toivon löytäväni yhden ruokalajin, jonka voin valmistaa helposti, syödä vain sitä enkä mitään muuta, ja silti saada siitä kaiken ravinnon mitä tarvitsen.
Muutoin olen aika hiljainen, kun ei tunnu mikään muu kiinnostavan kuin se oma juttu. Minulta puuttuu tyhjänpuhumisen "jalo" taito. Mistä sitä sosiaalista roskapuhetta oikein tulee?? Miksi sitä arvostetaan niin käsittämättömän paljon?? Miten joku moottoriturpa kykenee sanomaan kymmenellä lauseella sen, minkä sanon kahdella sanalla, vieläpä paljon tyhjentävämmin? Vai oletanko että muut lukevat ajatuksiani? Turhaudun jos joudun selittämään jotakin syvällisemmin. Ei siihen pitäisi olla tarvetta. Ainekirjoitus takkusi lukiossa kun voisi parilla lauseella selvittää koko jutun. Ja mikään ennaltamäärätyistä aiheista ei koskettanut tai kiinnostanut.
Plääh.