Meillä lapsettomuus "johtuu" miehestä, tarkemmin sanottuna hänen XXY-kromosomistostaan. Tarpeeksi paha kolaus miehelle oli jo viime syksynä, kun selvisi, ettei hänellä ole kuin pari, kolme siittiötä. Oli aikas masentunut jo sillon.. Ja nyt, kun selvisi, että hänellä on tämä yksi ylimääräinen kromosomi ja että se voi aiheuttaa tulevalle lapselle jotain häikkää.. Meillä tunnelma ei tosiaankaan ole kovin hilpeä. Viimeksi eilen otettiin yhteen, kun miehen mielestä tämä asia ei voi mua koskea tai muhun sattua, koska mähän voin koska vaan hakea jonkun, jonka kanssa tehdä lapsi. Mutta hän ei siihen pysty. Eikä siinä auta, vaikka kuinka selittäis, että yhdessähän tässä ollaan ja että mihinkään en oo menossa. Voin vain kuvitella omia ajatuksiani, jos tämä kaikki johtuisi minusta..
Miten teidän miehenne ovat suhtautuneet heistä johtuvaan lapsettomuuteen? Meille ainoa vaihtoehto on ICSI, mutta sitä ennen pitää nyt tosiaan päättää, että käytetäänkö omia vai luovutettuja siittiöitä. Ensi viikolla olemme menossa perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle, joten ehkä saamme vähän valaisua asiaan.. Mutta miten te, joille on käytetty luovutettuja sukusoluja, olette päätyneet ratkaisuun (siis olettaen että jollakulla muullakin olisi esim. sama ongelma kuin meillä)? Hölmö kysymys, mutta kysyn silti: tuntuuko lapsi luonnollisen omalta miehellekin, vaikka luovutettuja olisikin käytetty?
Järkyttävää, mitä kysymyksiä tarvitsee miettiä ennen varsinaista raskauttakaan. Mutta elämä on.
Kiitoksia teille kaikille, jotka viitsitte vastata. Ei oo helppoa, tiedän.
Taija
Miten teidän miehenne ovat suhtautuneet heistä johtuvaan lapsettomuuteen? Meille ainoa vaihtoehto on ICSI, mutta sitä ennen pitää nyt tosiaan päättää, että käytetäänkö omia vai luovutettuja siittiöitä. Ensi viikolla olemme menossa perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle, joten ehkä saamme vähän valaisua asiaan.. Mutta miten te, joille on käytetty luovutettuja sukusoluja, olette päätyneet ratkaisuun (siis olettaen että jollakulla muullakin olisi esim. sama ongelma kuin meillä)? Hölmö kysymys, mutta kysyn silti: tuntuuko lapsi luonnollisen omalta miehellekin, vaikka luovutettuja olisikin käytetty?
Järkyttävää, mitä kysymyksiä tarvitsee miettiä ennen varsinaista raskauttakaan. Mutta elämä on.
Kiitoksia teille kaikille, jotka viitsitte vastata. Ei oo helppoa, tiedän.
Taija
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihan siihen mitä haet, mutta kerron oman tilanteeni. meillä taas se johtuu minusta ja mieheni on ok. Nyt kun ei raskautta saada aikaiseksi minun munasoluillani, on edessä luovutetut solut tai sitten adoptio tai totaalinen lapsettomuus. Mutta nyt ainakin tuntuu että se lapsi ei olisi minua, jos se olisi tehty jonkun toisen solulla vaikkakin mieheni siittiöillä. Enkä haluaisi adoptiotakaan, se olisi vielä vähemmän meitä. Enkä osaa kertoa, miksi näin tunnen. Olen myös ajatellut tuota että hän voisi koska vaan lähteä ja tehdä sen lapsen jonkun muun kanssa. Yhteen on meilläkin otettu, on huudettu, puhuttu, itketty, yhdessä ja erikseen ja kaikkea siltä väliltä. Olen nyt yriottänyt ajatella että kai tähänkin joku ratkaisu tulee, kunhan aikaa kuluu. Mutta itse ainakin aina melkein tukehdun, jos hän alkaa vähääkään painostaa näillä asioilla.
Mutta luulisin että miehelle nämä ovat vielä vaikeampia juttuja. Enkä osaa kyllä antaa neuvoakaan. Puhuminen puolin ja toisin on varmaan ainoa lääke selvittää ajatuksia. Itse olen harkinnut että jos menisimme jonnekin psykologin tai vastaavan juttusille. Niitä on varmaan sekä julkisen että yksityisen puolen sairaaloissa ja juuri nimenomaan näitä asioita varten.
Ei ole helppoa, ei, mutta eteenpäin on jatkettava.
Hei,
Meillä lapsettomuus johtuu miehestä, hänellä kromosomivirhe, jonka takia siittiöiden tuotantoa ei ole ollenkaan.
Tuomio saatiin vajaa 2 vuotta sitten. Meille oli alusta asti selvää, että lähdemme yrittämään lasta luovutetuilla siittiöillä. Takana on 7 epäonnistunutta inseminaatiota ja tällä hetkellä valmistaudumme ensimmäiseen IVF-hoitoon.
Tottakai diagnoosi oli meille molemmille shokki. Mies on kerran asiaa humalassa itkenyt ja asiasta alkuaikoina puhuimme usein. Halusin olla ihan varma, että miehelleni luovutetut siittiöt on ok, eikä sitten kadu mitään, jos niillä lapsi saadaan alulle. Miehelläni on onneksi hyvin vahva itsetunto ja ei murehdi asioita, joille ei mitään voi. Hän on tämän asian ottanut paremmin kuin minä. Mulle on suurempi suru, kun hoidotkaan ei ole tuottanut tulosta. Vaikka varmasti mieskin suree epäonnistumisia, mutta ei niin selkeästi halua sitä minulle näyttää. Että edes toinen meistä pysyisi vahvana näiden hoitojen aikana.
Kun saatiin diagnoosi, käytiin pakollisella psykologin juttusilla. Se käynti oli mielestäni turha, mutta sitä ennen ei hoitoja voitu aloittaa. Eka inssi tehtiin 4 kuukautta diagnoosin jälkeen.
Aluksi surin sitä, että lapsi ei näyttäisi mieheltäni. Se oli mulle vaikein asia. Mutta nyt en edes asiaa enää mieti. Varsinkaan kun tärppiä ei ole tullut. Nyt mielessä vaan on, että jospa IVF:llä onnistuttaisiin ja saataisiin terve lapsi. Sillä miltä lapsi näyttää, ei ole merkitystä. Kasvatuksella pystyy kuitenkin vaikuttamaan luonteenpiirteisiin ja nehän on tärkeämpiä.
Tämä on ollut meidän elämämme vaikein asia. Mutta se mikä ei tapa, se vahvistaa. Näin meille ainakin on käynyt. Parisuhde on vahvistunut ja pikkuasioista ei enää riidellä. Siihen tietysti voi vaikuttaa myös sekin, etten enää syö e-pillereitä... siihen aikaan riideltiin useammin =)
Jos haluat kirjoitella asiasta lisää, laita sähköpostia tulemaan [email protected]
Anti mennä vaan luovutetuilla! Meillä mies haluaa luovutetut, koska hänellä on periytyvä sairaus. Hän on vakuuttunut siitä, että hän haluaa mieluummin terveen oman lapsen kuin vaikeasti sairaan biologisen lapsen. Lapsen parasta ajatellen. Tiedän kyllä, että ovat vaikeita asioita. Suosittelisin, että miehesi keskustelee jonkun asiaan perehtyneen psykologin kanssa asiasta. Mietitte sitten uudelleen.
Minulla on positiivinen kokemus miehestä ja hänen asenteesta luovutettuihin siittiöihin. Meillä on tilanne se että ainut mahdollisuus saada yhteistä lasta on mikroinjektiohoito. Tämä ei kuitenkin minulle ole vaihtoehto, koska se sisältää sellaisia vaiheita mitä en ole pysty henkisellä tasolla hyväksymään. Kun saatiin tuomio niin se oli minulle sama kun että en ikinä tule synnyttämään lasta. Mieheni kuitenkin yllättäen toi sitten ajatus luovuteuista siittiöistä esille. Vuoden verran on kestänyt prosessoida asiaa ja tehtiin kuukausi sitten päätös tehdä luomuinssiä luovutetuilla siittiöillä. Ei ollut helppo päättää. Minulla oli sellainen olo että riistän mieheltäni mahdollisuus omaan lapseen kun en suostu tekemään mikroinjektio. Miehelläni tietysti kova suruprosessi päällä, jonka aikana käsitteli sitä seikkaa että omilla geeneillä varustettua lasta ei tule. Kestää siis aikaa käsitellä tätä asiaa. Meille se ratkaiseva pointti tässä asiassa on että me ollaan sitä mieltä että geeneillä on loppupeleissä tosi vähän vaikutusta lapsen elämään ja sen kehitykseen. Pääasia on että lapsi saa paljon rakkautta ja hyvän, turvallisen kasvatuksen. Elikkä. Meidän tapaus on hyvä esimerkki siitä että kyllä miehet osaavat suhtautua luovutettuihin siittiöihin positiivisesti :) Antakaa vaan itsellenne aikaa pohtia asioita rauhassa ja myös tutkia faktoja asian ympärillä. Ennakkoluuloja on paljon ja monella on jostain kumman syystä negatiivinen asenne tätä hoitomuotoa kohtaan. Tsemppiä vastauksien etsimiseen.