Jatkan tähän tuota keskustelua, joka on otsikolla "Pro lihavat". Tuli mieleen, että kuinka voisi päästä sinne "pakkosyömisen" alkujuurille ihan itse, koska kaikki eivät hae/saa apua ammattiauttajilta. Omalta kohdaltani voin kertoa, että en varmaan koskaan olisi päässyt tähän saakka, missä olen tänään, jos en olisi saanut apua ammatti-ihmisiltä.
Oma tarinani menee näin: siitä on nyt kaksi vuotta, kun olin niin täynnä itseinhoa, että ajattelin että, jos en nyt lähde hakemaan apua, niin en sitten koskaan.
Ensin tilasin ajan yleislääkärille. Oli tosi ymmärtäväinen, ei ollenkaan tuomitseva, vaan auttoi neuvoillaan, miten lähdetään tätä ongelmaa hoitamaan. Kävin psykiatrilla, (käyn vieläkin pari kertaa vuodessa) ravintoterapeutilla, jolta sain hyviä neuvoja, vaikka sanoikin, että "sinulla on varmaan tietoa ravinto-opista kertynyt aikalailla" (meille kaikille painonsa kanssa kamppailevalle on sitä tietoa varmasti kertynyt valtavasti, koska tietämättömiä me emme ole näissä asioissa!).
Psykiatri kirjoitti Kelaan B-lausunnon psykoterapian tarpeesta ja sainkin myönteisen päätöksen! Terapeuttini on juuri sopiva minulle, meillä synkkasi heti. Nyt käyn jo toista vuotta Kelan tukemassa terapiassa ja myönnettävä on, että elämä "maistuu" ihan erilaiselta kuin koko aikuisikäni aikana! Olen löytänyt itsestäni uuden puolen eli luovuuden, jonka olemassa olosta olin jotenkin tietoinen, mutta en pystynyt sitä käyttämään, koska kaikki energia meni itsensä kanssa toimeen tulemiseen.
Psykiatri oli sitä mieltä, että ensin on ollut pitkäaikainen masennus ja se on johtanut syömiseen eli juuri tähän BED:hen. Olen iloinen ja kiitollinen, että minulla on käynyt onni saada apua. Käyn yksityisellä terv.asemalla ja eihän se ihan halpaa ole, mutta psykiatrilla käyntejä on vain noin kaksi kertaa vuodessa ja Kela korvaa osan terapiasta. Sitä paitsi huoltaahan ihmiset autojakin säännöllisesti. Kumpi siis on tärkeämpää, autot vai ihmiset?
Kun on kerran sen kynnyksen ylittänyt ja rohkaissut mielensä menemällä psykiatrille, ei toinen kerta ole enää vaikea. Meillä ihmisillä vain on ennakkoluuloja, että "hullu se on, kun psykiatrilla käy". Näihnän se ei ole. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kokeilkaa ammattiauttajaa, huomaatte, ettei se ole sen kummempaa kuin muullakaan lääkärillä käynti. Sanoisinpa melkein, että positiivisempaa. Ei siellä ketään pidetä "hulluna". Koko hullu-sana on perseestä, eikä kuvaa ketään, on vain kansanomainen nimitys vähän erikoisille ihmisille, niin kuin ennen oli "kylähullut". Esim. masennus ei ole mielisairaus, sen enempää kuin syömishäiriötkään.
Oma tarinani menee näin: siitä on nyt kaksi vuotta, kun olin niin täynnä itseinhoa, että ajattelin että, jos en nyt lähde hakemaan apua, niin en sitten koskaan.
Ensin tilasin ajan yleislääkärille. Oli tosi ymmärtäväinen, ei ollenkaan tuomitseva, vaan auttoi neuvoillaan, miten lähdetään tätä ongelmaa hoitamaan. Kävin psykiatrilla, (käyn vieläkin pari kertaa vuodessa) ravintoterapeutilla, jolta sain hyviä neuvoja, vaikka sanoikin, että "sinulla on varmaan tietoa ravinto-opista kertynyt aikalailla" (meille kaikille painonsa kanssa kamppailevalle on sitä tietoa varmasti kertynyt valtavasti, koska tietämättömiä me emme ole näissä asioissa!).
Psykiatri kirjoitti Kelaan B-lausunnon psykoterapian tarpeesta ja sainkin myönteisen päätöksen! Terapeuttini on juuri sopiva minulle, meillä synkkasi heti. Nyt käyn jo toista vuotta Kelan tukemassa terapiassa ja myönnettävä on, että elämä "maistuu" ihan erilaiselta kuin koko aikuisikäni aikana! Olen löytänyt itsestäni uuden puolen eli luovuuden, jonka olemassa olosta olin jotenkin tietoinen, mutta en pystynyt sitä käyttämään, koska kaikki energia meni itsensä kanssa toimeen tulemiseen.
Psykiatri oli sitä mieltä, että ensin on ollut pitkäaikainen masennus ja se on johtanut syömiseen eli juuri tähän BED:hen. Olen iloinen ja kiitollinen, että minulla on käynyt onni saada apua. Käyn yksityisellä terv.asemalla ja eihän se ihan halpaa ole, mutta psykiatrilla käyntejä on vain noin kaksi kertaa vuodessa ja Kela korvaa osan terapiasta. Sitä paitsi huoltaahan ihmiset autojakin säännöllisesti. Kumpi siis on tärkeämpää, autot vai ihmiset?
Kun on kerran sen kynnyksen ylittänyt ja rohkaissut mielensä menemällä psykiatrille, ei toinen kerta ole enää vaikea. Meillä ihmisillä vain on ennakkoluuloja, että "hullu se on, kun psykiatrilla käy". Näihnän se ei ole. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kokeilkaa ammattiauttajaa, huomaatte, ettei se ole sen kummempaa kuin muullakaan lääkärillä käynti. Sanoisinpa melkein, että positiivisempaa. Ei siellä ketään pidetä "hulluna". Koko hullu-sana on perseestä, eikä kuvaa ketään, on vain kansanomainen nimitys vähän erikoisille ihmisille, niin kuin ennen oli "kylähullut". Esim. masennus ei ole mielisairaus, sen enempää kuin syömishäiriötkään.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mites elämä on sen jälkeen mennyt sen laihduttamisen ja itseinhon suhteen, oletko päässyt liikakiloista ja syöpöttelystä eroon vai oletko terapian myötä tullut vaan sinuiksi itsesi kanssa? Kuinka paljon sulla oli ylipainoa kun ajauduit tuohon tilanteeseen?
Elämä on jotenkin paljon "valoisampaa", kun on päässyt siitä itseinhosta eroon. Sitä on tullut paljon hyväksyvämämmäksi itseään kohtaan.
Ihan ensimmäisellä kerralla psykiatri sanoi, että laihduttaminen pitää lopettaa, koska se vain lisää ahmimiskohtauksia. Se oli tosi helpottavaa, kun joku sanoi, ettei SAA enää laihduttaa. Yleensähän se on niin, että kun lihava ihminen menee lääkärille mistä vaivasta tahansa, ensimmäisenä kuulee: että voisitte "vähän" laihduttaa.
"Päälääkärin" :) mukaan ensin on tullut masennus ja sitten ahmiminen. Eli ahmiminen oli oire, ei syy. Kävin muutaman kerran psykiatrilla, kun aloitettiin myös mielialalääkitys ja piti löytää sopiva. Siitä se sitten lähti pikku hiljaa etenemään ja nyt siis käyn toista vuotta Kelan kustantamassa terapiassa kerran viikossa. Kävin ensin tällä terapeutilla ihan omalla kustannuksella noin puoli vuotta. Eihän se ollut halpaa, mutta joka sentin arvoista!
Terapian myötä olen jahdannut omia "haamuja ja demoneita" ja päässyt sellaisten asioitten ytimeen, joista en ollut aikaisemmin tietoinen. Ei terapia ole mikään helppo keino ratkoa menneisyyttään, mutta minulle ainakin se on ollut välttämätöntä. Muuten en olisi koskaan päässyt sinuiksi itseni kanssa, enkä myöskään tajunnut, miksi on niin "paha olla". Nyt menneisyys ei enää ahdista, vaan olen tajunnut monta asiaa, oppinut ymmärtämään niitä ja antanut anteeksi. Eritoten anteeksianto on ollut minulle vaikeaa (aina) ja kuvittelin, etten koskaan siihen pääsekään. Mutta kumma kyllä, sekin päivä koitti ja on kuin joku olisi nostanut "maapallon" harteilta, niin paljon kevyemmäksi muuttui olotila.
En siis ole laihduttanut sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ahmimisen jäädessä pois kiloja on tippunut hiljalleen viime kesästä noin 13kg. En halua vielä puhua painosta sen enempää, sitä on vielä vaikka muille jakaa, mutta suunta on alaspäin ja se on tällä hetkellä pääasia!
Minulla on sitten vielä lisänä kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta en todellakaan syytä kilojani siitä. Se on ihan hyvässä mallissa lääkityksen avulla, ettei se mikään syy lihomiseen ollut. Sitten minulla on vielä reuma ja olen joutunut käyttämään kortisonia yli kaksi vuotta ja sitä syytän kyllä vähän, koska alussa isoilla annoksilla, se toi lisää ruokahalua ja paino vain nousi.
Tämä on aihe, josta voisin kirjoittaa romaanin, niin paljon olisi kerrottavaa. Minä olin sellainen tyypillinen vahvuuteen sairastunut, että ajattelin aina, että jos muut ei jaksa, niin kyllä minä jaksan. Eihän se tietenkään ollut totta, mutta uskoin pitkään asian olevan niin. En sallinut edes itkua itselleni vaan, jos alkoi itkettämään syystä tai toisesta, painoin kynsillä toiseen käsivarteen niin kauan, että tuli muu tunne itkun tilalle. Nyt osaan jo itkeäkin.
Kaikki eivät nimittäin todellakaan ymmärrä mistä jatkuvassa lihomisessa on kysymys. Ei laiskuudesta ja itsekurin puutteesta, vaan loputtomasta tarpeesta täyttää jokin tyhjä aukko elämässään ruoalla. Itse olen kokenut todeksi juuri tuon, että laihduttaminen pitää lopettaa koska siitä seuraa vain enemmän ahmimista. Kun ruoka merkitsee lohtua ja siitä kieltäytyminen suurta ahdistusta, ahmii hirveitä määriä ajatellessaan että "huomenna" alkaa laihduttaa ja tänään saa vielä syödä. Sitä huomista ei todellisuudessa kuitenkaan koskaan tule. Syömisestä pitäisi saada normaalielämään kuuluva normaalitapahtuma, jonka tarkoituksena on vain se että pysymme hengissä. Että emme elä syödäksemme vaan syömme elääksemme.
Tärkeintä on tiedostaa miksi on niin paha ja ahdistava olo, että siihen yrittää etsiä lohtua syömisestä, joka kuitenkin vain pahentaa olotilaa.
Kalorien laskeminen ja koko maailman tietokaan ei auta mikäli ei ole tiedostanut miksi on lihonut. Silloin ruoka hallitsee meitä emmekä me ruokaa, kuten tulisi olla.
Luulen, että näitä viisaita lääkäreitä on muitakin, ainakin, jos valitsee asiantuntijan eli psykiatrin, tai "päälääkärin", kuten olen alkanut lääkäriäni kutsumaan :) Ainoa, mitä tarvitaan, kun/jos menee ko. lääkärille, on rehellisyys. Puhuu asiat niin kuin ne on, ilman kaunistelua, ja kertoo, miltä todella tuntuu. Itse koin avun hakemisen helpottavaksi, sain jakaa taakkaani jonkun kanssa. Ja kuten aiemmissa viesteissäni olen kertonut, ilman terapiaa en olisi tänään se ihminen, joka nyt olen.
Terapia ei ole helppo tie itsensä "opiskeluun". Välillä se on tosi rankkaa, varsinkin alussa, kun on niin paljon asioita, ettei tiedä mistä aloittaa. Hyvän terapeutin avustuksella homma lähtee ajan myötä toimimaan ja löytää/tunnistaa asioita, joita ei ole aiemmin tiedostanut. Terapian aikana käy koko tunneskaalan läpi: itsesääliä, itseinhoa, vihaa itseä kohtaan, vihaa toisia kohtaan, mutta pikku hiljaa alkaa löytyä myös positiivisia asioita hyvän terapeutin avulla. Minulla on käynyt niin hyvä onni, että pääsin Kelan tukemaan terapiaan. Suosittelen jokaiselle, joka vähänkin tuntee tarvitsevansa muuta apua kuin terv.keskuksen lääkärit (en aliarvioi terv.keskuslääkäreitä, mutta asiantuntija on aina asiantuntija), varaamaan ajan "päälääkäriltä" ja ei kun rohkeasti ovesta sisään. Siitä se alkaa!
Minä olen myös löytänyt näitä viisaita lääkäreitä,jotka ymmärtävät etsiä pohjimmaista syytä eivätkä keskity oireiden hoitoon. Joskus oireet tietenkin vaativat nopeaa reagoimista eikä varsinkaan terveyskeskuksen resursseilla paljon perehdytä asioihin syvemmällä tasolla. Mutta olen myös törmännyt näihin putkikatseisiin ammattiauttajiin jopa sairaalan ylilääkäritasolla. Olin nuorimmaisen odotusaikana sairaalassa unettomuuden ja siitä seuranneiden ongelmien (verenpaineen nousu) takia. Äitiyspolilla sanottiin, että he eivät ymmärrä unettomuudesta mitään, joten pyysivät konsultaatiota psykiatrilta osastolta.
Tämä keskusteluavukseni lähetetty osastonsa ylilääkäri lähes ensitöikseen kysyi onko minulla sama mies kuin muiden lasten odotuksen aikaan. Ja kun vastasin, että on hän kysyi: Miksi? Tapaaminen jatkui samalla tasolla alusta loppuun, joten hänestä ei ollut mitään apua, jotta olisi edes päästy keskustelussa asialliselle tasolle.
Jouduttani uudestaan odottavien osastolle lääkäri sanoi, että nyt pitää todella saada psykiatrin tuki tämän asian käsittelyyn. Silloin totesin, että siinä tapauksessa ei ainakaan kannata lähettää sitä tyyppiä jonka kanssa olin jutellut viimeksi, hänestä ei ole tukemaan ketään. En vielä tiennyt, että minulla oli ensimmäisellä kerralla ollut kunnia keskustella osastonsa ylilääkärin kanssa, mutta huomasin että lääkäri salassa hymyili kommentilleni. Sainkin jutella mukavan, asiallisen psykiatrin kanssa vielä useita kertoja tuon kerran jälkeen.
.. terapia, jos Kela tukee..? Noin suunnilleen? Olen harkitsemassa nimittäin samaa. On varmasti aika vaikea saada Kelan tuki?
Kelan tuki on 37€ ja terapeutti ottaa 50€/tapaaminen. Eiköhän tuo Kelan osuus ole, riippumatta asuinpaikasta, sama koko maassa. Terapeuteilla voi olla vähän eri hintoja, mutta luulen, että tommonen 50€ on aika keskimääräinen hinta.
Terapeutteja on monenlaisia, tarkoitan, että ovat suuntautuneet vähän eri tavalla. Tämä, jolla käyn on, kognitiivis-analyyttinen terapia/terapeutti. Käytännössä en tiedä, miten johonkin muuhuun suuntautuminen, vaikuttaa terapiaan tai siis millaista se on. Tämä, missä itse käyn, on vähän kuin "tavallista" vuorovaikutusta ihmisten välillä. Saan puhua ja kertoa asioistani omaan tahtiin ja terapeuttini jotenkin "eläytyy" niihin ja esittää lisäkysymyksiä, selitää, tukee, on myötätuntoinen ym.
Ainahan sitä on sanottu, että Kelasta on vaikea saada tukea, mutta ainakin omalla kohdallani olen saanut kaksi kertaa myönteisen päätöksen. Terapiaa on haettu vuodeksi kerrallaan ja nyt on toinen vuosi jo menossa. Käyn terapiassa 1kerta/viikko. Uskon, ettei tukea ole ihan mahdotonta saada ja, jos tulee kielteinen päätös, hae uudelleen!
KELAn tuki on yleensä vähän enemmän kuin 37e, siihen vaikuttaa mm. asuinpaikka. Isoissa kaupungeissa toimitilojen vuokrat ovat suurempia joten terapeuttien täytyy veloittaa enemmän, jotta kulut katettaisiin.
Terapeutteja on monenlaisia sekä persoonaltaan että suuntautumistavaltaan. Kognitiivisesti ja ratkaisukeskeisesti suuntautuneet terapeutit ovat tutkimusten mukaan melko tehokkaita, koska terapia ei "jää" terapiahuoneeseen vaan sitä jatketaan kotitehtävien muodossa kotona. Käytännössä asiakas saattaa saada mukaansa esim. ahmimispäiväkirjan, jonne hän kirjaa esimerkiksi ahmimiset kellonaikoineen, niihin liittyvät tunnetilat ja päivän tapahtumat. Näitä sitten tutkitaan terapiassa ja etsitään ahmimisen laukaisijoita. Käyttäytymistä yritetään siis aktiivisesti muuttaa.
Laihduttaminen tuskin on minkään terapian "päätavoite", - psykologi tai psykiatri ei välttämättä tiedä riittävästi ravitsemuksesta - mutta terapian edetessä terapeutti voi toki ohjata asiakkaan esimerkiksi ravitsemusterapeutille, joka voi ohjeistaa terveellisempään ruokavalioon ja ruokarytmiin, joka sekin tutkimusten mukaan vähentää ahmimisen tarvetta.
Yhdessä terapeutin kanssa voidaan keskustella ruoasta ja liikunnasta, mikä vaikka liikunnassa on epämieluisaa (yllättävän monet ihmiset kuvittelevat, että esimerkiksi kuntosalilla aloittelijan "pitäisi" olla jo valmiiksi hyväkuntoinen ja hoikka - tämä ei todellakaan ole totta, sillä jokainen on ollut joskus aloittelija ja urheiluseuroissa ja -paikoissa käy kaikenikäisiä, -kokoisia ja -kuntoisia ihmisiä BMI:stä riippumatta).
Tärkeää terapiassa on löytää terapeutti, jonka kanssa löytää yhteisen sävelen. Kaikkien terapeuttien kanssa tämä ei onnistu ja pitää muistaa, että tutkinto ei aina tarkoita ammattitaitoa - sama se on muissakin ammateissa.
Kelan päätöksen saa aika helposti, jos saat ensimmäisen tutkivan lääkärin (tod näk psykiatri) kirjoittamaan sitä puoltavan lausunnon. Terapeutti "pitää" etsiä itse (hyvä juttu, voit kysellä millaisia metodeita terapeutti käyttää ja kuulostella millaiselta terapeutti vaikuttaa). Kelan terapiaa kannattaa itse vaatia ja olla jämäkkä, avainsanat ovat, että pelkää työkykynsä puolesta ja että se on alentunut (tällöin Kelalla ei käytännössä ole muita vaihtoehtoja kuin myöntää terapia).
aamulla juuri juttelimme mieheni kanssa siitä, miten kovin moni tuttavapiiriimme kuuluva selkeästi ylipainoinen ihminen on jotenkin "negatiivisen auran" ympäröimä. Kaikkia heidän kommenttejaan ja olemassaoloaan ympäröi sellainen negatiivisuus, itseinhoa hipova sarkastisuus, elämänilottomuus. Osa siis täyttää ihan mennen tullen depression kliiniset tunnusmerkit. Muun muassa paras ystävättäreni.
En ole koskaan ajatellut että heidän suruvireisyytensä johtuisi ylipainosta, niinkuin näilläkin palstoilla usein väitetään, vaan jostakin muusta ja ylipaino on lähinnä seuraus näistä käsittelemättömistä asioista.
Kiitos kirjoituksestasi pelleriina, voisinpa keksiä keinon auttaa ystävääni. En voi vain marssia hänen luokseen ja sanoa "olet masentunut, haetaan sinulle apua" :(
Näinhän se on, että ensin on masennus ja sitten ylipaino, joka on seurausta ahmimisesta, jolla yrittää helpottaa oloa. Ahmiminen ei todellisuudessa auta yhtään, mutta kun syö itsensä "välinpitämättömyyden" tilaan, tuo se edes hetken helpotuksen. Se hetki on kyllä niin lyhyt, että ahmiminen ei todellakaan kannata, seurauksena on hetken päästä morkkis ja oksentelun opettelu.
Minäkin luulin vuosia, että lihavuus on "syy", mutta sitten rupesin miettimään asiaa ja niin kuin kirjoitin aikaisemmin ensin on masennus, joka on syy ja sitten ahmiminen, joka on seuraus.
Ehkä pitää jokaisen kohdallaan tulla siihen "dead endiin" ennen kuin on valmis myöntämään, että minä tarvitsen apua. Tosiasia kuitenkin on, että kun lopulta lähdin hakemaan apua, elämään on tullut pikku hiljaa eämisen maku. Se on IHANAA! Mutta sen aloitteen oli, ainakin minun kohdallani, lähdettävä itsestä.
Olisi todella hienoa, jos ystävänä pystyisit ottamaan asian puheeksi ystäväsi kanssa. Sano vaikka, että lukee näitä viestejä, niin huomaa, ettei tosiaan ole yksin, vaan meitä on monia saman asian kanssa kamppailevia. Avun hakeminen ei voi kuin parantaa elämänlaatua ja huomaa, että on kiva olla "minä".
Luin sinun tarinasi ja mieleni teki kertoa jotain pientä. Se, että painon nouseminen on seurausta, ei vain syy jostain on niin totta kuin vain voi. Itse olen opiskelija, joka viisi vuotta sitten muutti kerta rysäyksellä kauas pois kotoa. Elinympäristö muuttui totaalisesti ja siihen sopeutuminen on ollut vaikeaa. Muutenkin sosiaalisten suhteiden luominen on tuntunut hankalalta ja jotenki ei tunne kuuluvansa tänne vieläkään.
Kaikkien erinäisten sopeutumisvaikeuksien jälkeen painon nousu saa kierteen valmiiksi. Tulee kelpaamattomuuden tunne ja minäkuva haurastuu kaiken muiden asioiden lisäksi. Painon jatkuva tarkkailu ja turhat yritykset laihduttaa ahdistivat. Olisi pitänyt jo ennemmin kiinnittää huomiota painonnousuni syihin.
Tasan viikko sitten oli ensimmäinen kertani terapeutin kanssa jutusteluun. Meneminen oli vaikeaa, mutta ammatti-ihmisen kanssa puhuminen tuntui yllättävän helpolta. Sekin auttaa, että kerrotaan, etten paini ongelmieni kanssa yksin. Ilokseni huomaan, että jo yksi kerta ulkopuolisen henkilön kanssa saa aikaan ihmeitä. Ihmeet eivät ole suuria mutta jokainen pieni hyvänolon tunne vie eteenpäin. Tuntuu hullulta mutta näin se vain on.
Elämä on kuitenki niin ainutkertaista. Sen pienetkin asiat. Jos pahaan oloonsa haluaa helpotusta, niin rohkeasti vain hakemaan sitä :)