Olen 18-vuotias mies ja mulla on samantyyppisiä ongelmia kuin muillakin tälle palstalle kirjoittaneista. Yks juttu vaivaa kuitenkin suuresti. Joskus kun mä kävelen kadulla, mulle tulee sellainen olo että kaikki kyylää mua jostain syystä. Etenkin samanikäiset herättää epäluottamusta. Tulee tosi vihainen ja väkivaltainen olo kun luulen, että joku haukkuu nörtiksi tai homoksi mun selän takana. En muuten ole väkivaltainen ihminen, päinvastoin. Enkä todellakaan ole homo. Tiedän että tarttisin lisää kavereita, se helpottaisi varmasti. Ujona ihmisenä on kuitenkin hyvin vaikea luottaa uusiin ihmisiin, minkä takia olen tässä pirun noidankehässä. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
Olenko tulossa hulluksi?
erakko
222525
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kun yhdeksän vuotta pilkattiin ja vieroksuttiin peruskoulussa ja neljä vuotta lukioaikoina nimiteltiin ties miksi niin kyllä siitä jälki jää. Koko ajan niskavillat jo valmiiksi pystyssä, aggressiivinen olo nimenomaan. Ja jos ihmiset kattoo, ni mulkaisen aina takaisin mahdollisimman pahasti. Vaikka mistäs sitä tietää miksi ne kattoo, mutta minä ainakin katson varmuuden vuoksi puolustautuen.
Et ole tulossa hulluksi. Käypä juttelemassa psykiatrian erikoislääkärin, kouluterveydenhoitajan tms. vastaanotolla. Erikoislääkäri ainakin osaa auttaa sinut ulos tuosta kiusallisesta noidankehästä. Rohkeasti vaan, se todellakin kannattaa! Tuollaisia noidankehiä voi joskus vain tulla kelle vaan, tukea ja apua on saatavissa. Yhdellä tutulla tuli tuontyyppistä vaivaa joskus, hän sai nopeasti hyvän avun erikoislääkäriltä ja pystyy nauttimaan nykyisin elämästään. Tsemppiä!
Minulla on lähes joka kerta kun kuljen kaupungilla sellainen olo, että ihmiset katsovat minua. Vastaantulijat tuijottavat. Mietin mikä minussa niin outoa on, omasta mielestäni ei mitään. Yleensä masennun ja tulen kiukkuiseksi ja haluan päästä mitä pikimmiten kotiin.
...on tosi tuttu tilanne! Nykyään inhottaa edes lähteä kaupungille kun tietää että tulee taas se sama fiilis siellä. Kaikki tuijottaa ja ajattelee että onpa tossa outo tyyppi tms., ja tulee aivan järjetön ahdistus kun joku tulee lähellekin..Sitten on pinna tosi kireellä ja kaikki varmasti katsoo kun näyttää vihasta naamaa...Mun on tosi vaikeeta pitää kasvojani peruslukemilla sillon kun kiukuttaa.
Kotiin päästyä on sitten toisaalta helpottunut olo kun pääsi pois ihmisjoukosta ja toisaalta masentunut kun meni taas päin persettä..
Mulla on sama juttu, mutta siihen liittyy myös ihan fyysisiä oireita kuten että en tiedä miten pitäisin käsiäni ja miten niitä pitää heiluttaa ja miten jalat toimii. Mä joudun koko ajan ajattelemaan jokaista askelta. Olen huomannut, että kun johonkin lähtee, niin on hyvä ottaa jokin reppu tai muovikassi mukaan, niin se helpottaa hieman. Siltikin mulla on tapana vain juosta ylikorostuneen kovaa ja tuijottaa maahan. Kaiken kinkkisimpiä tilanteita on pysähtyä esimerkiksi liikennevaloihin, kun ei tiedä miten pitäisi olla näyttääkseen ja vaikuttaakseen normaalilta.
Ei ihme, että mulla ei ole paljoakaan ystäviä...
...vihaan liikennevaloja! Ne on aivan kauheita.. Inhottavaa seistä siinä odottamassa valon vaihtumista, tuntuu että kaikista pysähtyneistä autoista tuijotetaan ja ohikulkijat tuijottaa ja talojen ikkunoista tuijotetaan.. Ei tiedä mihin katsoisi ja mitä tekisi, yleensä räplään sitten kännykkääni tai kaivelen laukkua muuten vaan.
että muillakin on samanlaista :)
Minulle tulee myös noita fyysisia ongelmia. "Kiva" huomata etten olekaan ainut, olen tosiaan ajatellut ettei kaltaistani voi olla olemassa toista.
Minäkin keskityn koko ajan siihen miten kävelen, tuntuu kuin kävelisin jotenkin jäykästi ja oudosti ja yritän koko ajan keskittyä siihen, että kuljen rennon oloisesti. Aina on ehdottomasti oltava jokin kassi mukana, ilman en yksinkertaisesti voi lähteä, sitten se käppäily vasta omituiselta näyttäisi (ainakin kuvittelisin niin). On kertoja kun en oikeastaan tunne näin, mutta yleensä kun olen yksin niin etenkin silloin jännitän. Kyllähän tämä meininki tosiaan masentaa usein mennyt päivä piloille.
Mikä helvetti siinä on kun tuntuu että tuijotetaan? Johan tässä alkaa ajattelemaan että olen ulkoisesti jotenkin omituisen näköinen.
"Etenkin samanikäiset herättää epäluottamusta."
Mulla tulee ihan samanlainen olo joskus mitä kerroit O_O. Vaikka mitään ei tapahdu tai mitään, tulee vaan se ahdistus.. Tiedän kyllä mistä kaikki johtuu kun tietää oman historian eikä sitä niin vaan "unohda" kaikkee, ja sitten kun on vielä ihan yksinkin perkele. Yks juttu mikä itellä on auttanu on lääkkeet mutta niitä en nyt edes käytä niitten sivuvaikutusten takia ja 2vk pitää odottaa että alkaa toimimaan koko paska. Pitää ehkä armeijassakin käyttää lääkettä kun ei voi tietää onko miten vitutusherkkä olo sielläkin. Tyhmä masis ahdistus ja yksinäisyys, pilaa koko elämän vittu(joskus).
Sellaistahan se on. Itse yritän kääntää ajatuksen niin, että minua katsotaan positiivisessa mielessä tai että, mitä väliä eiväthän he tunne minua. Toisaalta kaupungissa on vaikeaa se, että on niin paljon tuijottavia silmäpareja, mutta toisaalta suurin osa on tuntemattomia. Sen verran tyyni tyttönen olen, ettei se vihaksi pistä.
Kävelen myös aika nopeasti, mutta olisi kiva kuitenkin huomioida ympäristöä hitaammassa tahdissa. Joskus kaupoissakin tulee se tilanne, kun myyjä tuijottaa ja kohta tulee kysymään, voisiko olla avuksi. Niitä tilanteita inhoan/vierastan jostain syystä.
Ja ne liikennevalot on tosiaan kiusallinen tilanne.
Ehkä tämä kaikki on vain meidän kuvitelmaa. ;)
edes käy pienissä kaupoissa! Esimerkiksi haluaisin käydä maailmankaupassa ja joissakin pienissä askarteluliikkeissä, mutta en pysty... Jo pienehkö vaatekauppa tuottaa ongelmia, inhoan sitä tilannetta kun kävelen sisään, olen ainoa asiakas ja myyjä huomaa ja tulee kysymään voisiko auttaa..Sanon että katselen vain ja myyjä lähtee, mutta kauhea ahdistus jää. Tuntuu vain että ulos on päästävä ja nopeasti, mutta en kehtaa samantien lähteä, vaan katson äkkiä tavarat läpi ja pujahdan ulos. Vaikka näkisin jotain kiinnostavaa, en voi sitä tutkia kun ahdistaa niin paljon. Silmälasejakaan en halua käydä ostamassa uusia kun optikkoliikkeissä myyjät aina hyökkää kimppuun ja se ahdistaa... Hassu juttu koska itsekin olen toiminut myyjänä pienessä liikkeessä, eikä minua silloin kiinnostanut lainkaan asiakkaiden ulkonäkö tai ajatukset...
Toisaalta sitten ahdistaa mennä kauppaan myös sellaisina päivinä kun niissä on paljon väkeä, esim. joulun alla..
Isoissa marketeissa en ahdistu myyjistä, mutta muut asiakkaat ahdistavat..
Jos on aivan pakko niin, kyllä minä ehkä uskaltaudun kysymään myyjältä (tai siirrän asian tuonnemmaksi). Mainitsemastasi optikkoliikejutusta sen verran, että itse käyttäisin siinä tilanteessa myyjän asiantuntevuutta hyväksi siis sitä, että hän osaa katsoa, millaiset lasit sopivat sinun kasvoillesi jne. Mutta onhan se toki mukavaa hypistellä itse rauhassa.
En minäkään mene mielelläni pieniin kauppoihin - siellähän on helpommin tuijotuksen alla.
Toinen paikka liikennevalojen, kävelyn ja sen ajattelun ohella on ainakin minulle kaikenlaiset julkiset kulkuvälineet, niiden odottaminen ja niissä istuminen ja vastapuolen katsekontaktin välttely. Ainut lohtu on jos saa paikan ikkunapuolelta ja katse menosuuntaan. Silloin voi katsella maisemia.
On kyllä todella kiusallinen ongelma 'sairaus' mitä terve ei voi koskaan edes käsittää. Onhan se toisaalta ymmärrettävää jos kävelystä päätellen voi olettaa henkilön olevan jotenkin henkisesti vajaa tai jotain ja jos vielä on ujo ja hiljainen, kuten minä ja samalla katse pälyilee ties missä niin helppohan sitä on luulla ihmisen olevan hullu. Ei ihme, että olen niin yksinäinen ja kaikki johtuu sairaaloisesta pelosta maailmaa kohtaan sekä omasta fyysisestä rakenteellisesta ongelmasta.
Sinänsähän nämä tällaiset kävelyyn liittyvät ongelmat ovat varsin yleisiä, kun otetaan huomioon, että ihminen ei ole kahdella raajalla montaakaan tuhatta vuotta vielä kävellyt.
Minua ahdistaa pienissä kaupoissa ja suurissakin se että oletan myyjien luulevan minua taskuvarkaaksi, koska käytökseni ja liikkumiseni on niin kömpelöä.
Hirvittävin muisto minulla on muutaman vuoden takaa pienestä Tiimarista, kun tönäisin kokonaisen hyllyn lasikippoja lattialle - siitä vasta show syntyi, ei niinkään kaupan puolelta vaan itseni. Voi sitä hien ja punastelun, tärinän ja vapinan määrää.
Oloani ei suinkaan helpota yhtään se, että olen kooltani melkoinen kaappi. Toisin sanoen kun aran olemukseni peitän kokoni alle ja ilmeeni on yleensä murhaava tunteiden näyttämisen pelossa, niin se ei suinkaan edesauta sympaattisten tuntemusten syntymistä muissa ihmisissä. Päin vastoin, joko vaihtavat äkkiä puolta ja hyssyttelevät lapsilleen tai toisilleen tai toisinaan jotkut rohkeamat uskaltavat takana päin jopa naureskella.
"Sinänsähän nämä tällaiset kävelyyn liittyvät ongelmat ovat varsin yleisiä, kun otetaan huomioon, että ihminen ei ole kahdella raajalla montaakaan tuhatta vuotta vielä kävellyt."
Kiitos lohdutuksesta, heh. :)
Meikämanne se ei kanssa tykkää yhtään kun kaupoissa myyjät kyttäävät. Eräässä kenkäkaupassa, jossa käymisen sitten lopetin parin kerran jälkeen, tuli myyjä norkoilemaan aina heti kun tuli ovesta sisään. Tietenkin he tekevät vain työtään, mutta kun minä se en halua palvelua. Siinä sitten kun katselin kenkiä ja sovitinkin niin myyjä kyseli "onko hyvä? näyttää ainakin tosi kivalta" ja minusta se oli vain kiusallista kun haluaisin yksin ja rauhassa sovitella.
Silmälasien osto oli myös minulle epämiellyttävää puuhaa.
Itse huomasin vasta n. 30-vuotiaana, että kävelyni on omituisen näköistä. Ilmankos tuijottavat kaupungilla. Onneksi nykyään ei tarvitse käydä juurikaan ihmistenilmoilla.
Itsekään en halua myyjiä heti kimppuun, koska haluan puntaroida vaihtoehtoja. Kenkäkaupassakin menee todella pitkään, koska valitseminen on todella vaikeaa. Jos siinä vielä myyjä kyttää, niin en pysty valitsemaan ollenkaan.
Optikolla olisi mukava luottaa myyjiin, koska itse en näe, mitkä ovat sopivat. Sama pätisi vaatteisiinkin, koska mä en älyä, mitkä ovat oikean kokoisia tai tyylikkäitä mulle. Multa puuttuu edelleen maku tai tyylitaju. Toisaalta myyjän on helppo tehdä tehtävänsä eli saada myydyksi mitä tahansa.
"Jos siinä vielä myyjä kyttää, niin en pysty valitsemaan ollenkaan."
Juu, näin se on minullakin enkä osaa sanoa juuta tai jaata myyjän kysymyksiin. Joskus kyllä sattuu semmoinen mukavan hillitty myyjä kohdalle. Myyjät kun meinaavat usein tuputtaa liikaa. Ja sittenhän siinä on juuri se vaara, että myyjän paineessa ostaa harkitsematta jotain.
Puhelinmyyjäthän vasta myyvätkin. Siinäkin tilanteessa meinaan jäädä sanattomaksi. Tekstiä tulee sellaista vauhtia ettei siinä ehdi ajatella, joten yleensä jo enemmän ajattelematta on vastaus ei.
Olisi kiva tietää, miten myyjille opetetaan eri asiakkaiden palvelemista...
On vaikeaa löytää sanottavaa spontaanisti, miettimättä liikaa sanoja.
Kenkäkaupoissa tosiaan usein myyjät hyökkäävät kimppuun. Tai jos eivät ihan heti tule, niin ainakin pitkän aikaa tuijottavat lähettyvillä kun itse katselee kenkiä. Se ärsyttää minua.
hyvät kengät niin ei tarvitse sitten enää ikinä vaivautua. eli kunnon maiharit. ja se myyjä lähtee nopeasti pois kun huomauttaa tylysti. "saisinko olla hetken rauhassa?" -toki (poistuu takavasemmalle)
ei ole mitää provoa vaan iha käytännön vinkkejä
katselet, useimmat ihmiset näyttävät jollakin tavalla hassuilta kävellessään. Ala tarkkailla muita ihmisiä älä itseäsi.
varsinkin kun olin pari viikkoo sitten katselemassa itselleni rullaluistimia ja menin vaan katsomaan mitä on tarjolla niin eiköhän siihen tullu semmonen nuorimies myyjä ja alko heti kyselemänn "mikä on kokosi ja onko tämä hyvä??" vaikka olin vain katselemassa, noh eihän siihen viittiny sanoa et ei kiitos en osta nyt katselen vaan niin eiköhän se lipsahtanu pakolla suusta et "koko on 39" ja varsinkin kun alkaa laittamaan niitä jalkaan että laitankohan mää tään nyt ihan oikein ja mitä tuo mies tossa töllää koko ajan hui kamala uskallanko noussa ylös jos viellä vaikka kaadun. Ja mikä pahinta on kun sovittaa jotain on sanoa siittä jotain hyvää !!! vaikka se tuntuukin aivan paskalta!! öööh ihan kivahan tämä on... tai sit pitää alkaa kävelemään ne jalassa tai sillon sillä hetkellä rullaluistelin niillä vähän matkaa ja se mies edelleen tuijotti silmät pullollaan ja kyseli koko ajan niistä. Ja siinä kun on sovitellu ja muutenkin vaivannu myyjän aikaa vaikka tuntuu et lähtis pois et sais ite rauhassa miettii niin on sitten vaikeata sanoa et "en osta näitä viellä, kattelen viellä vähän lisää" sen jotenkin tuntee selkäytimessa että se myyjä ajattelee et "meni turhaa aikaa ku tuo vaan kokeili tyhjään"
ujous on haitannu mua jo pienestä pitäen..tuntuu että tää vaan pahenee kokoajan.
Jotenki todella ahdistavaa :( ihmis suhteetkin menee aina huonosti. Pitääkö tässä todella mennä johonkin hoitoon..?
mutta mukava nähdä että on muitakin samankaltaisia kun minä:)