mikä on pielessä kun olen aivan yht`äkkiä ruvennut pelkäämään läheisteni,lähinnä mieheni ja lapseni kuolemaa?Onko kyseessä masennusta vai mitä?Joskus luin jostain että masennus saattaa laukaista tälläsiä oireita.Esim.autolla ajaessa pelkään että joku ajaa päällemme ja joudumme pahaan kolariin,jos luen kirjaa jossa pieni lapsi kuolee,tulee heti pakonomainen tarve käydä kattoos lastani että se varmasti hengittää,jos hän on esim.nukkumassa.samoin jos lehdessä on pikkulapsen kuolinilmoitus nousee pala kurkkuun ja tulen huonovointiseksi.Tuntuu siltä etten voi olla tarpeeksi hyvä äitinä,koko ajan halailen ja suukottelen ja kerron lapselleni kuinka paljon tätä rakastan,aivan kun en enää koskaan tätä näkisi!Todella ahdistavaa pelätä tällästä koko ajan.synnytyksestä on nyt kulunut n.9kk voiko masennusta siltikin vielä puhjeta?miehelleni en ole puhunut tästä mitään,olen pitänyt hullut ajatukseni omanatietonani,mitä nyt tulisi tehdä?otanko yhteyttä lääkäriini,jotta saisin masennus lääkkeet(jos tämä nyt sitä on)vai onko muilla äideillä samoja oireita?Onko tämä sitä äidinrakkautta "liioiteltuna"?
kuoleman pelko,masennustako?
ädä
7407
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
itse pitelen sylissäni 6 viikkoista poikaani ja tunnen samanlaista pelkoa. Mieheni lähti töihin 30km:n päähän ja kokoajan haluaisin soittaa ja varmistaa hänen vointinsa. en kuitenkaan viitsi aikuisen miehen perään soitella..
itken telkkaria katsoessani jos siellä on jotain lapsiin liittyvää. Itken tuntemattomien lasten kuolinilmoituksia, itken lukiessani lapsen surmaamisesta tai pedofiileista, ja jopa koulukiusaamisesta.
olen ennen vain kohauttanut olkaani ja sanonut "sairas maailma" mutta en ole koskaan ennen ottanut näin rankasti elämää.
Lapset opettavat, ilmeisesti se "masennus" iskee toisiin ennemmin, toisiin myöhemmin, mutta väitän että tämä tunne tulee jokaiselle vähänkään herkkätunteiselle naiselle lapsen myötä, tosiaan ennemmin tai myöhemmin...
Mulla oli sama, vieläkin aika isossa määrin kyllä. yritän vain pitää mielikuvitusta kurissa. Vaan sitä olen kuullut, että se äidin huoli jatkuu jossain mielen perukoilla aina, vaikka olisi itse vanha mummo ja omatkin lapset jo eläkeiässä, silti niistä vielä huolehtii ja on sydän syrjällään!
Semmoista se kai äideillä on... mutta jos tuntuu, että käy itselle sietämättömäksi, on varmaan hyvä jutella ja jakaa asioita, että edes helpottaisi niin, ettei ala asia elämää rajoittamaan.
itse pelkään oikeastaan eniten sitä, niin hullua kuin onkin, että itse kuolen yhtäkkiä ja lapseni jää äidittömäksi! Olen joitain aikuisia tuntenut, jotka ovat lapsena menettäneet toisen vanhempansa, ja siltä toivoisin oman lapseni säästyvän... Voi näitä äidin pelkoja!
Pelkäänm että itselleni sattuu jotain tai kuolen ja mietin kuka hoitaisi sitten lastani ja pelkään sitä että jos miehelleni tai pojalleni sattuu jotain...
Kummallinen on tämä äidin mieli... Joksus se on aika ahdistavaa, varsinkin jos mielikuvitus pääsee valloilleen ja varsinkin iltaisin.
Olen pystynyt onneksi puhumaan asioista miehelleni ja mieheni ottaa minut silloin aina kainaloonsa ja lohduttaa ja halaa. se helpottaa aina...
voi olla jotain psyykenongelmia. Itsellä todettiin pitkälle kehittynyt paniikkihäiriö, joka oireili synnytyksen jälk. masennuksen hoitamatta jättämisen vuoksi.oireilin vähän samalla tavalla. Autolla ajaessani rystyset olivat ihan valkoisina puristaessani rattia, koska juuri kohta se hirvi tulee ja tietenkin juuri me törmäämme siihen. Pelko oli kauhea. Sain jonkinasteisen lääkityksen, joka purettiin pois vajaan vuoden sisään. nyt on ollut paljon parempaa aikaa, mutta toki olen useasti alavireinen, mutta se kauhea ahdistava kuolemanpelko on pois.Käy juttelemassa jossain joka kuuntelee ja ymmärtää.
Minäkin olin tosi herkkä kun poikani oli vauva.
Itkin kun katsoin Elämä Lapselle -ohjelmaa, jossa näytettiin pieniä keskosia kaapeissaan, letkuja ja johtoja joka puolella...
Sylissä oli silloin pari kk vanha oma, terve lapsi ja kaikki asiat oli hyvin, mutta niin vaan kaikki kosketti ja itketti.
Pelkoja oli myös - aina vähän väliä piti käydä tarkistaan hengittääkö poika jne.
Hormoneista se luullakseni johtuu, luonto on järjestänyt niin, että äiti pysyy mahdollisimman herkkänä lapsen "viesteille" tämän elämän ensimmäiset kuukaudet. Minulla helpotti kun poika oli 4 kk ja tuli ekat menkat, siitä alkoi olo normalisoitua.
Joskus vieläkin kaipaan sitä tunteellisuutta ja herkkyyttä. Tuntuu etten koskaan sen jälkeen ole yleensäkään tuntenut niin voimakkaasti, ei mistään asiasta. Mutta näitä pelkoja kyllä varmaan on ja tulee olemaan joka äidillä. Nytkin tämä ainokaiseni on leirikoulussa satojen kilometrien päässä, ja äidin mielessä pyörii monenlaiset uhkakuvat - että mitenkähän se äitin pikku poika (jo 12 ;-)) siellä pärjää...
helpottaa hieman kun tietää että joku muukin on pelännut ja tuntenut samoin.ajattelin jo ihan tosissaan että oon tulossa hulluksi! =)ehkä tämä sitten ajan kanssa hyväksi muuttuu..välillä vaan ahdistaa niin lujaa että hengittäminenkin on ei nyt vaikeaa mut jotain sinnepäin..huh,huh.Noh,päivä kerrallaan!ihanaa kevään jatkoa kaikille!
Psyykkisestä "yliherkkyydestä" lienee kysymys, mutta masentuneisuuteen kuuluu ennemminkin itsemurha-alttius kuin kuoleman pelkääminen.