Jäimme kohta neljä-vuotiaan tyttöni kanssa kahden. 8 vuotta kestänyt avoliitto päättyi isän pois muuttoon pari viikkoa sitten. En tiedä miten jaksaisin. Ero tuli minulle jokseenkin yllätyksenä, vaikka vaikeuksia olikin suhteessamme ollut jo pitempään. Vaikeinta on lapsen ikävän näkeminen. Itse en jaksaisi tehdä juuri mitään, kuitenkin pitäisi hoitaa lapsi, koti työ ja siinä sivussa koulu. Ainoa aika jolloin pystyisin opiskelemaan, on kun lapsi on nukkumassa, mutta tuntuu etten halua olla valveilla yhtään enempää kuin on pakko, enkä pysty ajattelemaan juuri muuta kuin eroa, ja sitä mitä olisi voitu tehdä toisin.
Itse en olisi eroa halunnut, mutta toisaalta järki sanoo, että ei suhde voi näin pitkään jatkua, jos ei muutosta tule. Onko kenelläkään kokemusta, miten jaksaisin tästä eteenpäin, ja ennen kaikkea kuinka helpotan lapsen ahdistusta?!
Itse en olisi eroa halunnut, mutta toisaalta järki sanoo, että ei suhde voi näin pitkään jatkua, jos ei muutosta tule. Onko kenelläkään kokemusta, miten jaksaisin tästä eteenpäin, ja ennen kaikkea kuinka helpotan lapsen ahdistusta?!
Vastaukset 2
Vanhimmat
..sinulta kysytään ja paljon. Ero on aina lapselle vaikea ja tällä hetkellä sinun onkin tärkeää saada lapsesi ymmärtämään ettei hän ole syypää siihen että isi muutti pois, lapset kun herkästi syyllistävät itseään. Toivottavasti mies tapaa lastanne säännöllisesti. Onko itselläsi tukiverkostoa, esim. sukulaisia tai ystäviä joilta voit pyytää apua? Tiedän että sinusta tuntuu tällä hetkellä että elämäsi on umpikujassa, mutta voin luvata että ajan kanssa löydät tien onnelliseen arkielämään. Ymmärsin kirjoituksestasi että suhteenne oli ollut huonolla tolalla jo jonkin aikaa. Yritä ajatella tätä uutena alkuna itsellesi ja lapsellesi, vaikka lapset kärsivät aina erosta niin joskus se voi olla kuitenkin parempi kuin jatkaa riitaista parisuhdetta jossa myös lapsi kärsii. Onnea sinulle ja lapsellesi, muista että aurinko nousee lopulta aina, vaikka tuntuisi kuinka synkältä.. =)
Minä olen itse lähtenyt mahdottomasta suhteesta, eikä tilanne ollut minullekaan aluksi helppo. Vuoden verran kieriskelin itsesäälissä ja yksinolossani eikä mikään huvittanut. Itkin koko ajan. Mies vei huoltajuuskiistan oikeuteen ja harjoitti puhelinterrorismia. Nykyään olen jo paljon paremmassa kunnossa opiskelen ja tuntuu hyvältä ajatella vain itseään. Tyttäni on 3,5 vuotias joten nykyisin hänenkin kanssaan jo pärjää. Usko pois kyllä sinäkin selviät...