Kaipailisin samasta ongelmasta kärsivien omia kokemuksia,ajatuksia ja rohkaisua, eli siis paniikkihäiriöstä , sekä jonkinmoisesta ahdistushäiriöistä.
Itselläni on ollut tässä vuosien saatossa paniikkikohtauksia, joiden en ymmärtänyt olevan niitä. Juoksin lääkärissä milloin minkäkin vuoksi ja pari kertaa töissä ollessa luulin kuolevani kohtaukseen, kun en tiennyt mikä se oli.
Mutta tänä keväänä napsahti sitten päässä jokin ahdistus päälle. Rupesin saamaan töissä yhä useammin paniikki/ahdistuskohtauksia , sydän löi ,hikoilutti ,pyörrytti, epätodellinen olo, itketti ja halusin vain pois sieltä. Ja siihen sitten tultiin että loppuajan sijaisuuteni työsopimuksesta olin sairaslomalla kotona ja panikoin lisää. No sain varattua ajan tk.n lääkärille joka pyöritti peukaloita ja määräsi rauhoittavia ja unilääkkeitä. No eipä niistä apua ollut. Sain lähetteen mielenterveyspuolelle, jossa kans heti lääkkeitä tyrkytettiin, cipralexia ja temestaa, 3 vk söin cipralexia ja sitten riitti kauheat fyysiset sivuvaikutukset sain ja ahdistus vain paheni. No seuraavalla käynnillä lääkäri määräsi peratsiinia ja silloin päätin että nyt loppuu tuo lääkerumba, en hakenut apteekista koko reseptiä vaan yritän sinnitellä. Nyt eilen sitten aloitin hypnoosihoidon, en tiedä onko siitä apua, koska ainakaan eka kerralla en päässyt hypnoosiin, mutta täytyy toivoa että auttaisi ensi kerralla. Ja koko tilanne ahdistaa ja jännittää kun ei tiedä mikä ahdistaa ja haluaisi niin kovasti sen selvittää mutta kun ei yksin osaa ja alkaa jo epätoivo tulla että osaako muutkaan auttaa koska kaikkihan riippuu minun aivotuksestani.
Jos täältä löytyy sielunveljiä, niin kovasti kiinnostaisi kuulla teidän tarinanne ja saada rohkaisua. Ja mikseopä vaihtaa kokemuksia vaikka kasvotustenkin jos kuopion seudulla joku asustaa.
Itselläni on ollut tässä vuosien saatossa paniikkikohtauksia, joiden en ymmärtänyt olevan niitä. Juoksin lääkärissä milloin minkäkin vuoksi ja pari kertaa töissä ollessa luulin kuolevani kohtaukseen, kun en tiennyt mikä se oli.
Mutta tänä keväänä napsahti sitten päässä jokin ahdistus päälle. Rupesin saamaan töissä yhä useammin paniikki/ahdistuskohtauksia , sydän löi ,hikoilutti ,pyörrytti, epätodellinen olo, itketti ja halusin vain pois sieltä. Ja siihen sitten tultiin että loppuajan sijaisuuteni työsopimuksesta olin sairaslomalla kotona ja panikoin lisää. No sain varattua ajan tk.n lääkärille joka pyöritti peukaloita ja määräsi rauhoittavia ja unilääkkeitä. No eipä niistä apua ollut. Sain lähetteen mielenterveyspuolelle, jossa kans heti lääkkeitä tyrkytettiin, cipralexia ja temestaa, 3 vk söin cipralexia ja sitten riitti kauheat fyysiset sivuvaikutukset sain ja ahdistus vain paheni. No seuraavalla käynnillä lääkäri määräsi peratsiinia ja silloin päätin että nyt loppuu tuo lääkerumba, en hakenut apteekista koko reseptiä vaan yritän sinnitellä. Nyt eilen sitten aloitin hypnoosihoidon, en tiedä onko siitä apua, koska ainakaan eka kerralla en päässyt hypnoosiin, mutta täytyy toivoa että auttaisi ensi kerralla. Ja koko tilanne ahdistaa ja jännittää kun ei tiedä mikä ahdistaa ja haluaisi niin kovasti sen selvittää mutta kun ei yksin osaa ja alkaa jo epätoivo tulla että osaako muutkaan auttaa koska kaikkihan riippuu minun aivotuksestani.
Jos täältä löytyy sielunveljiä, niin kovasti kiinnostaisi kuulla teidän tarinanne ja saada rohkaisua. Ja mikseopä vaihtaa kokemuksia vaikka kasvotustenkin jos kuopion seudulla joku asustaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
En kuopiossa päinkään, mutta tutunlaista tuo tarinasi on. Lääkerumbaa tk puolella kyllä tulee juu. Itse en niitä käytä, tuli jotenkin utuinen olo.
Sen verran sanoisin kuitenkin et aika lyhyen aikaa kokeilit, eikös niissä mainita tuosta mahdollisesta ahdistuksen pahenemisesta alkuun.
No mut varsinainen asia oli tuo hypnoosi. Mainitsit ettet päässyt hypnoosiin. En minäkään jos verrokkina käytetään näitä jotka näkevät ed.elämiä yms (sontaa:). Se oli hetki päivässä jolloin sai vai olla. Ei tarvinnut yrittää mitään, olla vain.
Mutta se mitä minä siitä sain oli syvä rentoutuminen. Jännittäjällä kun tuppaa tuo päivä olemaan aika stressintäyteinen:). Muistuttaa tilaa esim. junassa juuri ennen nukahtamista, kuulet vielä juuri ja juuri puheen ympäriltäsi muttet kiinnitä siihen enää mitään huomiota.
Eli oppii ohjatusti rentoutumaan jonka jälkeen se sujuu helpommin myös itsekseen. Tämä tärkeää, koska nykyelämässä, varsinkin jos on varautunut koko ajan, ei ole tarpeeksi aikaa stressille laueta. Aivot jatkuvassa tulehdustilassa.
Toinen mielestäni järkevä ajatus siinä on tämä positiivisten ajatusten "pumppaaminen alitajuntaan. Tuossa unen ja valvetilan rajamaastossa se sujuu kuulemma helpoimmin. Kuten huomaat paniikillakin on taipumusta pahentua, kun se pääsee ensin alkuun.
Sitä syöttää jatkuvien pettymysten takia itselleen negatiivisia ajatuksia: pelkään pelkään en voi mennä kaikki nauraa ym.
Pikkuhiljaa sen sitten uskoo, paniikista tulee arkipäivää. Urheilussa monesti näkee alitajunnan voiman. Tappioputkeen ajatunut joukkue myös pysyy tappioiden tiellä...kukaan ei enää usko voittoon. Ai mitä?..että paskat pelaajat? No joo
Lääkkeillä tämä kehä pyritään katkaisemaan, tulisi onnnistumisia ja sitä kautta positiivisia tuumailuja omasta persoonasta. Vaikeutena on sitten niiden lopettaminen (jos edes haluaa) ja sivuvaikutukset.
Ja jos alitajunnassasi alat uskomaan taas itseesi, epätoivo helpottaa. Aloita pienin askelin ymmärtämällä ensin miten hyvä tyyppi oikeastaan oletkaan, ei kiirettä. Itsetuntoa rakennetaan kehumalla itseään (ei välttämättä julkisesti suureen ääneen:)
Sitten kun sitä on tarpeeksi, se kestää esim. julkisen pyörtymisen romahtamatta. Tämä taas vähentää ennakkopelkoja (kun tietää että selviää), joka taas vähentää pyörtymistä:)
Hypnoosissa minulle hoettiin myös itsensätarkkailun vähentämisestä. Jos jatkuvasti kyttää alkaako paniikki, kiihtyikö pulssi niin taito tässä jalossa lajissa kehittyy. Ja kohta sitä tunteekin joka solunsa nimeltä. Pienikin nytkähdys tietää pelon aaltoa.
Eli pitäisi kääntyä taas ulospäin, tarkkailla ulkomaailmaa, kiinnostua jälleen oikeasti.
Onnea sulle, pidä ittes piituna;)
Pz. 6:n hypnoosikerran jälkeen en enää panikoinut ruokalassa, johtuiko siitä en osaa sanoa. Yllätyin kuitenkin. Viisaana miehenä lopetin hypnoosin siihen paikkaan, aattelin etten tartte enää:)
Kiitos sulle kommenteista!
Tuntuu vaan niin uskomattoman vaikeelta tämä olo.Välillä oli jo pari hyvää päivää ja nyt sen eka hypnoosikerran jälkeen tuli takapakkia, varmaan siksi juuri että ajattelen että ei siitä ole apua tai että ei mistään ole apua. Tämä helvetin ahdistus vaan kiusaa, se yksi ainoa ilon ja elämäntoivon vievä tunne joka puristaa sinut sen epätoivon tunteen valtaan. Enkä haluaisi antaa periksi sille mutta on vaan niin vaikeaa kaikki. En voi hyväksyä että mulla on tämmönen vaiva, olen pitänyt itseäni aina niin "terveenä" ja reippaana. Ja nyt kuulen vain kommentia kaikilta että mitä sulle on tapahtunut kun olet noin outo ja iloton. Ja sitten on jäänyt tämä ajatuskehä päälle, jos ei ahdistus sillä hetkellä ole ykkösenä mielessä, niin oikein säikähdän että sekoankohan mä nyt kun mua ei ahdistakaan, musta tuntuu että en saa ahdistusta pois minusta ennen kuin saan selvitettyä mistä se johtuu, mutta kun en osaa selvittää mistä se johtuu, sekava selostus, mutta niin on sekava olokin.
Istun tälläkin hetkellä vielä yöpuku päällä tietokoneella, tulin kai hakemaan jotain toivoa täältä netin kautta, mutta muiden kertomuksia luettuani, iskee pelko että entä jos tästä ei paranekkaan. Itseluottamus nollissa.Tarviis jonkun oikeesti piristämään ja potkimaan eteenpäin, varsinkin sellaisen jolla on ollut sama juttu ja on voittanut sen.Haluaisin vain niin kovasti jatkaa jo "normaalia" elämää!!
-piitu-
Organon puhuu mielestäni järkeviä. Ilmeisesti ei ole ihan eka vuosi paniikkia takana.
Ainoastaan seksi voi olla hieman työlästä, jos vastapartneri ei ole tuttu ja turvallinen (haa vieras ja jännittävä ihanaa:).
Piitu. Kiire on takaisin normaaliin elämään tottakai. Pois näiltä palstoilta, takaisin sananvalmiiseen terveeseen ja reippaaseen entiseen.
Mutta mitä jos se ei enää palaakkaan? Tätä paskaa vaan? Kysymyksiä on niin paljon, ettei itse Einomieskään ehtisi niihin kaikkiin vastaamaan.
Organonin ohjeita noudattaen. Elä tee kaikkea mahdollista. Älä kylvetä itseäsi tässä vaivassa.
Jos katkaiset kätesi, paras tie eteenpäin on jatkaa elämää. On muitakin asuja kuin yöpi;)
Se mihin panostat kaiken aikasi, siinä sinusta tulee hyvä. Jos panostat aikasi paniikkiin ja surkutteluun. Sinusta tulee helvetin hyvä panikoija:)(minä olen jo:)).
Ei tästä tarvise parantua. Ei kädettömyydestäkään tarvitse. Tarvitsee vain hyväsyä vaiva. Olen kädetön! Ajattele mitkä henkiset voimavarat omaat jos pystyt hyväksymään, että sinulta on amputoitu pää(noin kuvainnollisesti;)
Hyväksy se, että olet heikko, voit joutua muiden armoille. Karmea tunne, mutta helpottava. Jos joku kommentoi "outo iloton", miksi miettiä miten ennen olisi hoitanut tilanteen parilla terävällä lauseella tai hurmaavalla hymyllä.
Kädetönkin stressaantuu, jos mietii miten olisi hoitanut tilanteen oikella suoralla, mutku sitä ei enää ole:)
Kysymyksessä on tunne!! Sitä ei voi järjellä kontrolloida(vert. vaik rakastum.)Tästä tulee fiilis, et sekoaa kun mieli ei tottele. Joku sanoo järkevästi et rauhotu ja rundit vaan kiihtyy.
Järkipuhe ei auta. Järkisyytä ei löydy. Tunne on tunne. Serotoniini? Se on järkisyy! Sitä vastaan voi hyökätä. Valitsen siis serotoniinin. Onneksi se myös hyvin usein toimii. Miksi? Sitä ei tarvitse tietää jos se vain toimii.
Baarissa minulta hyvin usein puutuu serotoniinia, en vain uskalla pokata vastakkaista sukupuolta ja varsin usein otankin hieman viinaa:) No niin kenenkään ei tarvitse vetää hernettä, minulla on amatöörisuoja:)
Epätoivo. Kaikkialla. Koeta kestää se, kunnes saat tarpeeksi tietoa ja itsehyväksyntää.. jotta voit alkaa selättämään paniikkia tai ainakin elämään sen kanssa. Ja voin vakuuttaa, että tulet ulos kirkkaampana timanttina kuin mitä olit epätoivoon sukeltaessasi.
Heips
Tuo olotila on aivan kauhea, tiedän kokemuksesta. Joskus oli niin ahdistunut että piti pyytää äiti hakemaan luokseen 400 km:n päähän, kun ei ollut ketään kehen tukeutua. No tästä on jo lähes 15 vuotta aikaa.
Tosiasia on kuitenkin se, että sinun on opittava hyväksymään että P-häiriö saattaa olla mukanasi koko loppuelämän. Tämä ei tarkoita että koko ajan, vaan voi olla pois useita vuosia ja sitten jokin elämänmuutos laukaisee taas päälle. Näin itselläni ja monilla muillakin tuntemillani panikoijilla.
Hypnoosi on sellainen juttu, jota jo edellinenkin kommentoi, ettei yksi kerta kesää tee. Siskoni joka on kärsinyt koko ikänsä ahtaan ja suljetun paikan kammoista sai apua hypnoosista ja uskaltaa tänä päivänä jopa matkustaa junalla, mikä ei ole ollut hänelle mahdollista lähes 20 vuoteen.
Toinen asia on lääkitys. Itse kärvistelin häiriöni ja ahdistukseni kanssa vuosikausia kun ei 80-luvun alussa vielä p-häiriö ollut yleisessä tiedossa. V-mäistä aikaa oli, luulin tulevani hulluksi, pahinta oli kun ei tiennyt mikä vaiva oli kyseessä. Onnekseni yksityislääkäri diagnosoi p-häiriön ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja sain lääkityksen jonka avulla elelen vaikeina aikoina normaalia elämää. sopivan lääkityksen hakeminen saattaa olla aikaa vievää, mutta jos ja kun se löytyy hyvän lääkärin avulla, mahdollistaa se todella suht normaalin elämän.
Eli tsemppiä... äläkä menetä toivoasi, kaikkea kannattaa kokeilla oman olon kohentamiseksi.
täälläkin. Ihan ensteksi täytyy mainita, että Kuopiossa on paniikkihäiriöyhdistys. Tosin tällä hetkellä toiminta on jäissä mutta saattavat aktivoitua taas syksyllä. Lisätietoja esim. http://www.ela.fi/ajankohtaista/index.php?page=4. Tiedä vaikka siellä nähdään, itsekin olen kaipaillut vertaistukea.
Paniikkihäiriön alku on kamala, siitä ei pääse mihinkään. Et mainitse, oletko käynyt tai menossa johonkin muuhun hoitoon kuin hypnoosiin. Minusta sinun kannattaisi joka tapauksessa käydä jossakin puhumassa, että pääset sinuiksi asian kanssa. Siis puhumassa siitä, mitä paniikkihäiriö on ja mitä se sinulle merkitsee, eikä vain että mitä lääkettä kannattaa syödä. Parasta olisi luultavasti terapia tai vastaava, mutta siihenhän ei kaikilla ole mahdollisuutta. TK:stä pitäisi joka tapauksessa päästä alkuun ja sitten voi harkita vaikka KELA:n tukemaa psykoterapiaa.
Tässä vaiheessa: yritä rauhoittua. Tee ihan mitä vaan mikä jotenkin helpottaa oloa (liikunta, ei-ahdistavat harrastukset, siivoaminen, seksi, suklaan syönti...) Sinulla on siihen lupa ja oikeus, märehtiminen ei ole velvollisuus.
Voi olla, että paniikkikohtauksesi menevät ohi, kun jokin tilanne elämässäsi muuttuu. Voi myös olla, että paniikkihäiriö tuli jäädäkseen. Se on vaikea ajatus, mutta meitä on aika paljon samasta vaivasta kärsiviä ja jotenkin tässä vaan sinnitellään. Eikä esim. oma elämäni paniikkihäiriöstä huolimatta ole pelkkää kurjuutta. Siihen alkushokkiin et kuitenkaan enää ikinä joudu myöhemmin palaamaan, joten siinä mielessä tilanne helpottuu.
Parempaa vointia sinulle!
Paniikkihäiriöyhdistys ry on maan laajuinen yhdistys. Sen verran luin, ettei siellä ole tällä hetkellä kokoontumisia mutta se ei tarkoita ettei muilla paikkakunnilla olisi. Ainakin meidän paikkakunnalla yhdistys toimii tosi hyvin, kesä tauolle tosin ollaan jäämässä. Iloiset alkukesän terveiset ;)
tarkoitin tietysti että Kuopion yhdistyksellä ei ilmeisesti ole nyt tapaamisia. Mutta syksyllä saattaa taas olla. Kyselin asiaa vastikään. Hokasin itsekin koko paikallisjaoston olemassaolon vasta äsken.
siellä Kuopiossa alkaa taas pyörimään tapaamiset. Minusta tämä on mainio juttu saada omalla paikkakunnalla paniikkisia kasaan saman pöydän ääreen juttelemaan ihan kaikesta mikä mieltä vaivaa tai sitten vastaavasti omista onnistumisista. Meillä oli keväällä juuri 10-vuotisjuhlat, että niin kauan on täällä alaosastoa pyöritetty. :)
minäkin toivon. Tosin pikkuisen on arveluttava olo naamakkain tapaamisen suhteen. Entäs jos ne on hullumpia kuin minä / yhtä hulluja kuin minä / parantuneita ja hyvävointisia? Päivästä riippuen kukin näistä vaihtoehdoista tuntuu välillä pahalta. Myöskin kun en ole varsinaisesti mikään järjestöaktiivi niin sekin askarruttaa, että mitä siellä sitten tapahtuu ja millaisia ne ihmiset on. Eihän sitä kaikkien kanssa synkkaa vaikka kuinka olisi sama vaiva jne. Toisaalta siellä saattaa olla henkilöitä joilla on (ollut) jonkinlaisia sosiaalisia angsteja :)
että jännittää uudet ihmiset vaikka kärsivätkin samasta sairaudesta. Muistan itsekin silloin 10 vuotta takaperin kun menin ryhmään, niin jännitti kamalasti enkä voinut mennä ilman tukihenkilöä. Mutta melko nopeasti sitä tajusi ettei tarttee jännittää. Meillä on sen verran tiivis ryhmä ja tunnemme toisemme jo aika hyvin. Toki vuosien varrella on poisjääneitä sekä uusia tulokkaita. Itsekin pidin monen vuoden tauon. Mutta tsemppiä. Kokeile, se kannattaa. ;)
olen kärsinyt paniikki häiriöstä 12-vuotiaasta asti. nyt olen 28-vuotias.
minun kohtaukseni tulevat,kun on olen menossa kylään, tai kun tiedän,siellä minne menen, olevan jotain tarjoilua.
vasta kun tiedän;ettei minun ole "pakko" ottaa mitään , vaan saan olla rauhassa niinkuin haluan, tilanne laukeaa ja menee ohi.
silloin myös on käynyt, että olen pystynyt syömäänkin jotain.
onko täällä ketään muuta joka samassa tilanteessa saa kohtauksen????!!!
itse en ole vastaavaan törmännyt, mutta vähän saman suuntaiseen.
Harmittaa se, minulle ei tule kohtausta, vaikkaihmisiä olisi kuinka paljon.
Nautin ihmisten seurasta, mutta tämä tekee elämästä aika hankalaa. Ennen en antanut itseni tutustua kehenkään ,kahvikutsuun asti kaikki olisvat tervetulleita. monet ovat ymmärtäneet minut väärin, kun ovat ajatelleet minun olevan
ylpeä, etten siksi ole mennyt kyläilemään. monet eivät ymmärrä ongelmaani.