Onko kukaan täällä ajatellut pakenemista, karkaamista, katoamista? Sitä, että lähtisi pois nykyisestä elämästään ja aloittaisi kokonaan uuden elämän jossain muualla?
Mielessäni on alkanut kytemään ajatus lähteä pois, paeta arkea ja tätä nykyistä elämää. Tuntuu, että en vain yksinkertaisesti enää kestä tätä jatkuvaa pätemistä ja paremmuuden tavoittelua, missä mikään ei enää tunnu yhtään miltään, ainoa ihmisille merkityksellinen asia tuntuu olevan raha ja kuinka sitä saa mahdollisimman paljon, elämältä puuttuu sisältö, oikea sisältö, sellainen joka tuntuisi edes joltain... Ja vaikka mikään ei tunnu miltään, eikä mikään enää hätkähdytä tai nosta tunteita pintaan, silti minua ahdistaa. Onkohan minulla vielä toivoa, että tunteet löytyisivät vielä jostain minullekin?
Ystävät tuntuvat kaikki vain typeriltä sätkynukeilta, jotka ovat niin koukussa turvalliseen ja jokasuunnasta suojattuun elämään, että ovat vieraantuneet oikeasta elämänkierrosta, syntymästä, hengissä pysymisestä ja kuolemasta aivan täysin. He pitävät 98-vuotiaita isovanhempiaan keinotekoisesti hengissä vuosia, koska heidän mielestään suurin ihmisyyttä loukkaava rikos on kuolema...
Kun mikään ei tunnu miltään, haaveilen vain, että törmäisin elämässäni johonkin sellaisiin koettelemuksiin, että tuntisin jotain. Pidätte mua varmasti tunteettomana idioottina, kun kerron, että olisin halunnut olla tsunamialueella silloin, kun tsunami iski, mutta senkun pidätte, sellainen varmaan olenkin. Silloin olisin toivottavasti kuitenkin tuntenut jotain, tuntenut ehkä eläväni. Tai pelkääväni. Ehkä kuolevanikin. Mutta ainakin olisin tuntenut jotain.
Ajattelin jättäväni kaiken taakseni, ostavani lentolipun jonnekin kauas, jonnekin lämpimään, missä voi elää taivasalla. Tehdä töitä ruokani eteen tai nähdä nälkää, taistella elämästä ja hengissä pysymisestä. Tuntisinko silloin jotain?
Vai onko teillä ohjeita miten tästä 'tilasta' voi päästä irti ja eroon? Onko ainoa keino jättää kaikki taakseen tai päättää päivänsä?
Mielessäni on alkanut kytemään ajatus lähteä pois, paeta arkea ja tätä nykyistä elämää. Tuntuu, että en vain yksinkertaisesti enää kestä tätä jatkuvaa pätemistä ja paremmuuden tavoittelua, missä mikään ei enää tunnu yhtään miltään, ainoa ihmisille merkityksellinen asia tuntuu olevan raha ja kuinka sitä saa mahdollisimman paljon, elämältä puuttuu sisältö, oikea sisältö, sellainen joka tuntuisi edes joltain... Ja vaikka mikään ei tunnu miltään, eikä mikään enää hätkähdytä tai nosta tunteita pintaan, silti minua ahdistaa. Onkohan minulla vielä toivoa, että tunteet löytyisivät vielä jostain minullekin?
Ystävät tuntuvat kaikki vain typeriltä sätkynukeilta, jotka ovat niin koukussa turvalliseen ja jokasuunnasta suojattuun elämään, että ovat vieraantuneet oikeasta elämänkierrosta, syntymästä, hengissä pysymisestä ja kuolemasta aivan täysin. He pitävät 98-vuotiaita isovanhempiaan keinotekoisesti hengissä vuosia, koska heidän mielestään suurin ihmisyyttä loukkaava rikos on kuolema...
Kun mikään ei tunnu miltään, haaveilen vain, että törmäisin elämässäni johonkin sellaisiin koettelemuksiin, että tuntisin jotain. Pidätte mua varmasti tunteettomana idioottina, kun kerron, että olisin halunnut olla tsunamialueella silloin, kun tsunami iski, mutta senkun pidätte, sellainen varmaan olenkin. Silloin olisin toivottavasti kuitenkin tuntenut jotain, tuntenut ehkä eläväni. Tai pelkääväni. Ehkä kuolevanikin. Mutta ainakin olisin tuntenut jotain.
Ajattelin jättäväni kaiken taakseni, ostavani lentolipun jonnekin kauas, jonnekin lämpimään, missä voi elää taivasalla. Tehdä töitä ruokani eteen tai nähdä nälkää, taistella elämästä ja hengissä pysymisestä. Tuntisinko silloin jotain?
Vai onko teillä ohjeita miten tästä 'tilasta' voi päästä irti ja eroon? Onko ainoa keino jättää kaikki taakseen tai päättää päivänsä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen kokeillut, useitakin kertoja. Ei jotenkin onnistu, jos halu ei lähde omasta itsestäsi. Olen lähtenyt itse ja olen antanut muille vapaat kädet lähettää.
Toi jatkumo oli tässä hyvä pointti. Haluat jatkaa, haluat kokea, jotain sinulle tärkeää, jotain sinulle hienoa, jotain sinulle arvokasta. Ja jos lähdet itse, sinua ei myöskään lähetetä. Ajatus on kuitenkin eräällä tavalla turvallinen.
Jotkut voisivat sanoa, että etkö voisi tehdä toisin, jotain lähimmäistesi mieliksi, mutta ei et voi. Se ei ole sinua itseäsi ja ei siksi onnistu. Näkyy sinusta ja lisäksi he ovat epävarmoja siitä, että oliko tämä heidän ideansa sittenkään hyvä ja se taas näkyy heistä. Mun mielestä kannattaa tehdä niin, kuin itsestäsi tuntuu hyvältä.
Aivan varmasti tuntuisi jotain tai joltain. Tuntisit esimerkiksi kaipuuta, kun luot uutta elämää. Muistellen niitä entisiä kiinnekohtia, hakien ehkä uusia samanlaisia.
Sanoisin ettei kyse ole pakenemisesta, vaan omien ohjien ottamisesta omiin käsiin. Aivan ihailtavaa!
Itseään ei voi paeta, luulen että siitä on koko hommassa kysymys.
Joskus ympäristön vaihdos voi auttaa ongelmiin, oikeasti. Ainakin joksikin aikaa ja mikä estää palaamasta takaisin, jos ei kiinnosta. Onhan se outoa ja raskasta se takaisin palaaminenkin, kun on ollut pitkään pois. Vielä pahempaa, jos on kadottanut kaiken tutun ja turvallisen, vieläpä omasta tahdostaan. Toisaalta taas kannattaako kaikkeen nyt niin varautua etukäteen?
Ympäristönvaihdos auttaa vain hetkeksi. Kunnes kaikki on taas samaa vanhaa tyhjyyttä. Itseäsi ja ongelmiasi et voi paeta. On vain kohdattava ahdistuksensa, katsottava sitä "silmästä silmään" ja opittava hallitsemaan tai vähintäänkin sietämään sitä. Terapiasta voisi olla apua.
olettaisin ja Sulla jonkilainen identtiteetikriisi menos? Itse olen aina haaveillut kommuni asumisesta, mut Suomes ei sellasia taida olla? Ois kiva asua erilaisten ihmisten kanssa yhdessä, mutta niin jotta jokaisella ois oma huone, jossa vois olla omissa oloissa . Tulisi eläminen halvemmaksi ja ois aina seuraa. Tällainen asumismuoto kyllä vaatisi ihmisiltä sopeutumista/yksimielisyyttä ja tasa-arvoa. Olen kuullut, että Israelis voi asua jossain kibbutsissa Eli eletään ja työskennellään jokainen sais ruoan ja asunnon mut muuten siel kai eletään omavaraisesti. Voisitko ajatella tekeväsi jotain vapaa-ehtoistyötä esim. vanhusten, vammaisten tai yksinäisten ihmisten hyväksi? Silloin ainakin tuntisit, että Sinuakin tarvitaan ja voisit näin saada läheisiä ihmis-suhteita. Minusta kun tuntuu, jotta olet aika yksinäinen, koska Sulla on noin paljon aikaa funtsia elämän tarkoitusta ja sanot että mikään ei tunnu miltään. Kyseleppä seurakunnan, sosiaalitoimen,kriisipalvelun kautta, josko löytäisit jotan sisältöä elämääsi!
Jep, olen 31-vuotias ja toisin kuin ehkä ensilaskemiselta voisi kuvitella, niin menossa ei ole 30-kriisi vaan ihan teini-itsenäistymiskriisi - kai... Tai sitten ei...
Olen alkoholistivanhempien lapsi, kantanut 9-vuotiaasta alkaen enemmän tai vähemmän vastuuta perheen arjesta aina 20-vuotiaaksi asti, jolloin muutin pois kotoa poikaystävän kanssa yhteen.
Kymmenen vuotta olen nyt kipuillut kaikenlaisten asioiden kanssa, vaihtanut työpaikkaa ja harrastuksia aina kun on alkanut ahdistamaan. Muutos auttaa hetkeksi, mutta siinäpä se. Sitten alkaa taas ahdistamaan. Ja työpaikka vaihtuu... Ja harrastukset.
Mulla on ihan hirveät paineet olla aina se hyvä ja fiksu, ehdottomasti paras kaikessa, epäonnistuminen ei ole edes vaihtoehto saati sitten mahdollisuus. Eikä yhtään vähempi riitä. Täydellisyyden mahdottomuudesta tuskin tarvitsee tämän enempää mainita...
Vähitellen tämän kaiken kipuilun alla alkaa tuntua siltä, että kaiken ihmeellisen roolituksen, muiden toiveisiin mukautumisen ja muun kuonan alta alkaa ehkäpä pilkottamaan minä. En tosin tässä vaiheessa edes tiedä mikä tai kuka minä olen. Olenko minä ollut minä kaikki nämä vuodet vai olenko vain teeskennellyt olevani minä, todellisen minän ollessa jossain kaukana tavoittamattomissa. Mikä tuo ihmeellinen minä edes on?
Olette aivan oikeassa siinä, että haluan paeta itseäni. Haluan jättää itseni tänne ja lähteä pakoon jonnekin kauas pois, piiloutua. Toivon syvästi, että loppujen lopuksi minut löytää vain oikea minäni, joka tuntee minut läpikotaisin ja osaa etsiä oikeista paikoista ja että nuo rooliminät eksyvät matkalla eivätkä enää löydä minua.
Olette myös aivan oikeassa siinä, että olen yksin. En tosin tunne olevani yksinäinen - kuin joskus heikkoina hetkinä. Olen vain tottunut siihen, että yhteenkään ihmiseen ei voi luottaa. Jos haluat elämässäsi jotain tehdä, tee se itse. Älä laske mitään suunnitelmiasi toisten varaan, sillä ihmiset pettävät toisiaan jatkuvasti. Sellaista ihmistä en ole vielä tavannutkaan, joka ei olisi minua pettänyt. Kun ei kehenkään luota, niin silloin ei myöskään pety, eikö niin? Tällaisen trendin johdosta tosin olisi varmasti hyvä etsiä syyllistä ihan yksinkertaisesti katsomalla peiliin... Oli miten oli, tiedän tämän luottamattomuuden pohjautuvan teinivuosien kokemuksiin, jolloin paras ystäväni petti minut pahasti ja sai minut melkein tappamaan itseni. En uskalla ottaa samaa riskiä enää uudestaan. Tosin mikäs riski se olisi, kun mikään ei enää tunnu miltään, niin eipä se pettymyskään varmaan tuntuisi missään...
En voi tai uskalla paljastaa sisimpäni sekamelskaa kenellekään, sillä kun olen sitä yrittänyt näen edessäni vain kauhistuneita ilmeitä, kehotuksia ottaa yhteyttä ammattiauttajaan ja sitten toinen on kadonnut. Kävin työterveyshoitajan juttusilla, joka passitti minut psykologin juttusilla, joka kokemuksena oli hyvinkin positiivinen. Hän totesi, ettei pysty auttamaan minua ja passitti minut psykiatrin puheille. Psykiatri oli 25 minuutin yksinpuhelun (siis psykiatrin yksinpuhelun) jälkeen sitä mieltä, että poden lievää masennusta ja ahdistuneisuutta ja tällaisen hoitoon ei tarvita psykiatrista hoitoa, vaan voin aivan hyvin ottaa pari nappia naamaan ja käydä silloin tällöin purkamassa itseäni työterveyshoitajalle. Joten se siitä. Nappeja en alkanut syömään, olen liian ennakkoluuloinen.
Nyt olen sisältä aivan palasina, enkä osaa kuvitella tulevaisuuttani ollenkaan, aivan kuin edessäni olisi tiheä sumuverho, joka estää näkemästä eteenpäin. Joka puolella ympärillä puhutaan suunnitelmien tärkeydestä, elämän suunnittelu on kuin kartan käyttäminen suunnistuksessa, ilman karttaa eksyy, ilman suunnitelmia on täysin tuuliajolla eikä elämässä voi menestyä. Miten voi tehdä mitään suunnitelmia yhtään mistään, kun ei tiedä mistään yhtään mitään, eikä näe edessään yhtään mitään? Ja mikä vika nyt yleensäkään on tuuliajolla olemisessa? Ai niin, silloin ei menesty!
Mikä sitten lasketaan menestymiseksi? Hyvä koulutus, hyvä palkkainen työ, nousujohteinen ura, omistusasunto, koira ja vähintään kaksi lasta. Olet säälittävä luuseri, jos tavoittelet elämässäsi jotain muuta! APUA, EN KESTÄ! *repii hiuksiaan* En oikeasti kestä, ahdistaa niin pirusti...
Sitten pyyhin kyyneleet, silotan hiukset, vedän syvään henkeä ja palaan takaisin koulun projektityön kimppuun... Hankkimaan sitä hyvää koulutusta, että saisi hyvä palkkaisen työn ja nousujohteisen uran... Omistusasuntokin on jo - tosin puoliksi vielä pankin. Pian puuttuu vain lemmikki ja lapset. Lemmikkiä en voi allergian takia hankkia ja lapset... Niin ne lapset... Enpä ole koskaan edes kuvitellut itseäni äitinä, joten taitaapa ne lapsetkin jäädä hankkimatta... Sinne taisi se täydellisyys jälleen kerran murentua...
Ilmaisu on täysi klishee, mutta tunnen todellakin olevani orava juoksupyörässä. Orava, jonka kunto alkaa loppua eikä millään jaksaisi enää juosta, jalat alkavat mennä eri tahtia ja pian kompuroin nenälleni. Pyörä jatkaa pyörimistään, eikä hidasta, juoksua on jaksettava ja pystyttävä jatkamaan, muuten rusentuu muiden pyörässä juoksevien jalkoihin...
Näin sitä mennään!!! Juhuu!!!
Minulla on aina ollut riittämättömyyden tunne. Enkä koskaan osannut olla tyytyväinen. Oikeastaan en koskaan edes tuntenut mitään. Voin hyvin kuvitella miksi sanot, että olisit halunnut olla tsunamialueella. Tiedän sen halun tuntea edes jotain. Vaikka sitten kuolevansa. Mutta sekin on parempi, kuin pelkkä tyhjyys.
Minulla tuli alkuvuodesta mitta täyteen. Ostin lentolipun ja lähdin. Nyt asun kauniissa maassa ja teen töitä ruokani eteen. Käteen jäävillä rahoilla matkustelen uusiin paikkoihin, näen maailmaa. En ole katunut lähtöäni. Olen oppinut paljon uutta itsestäni ja tästä maailmasta. Olen oppinut tuntemaan.
Aion palata kotiin jossain vaiheessa, ehkä puolen vuoden kuluttua ehkä myöhemmin. Mutta palatessani olen paljon rikkaampi kuin lähtiessä. Siis henkisesti.
Oma on päätöksesi, mutta joskus lähteminen voi todella auttaa :)