moi! onks tääl ketään sellasta entistä anorektikkoo/muuta syömistäiriöistä, joka ois kokonaan parantunu? siis niin, että ei nykyään enää ajattele ruoasta mitään sen erikoisempaa ku sellasetkaan, jotka ei oo ikinä sairastanu? ite yritän ajatella positiivisesti, et tää on mulla vaan joku teini-iän juttu ja et nyt en mä koko elämää laske näitä kaloreita ja näännyttä itteeni. mut voiko tästä parantuu kokonaan niin et ei ikinä enää mieti koko juttuu?! asia on vaivannu mua pitkään,koska musta on kauhee ajatella, että anoreksia ois millään asteella mukana mun elämän joka ikisessä päivässä joskus kymmenenkin vuoden päästä:(
ikuinen piinako?
sweet_ana
5732
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä oon parantunut anoreksiasta vaan siltä osin että oon saanu painon takasin normaali lukemiin... mut musta tuntuu että tää ruuan ajattelu taitaa jäädä loppu elämäks pyörimään päähän ..se vaan pyörii päässä joka päivä. välil se ärsyttää mut ei voi vaa mitää :/ :)
Sairastuin anoreksiaan 6 vuotta sitte ja nyt olen saanut takaisin kiloni. Pystyn syömään pitsaa ja karkkia siinä missä muutkin. Silti lasken automaattisesti illalla päivän kaloreita. En tiedä onko "totaalinen" parantuminen ikinä mahdollista. Oon monesti verrannut "parantunutta" syömishäiriöistä, ex-alkoholistiin, joka osaa käyttää alkoholia kohtuullisesti. Montako sellaista on oikeasti olemassa? Ruuan kanssa vaan on pakkotettava aluksi tulemaan toimeen, jossain vaiheessa siitä voi taas nauttia (niin kuin minä)ja ehkä jonkun vuoden jälkeen en enää edes jaksa laskea kaloreita. Toivottavasti.
Vaikka siis lasken päässäni kaloreita, niin se ei ahdista enää, jos joku päivä onkin 3000 kcal kasassa. Totta kai ex-anorektikko ajattelee, että huomenna syön vähemmän tai menen 10 km lenkille, mutta se saattaa myös unohtua! Oikeasti, kun niin käy ekan kerran ja tajuaa että ei ole paisunut mihinkään, tulee ihan voittaja fiilis. Kun tarkemmin ajattelen, niin pystyn nauttimaan hyvästä ruuasta ja herkuista ennen kaikkea seurassa. Anoreksia aikoina yhdessä syömiset oli yhtä painajaista ja niitä vältteli kaikin mahdollisin keinoin. Sosiaalisuus ja normaalien ihmisten normaalin syömisen tarkkaileminen on siis auttanut minua parantumisessa. Alussa tarkkailuni oli tosi vainoharhaista. En voinut syödä yhtään enempää kuin kukaan muukaan - mieluummin pikkasen aina vähemmän. Mutta vähitellen oman kropan kuunteleminen on vienyt voiton. Silti yksin herkuttelu on vielä harvinaista (paitsi irtokarkit :). Eli tässä mun kokemukseni parannusprosessista. Musta tuntuu, että noita kaloreita ei hevillä unohda, mutta jos sitä edes oppii sietämään eikä anna ruuan hallita tekemisiään, menojaan ja halujaan, niin aikaisempaan verrattuna se tuntuu jo aika paljolta .
Olen mielestäni täysin parantunut anoreksiasta, jota sairastin pari vuootta vajaa 10 vuotta sitten. En todellakaan laske kaloreita, vaikka usein tuleekin katsottua tuotteen energiapitoisuus ja valittua vähärasvainen ja kevyt vaihtoehto. Syön herkkuja hyvällä omalla tunnolla ja rakastan ravintolassa syömistä. Muutenkin toisen tekemä ja tarjoama ruoka maistuu aina parhaimmalta, vaikka en voikaan tietää kuinka paljon rasvaa, sokeria tai energiaa ruoassa on. Iso annos jäätelöä ja lempiohjelma tv:stä ihan omassa rauhassa on ihana yhdistelmä ja usein tulee herkuteltua yksinkin, vaikka ainahan ruoka paremmalta maistuu hyvässä seurassa.
Kyllä tarkkailen edelleen painoani ja sitä mitä suuhuni laitan, mutta näen senkin nykyään hyvänä asiana. Joskus tulee syötyä herkuteltua enemmän ja joskus syötyä kevyemmin, välillä tuntuu, että reisiin tai mahaan on kertynyt liikaa läskiä ja päätän pudottaa pari kiloa, mutta luulempa, että hyvin monet tuskailevat aina välillä painonsa ja vartalonsa kanssa ilman, että olisi pitään syömishäiriön oireita.
Miten voisin elää normaalia elämää, olla töissä, opiskella ja harrastaa, jos päähän mahtuisi vain kaksi asiaa: ruoka ja syöminen? En todellakaan ajattele ruokaa koko ajan, monta kertaa päivässä kylläkin ihan vain sen takia, että syön useasti päivässä ja pitää miettiä mitä laittaisi ruoaksi ja mitä syötävää kaupasta ostaisi ym. Eihän ruokaa voi kokonaan olla ajattelematta, muuten olisin taas kohta pelkkää luuta ja nahkaa. Ruoan kanssa on vain opeteltava elämään eikä antaa syömisen hallita. Mutta helppoa se ei anoreksian sairastamisen jälkeen ole!
Syömishäiriöstä on mahdollista parantua. Itse sairastin aivan liian kauan, kunnes lopulta olin niin täynnä sairautta että halusin parantua. Toivuin lukuisia kertoja pohjalta muiden takia kuin itseni mutta parantuminen oli mahdollista vasta kun itse tahdoin olla terve. Ja tahtoa, työtä sekä rehellisyyttä (rehellisyys itselle sekä muille) parantuminen vaatii. Mutta se on sen arvoista! Alussa toipuminen saattaa mennä vauhdilla eteenpäin ja sit tulla pieni "takapakki". Mutta ei pidä lannistua. Silloin vain pitää muistaa mikä on lopullinen päämäärä, jonka eteen haluaa taistella.
Älä jää yksin sairautesi kanssa vaan hae apua. Muiden ihmisten tuki on paranemisprosessissa todella tärkeää! Kysy terveydenhoitajalta mahdollisista vertaistukiryhmistä, jossa voi käydä juttelemassa avoimesti omista tunteistaan ja peloistaan. Niissä ryhmäohjaajat ovat parantuneita syömishäiriöisiä, jotka itse ovat kokeneet sairauden ahdistavan maailman. Terkkarin kanssa voitte myös miettiä, millaista hoitoa mahdollisesti tarvitset.
Muista, että sinä olet ainutlaatuinen ihminen ja tähän maailmaan ei ikinä tule toista samanlaista kuin sinä. Jokainen tähän maailmaan syntynyt ihminen on arvokas vain siksi, että on saanut elämän lahjan. Se on annettu lahja ja sitä ei tarvitse ansaita. Elämässä on niin paljon muutakin kuin ruoka ja kalorit. Anna itsellesi mahdollisuus nauttia elämän ainutkertaisesta lahjasta :)
Where there is life, there is hope.
Totta kai voit parantua. Hae rohkeasti apua. Minulla oli ihan HIRVEÄ motivaatio parantumiseen ja en ole edes koskaan halunnut laihtua, näin itseni ihan realistisesti jne. ja silti en pystynyt parantumaan omin voimin, koska en vain pystynyt syömään normaalisti. Sitten jouduin sairaalaan viikoksi ja siellä opin syömään kunnolla ja paino nousikin sillä viikolla huimat 5 kiloa! Kotiuduin kuukausi sitten ja nyt olen varma, että tulen parantumaan, koska pystyn syömään jo melko normaalisti. :)
Eli hae rohkeasti vain apua! Terkkari, ravitsemusterapeutti, kaikki mahdollinen. Ja pyydä selkeät ruokaohjeet ja rajat liikkumiseen tms.